Lue keskustelun säännöt.
Tiedättekö, tajusin juuri, että minulla ei ole yhtään tosi ystävää.
15.06.2008 |
Aika kurja tajuta tällainen asia. Olen aina luullut, että minulla on muutama ystävä, mutta eivät he sitten oikeita tosiystäviä sitten olleetkaan.
Nämä ystävinä pitämäni henkilöt ovat pitkäaikaisia "ystäviäni", siis 10 - 20 vuoden takaa. Kun heillä on vaikeaa, olen aina ollut auttamassa ja tukemassa. Kun heillä on ollut todella vaikeaa, siis elämältä on pudonnut pohja kokonaan, niin ovat kääntyneet minun puoleeni.
Kun on ollut surua, sairautta, kuolemaa, avioeroa, työttömyyttä ja muuta ikävää, minä olen se, jolle keskellä yötä soitetaan ja itketään. Meidän kotimme on se, jonne voi murheen keskellä tulla. Minä olen aina ottanut avosylin vastaan, lohduttanut, tarjonnut ruuat, auttanut minkä voinut.
Mutta kun heillä elämä alkaa sujua, niin minua ei enää tarvita. Sitten ei ole "aikaa" soittaa, tulla käymään tai nähdä missään muuallakaan. Ei tule sähköpostia, ei tekstiviestiä, aina vain selostus kuinka kiireistä on, ei ehdi soitella.
Kun minulla on ollut vaikeaa, ei lohduttajia ole löytynyt. Ja nyt kun asiat ovat kohdallani hyvin, ja on monia iloisia asioita, ei kukaan onnittele tai edes puhu aiheesta. Ei sitten. Kateuttako se on?
En toivo kenellekään mitään pahaa, mutta odotan sitä hetkeä kun minua taas tarvitaan lohduttajaksi ja turvan tarjoajaksi. Jaksanko enää olla se aina auttava osapuoli?
Tänä viikonloppuna oli aika iso juttu, siis minulle suuri asia, josta nämä "ystävät" kyllä tietävät. Mutta ei sanaakaan, ei tekstiviestiä, ei sähköpostia, ei mitään.
Kyllä se niin on, että minunkin on aika kääntää lehteä elämässäni. Sinne käännetylle sivulle jäävät nämä ns. ystävät. Onneksi tapaan uusia ihmisiä ja olen aika sosiaalinen. Ehkäpä löydän itselleni ystävän. Oikean sellaisen.
Kateus vie kalatkin vedestä, vai miten sitä sanotaan...
Kommentit (3)
Minä emännöin vaikka mitä kissanristiäisiä ystävieni hyväksi, kukaan ei edes kahvipakettia tuo ja saattavat vielä valittaa tarjoilustakin. Lupaukset avusta lastenhoidon suhteen "unohtuvat" ja sovittuna muuttopäivänä koko jengi "on kipeänä". Tätä on jatkunut jo vuosia ja uskallan väittää että minusta on tullut kylmempi ihminen näiden kokemusten myötä. :( Olkapäätäni vasten kelpaa itkeä, mutta kukaan ei kysy kuinka jaksan sen jälkeen, kun olen haudannut perheenjäseneni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä apuja ole tullut, ja muuttopäivänä tosiaan tuo "kipeänä" oleminenkin tuli tutuksi.
Kyllä se kuluttaa kun saa toista tukea surussaan. Olen sen ilomielin tehnyt, koska olen aina välittänyt aidosti ystävistäni, mutta voimia se vie. Monta viikkoa ja jopa kuukausia saa olla olkapäänä ja lohduttajana. Ja sitten yhtäkkiä heitetään pois kuin käytetty rätti.
Meille syntyi juuri vauva kun "ystävälläni" oli todella vaikeaa. Itse olin ihan rekan alle jäänyt henkisesti ja fyysisesti ja hormonit aivan sekaisin. Mutta silti kuuntelin päivät ja illat ystävän itkua ja otin hänet meille pahimpana aikana. Autoin konkreettisesti ja henkisesti. Nyt ei naisesta kuulu mitään.
Toinen ystävä menetti läheisensä pitkän sairauden jälkeen. Autoin ja kuuntelin ja lohdutin. Puoli vuotta oli sellaista todella läheistä yhteydenpitoa ja koin että olimme todella läheiset.
No sitten tyhmyyksissäni pyysin tätä naista lapsemme kummiksi. Hän NAUROI ja sanoi että kummiksi suostuminen on varmin tapa pilata ystävyys. Ja että hänellä on huonoja kokemuksia kummiudesta. Ja kieltäytyi.
Sen jälkeen siirsin tämän naisen kyllä ystävälokerosta tuttavaksi. Ei ole enää ystävyyttä, eikä sitä voi paikatakaan. Ja minua ei tosiaan enää hänen asiansa kiinnosta.
Mulla on todella loukattu ja haavoitettu olo. Tuntuu, etten halua päästää edes kotiini enää ketään. Olkoon kaikki.
ap
Olenkin sitten ajan myötä itse jättänyt nuo "ystävät".
Vielä en ole uusia korvaavia löytänyt, mutta ei minun ole tarvinnut enää miettiä toisten motiiveja minun henkisten voimavarojen hyväksikäyttöön.
Ehkä sitten vanhana akkana löydän sen oman parhaan ystävän vanhainkodin kiikkustuolista.