Avomieheni ei lyö vain
maahan, vaan kaivaa oikein kuopan. Seuraavasta tekstistä voi olla vaikea saada selvää, sillä olen yhtäaikaa niin tuohtunut ja surullinen meidän tilanteesta. Olemme seurustelleet kohta 4 vuotta ja suurinpiirtein heti muutimme yhteen. Kärsin tuolloin masennuksesta, joka tietysti vaikutti minuun suuresti ja suhteeseemme. Tuolloin olin hyvin riippuvainen miehestäni joka suhteessa. Irtisanoin itseni raskaasta työstä (niin henkisesti kuin fyysisestikin), yritin itsemurhaa (johon mieheni oli osasyyllinen), olin sairaslomilla, yritin työhönpaluuta ja taas sairaslomilla jne. Mieheni motkotti kaikesta. Milloin olin jättänyt tekemättä mitäkin kotitöitä ja nukuin vaan kaikki päivät. (sairaana ollessani nukuinkin paljon). Mieheni ei arvostanut minua millään lailla tai missään asiassa, aina vain oli mollattavaa ja käänsi aina asioista niiden negatiivisen puolen. Olen yrittänyt keskustella hänen kanssa useamman kerrankin, mutta ei hän osaa sanoin puhua asioita läpi. Nyt kun olen parantunut ja meillä on 11 kk:den ikäinen poika, asiat ovat taas luisumassa käsistäni. Olen nyt kotona, mutta opiskelen osa-aikaisesti. Olen vihdoinkin löytänyt uuden alan (luontaishoidot), jotka koen omakseni ja olen niistä hyvin innoissani. Opiskelen siis tällä hetkellä vyöhyketerapiaa + muita sitä tukevia hoitoja. Koulutukseltani olen erikoissairaanhoitaja. Tuntuu kuin olisin syntymässä uudelleen -> vihdoin olen löytänyt työtä, joka saa minut innostumaan! Mutta mitä tekee mieheni! Hänen mielestään se on huuhaata eikä sillä voi tulla toimeen. Yritystä ei ainakaan kannata perustaa(On itse yrittäjä), sillä enhän ole tietenkään ottanut huomioon kaikkia kuluja mitä yrittämiseen liittyy eikä minusta ole yrittäjäksi, kun sairaana ollessani olen joskus niin sanonut ja eihän tälle alalle ole riittävästi asiakkaita (hän on itse lääkärin poika). Hän ei näe sitä tosiasiaa, että olen nyt terve, haluan myös tuoda oman korteni kekoon työn teolla enkä liiton rahoilla. Mutta hän riistää kaiken sen ilon ja hyvän olon tunteen tästä asiasta. Hän ei kunnioita tai arvosta minua naisena tai yksilönä, jolle on myös tärkeää tehdä jotain mielekästä. Vielä olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mut eiköhän tuossa tullut jo purkauduttua hieman. Olen niin surullinen. Tuntuu nyt tosi voimakkaasti siltä, että muutan pojan kanssa pois.... Eri taloudet.... en tiedä....
Kommentit (3)
Ihan kyyneleet tulivat silmiin. Ensinnäkin mieheni kokee, että hänen vanhempansa ovat hylänneet hänet pienenä. Hän on ollut isovanhemmillaan hoidossa ensimmäiset kolme vuottaan, kunäiti on käynyt töissä ja isä on opiskellut lääkäriksi. Siis oikeastaan asunut isovanhemmillaan. Hän on vanhin kolmesta lapsesta. Hänellä ei ole mitkään lämpimät suhteet omiin vanhempiinsa tänä päivänä, vaikka toimeen tuleekin. Yritysksestä jota hän pyörittää kuuluu 2/3 hänen vanhemmilleen, vaikka he eivät siinä töitä teekään. Hän kohtelee äitiään hyvin usein sellaisella tyavalla, että en voisi kuvitellakaan olevani samanlainen omalle äidilleni! Ja niinhän sitä sanotaan, et se miten mies kohtelee äitiään, niin hän myös tulee kohtelemaan tulevaa puolisoaan. Ja meillä on tainnut käydä näin. Lisäksi hän on negatiivisen ajattelun mestari! Aina ensimmäisenä tulee asioiden negatiivinen puoli esille, itseasiassa hän ei ainakaan koskaan sano ääneen mitään positiivista... Luulen, että hänen on vakea sulattaa itsenäistymistäni, sillä enhän ole enää hänessä kiinni niinkuin sairaana ollessani. Eilen passitin hänet kaupungille veljeni kanssa, että saisin nauttia lauantai-illan rauhallisuudesta yksin. Hän tuli kotiin umpihumalassa aamuyöstä ja aamulla löysin hänet makaamasta eteisestä ravassa ja takki hukassa, edelleen humalassa... Hän ei kyllä juo yleensä tuollaisia lärvejä, mut kait tämä meidän tilanne sitten vaikuttaa jotenkin häneenkin...
Luulen, että olet tehnyt oikeansuuntaisen johtopäätöksen. Vaikuttaisi siltä, että miehesi haluaa käyttää sinuun sairautesi aikana hankkimaa valta-asemaansa. Olit silloin hänestä riippuvainen, yritit itsemurhaakin hänen takiaan. Hänen oli helppo motkottaa sinulle ja tuntea itsensä sinua paremmaksi ihmiseksi.
Uskoisin, että jonkinlainen itsetuntokysymys tässäkin on takana. Nyt, kun sinun elämäsi alkaa löytää oman uomansa, olet innostunut ja irtautumassa siitä, että nököttäisit vain kotona, miehesi ei enää voi ajatella olevansa parempi ja hallitsevansa sinua.
Elämäntilanteet muuttuvat ja ihmiset niiden mukana. On todella hienoa, että olet löytänyt sinua innostavan työn ja toivon, että jaksat työskennellä jatkossakin sen eteen. Muista, että sinua ei voi tehdä onnelliseksi kukaan muu kuin sinä itse, etkä voi antaa miehesi sabotoida onneasi. Pojallesi kaikkein parasta on onnellinen ja tyytyväinen äiti.
Voimia sinulle.
omasta takaa, mutta vanhemmillani oli selvästi tuollainen parisuhde. Loppujen lopuksi äitini masentui todella pahasti, molemmat käyttivät runsaasti alkoholia ja se vei äitinikin ennenaikaiseen hautaan.
Kukaan ei ole sidottu toiseen lopun ikää. Ei ole mikään häpeä, jos haluaa eron tuollaisessa tilanteessa. Henkinen terveys on ihan yhtä tärkeä kuin fyysinen, jopa tärkeämpikin. Jos en itse saisi toteuttaa niitä unelmia, joita minulla on ja kokea saavani puolisoltani arvostusta, niin en todellakaan jaksaisi.
Mikähän mahtaa olla syynä, ettei puolisosi arvosta sinun arvomaailmaasi? Kokeeko hän tuon luontaisen hoitomuodon, jotenkin vähentävän perinteisen lääkärin arvostusta tai kokeeko hän häpeää, jos puoliso lähtee radikaalisti toiseen suuntaan kuin mihin hän on kotonaan tottunut. Hänellä voi olla tällainen todella vanhanaikainen käsitys, että lääkärit ne vasta on jotain (kuten oli vanhemmillanikin ja sellainen herranpelko lääkäreitä kohtaan) ja ehkä se on peruja kotikasvatuksesta. Niin tai näin, aikuisen ihmisen pitäisi olla niin vahva persoonaltaan, että jaksaa kannustaa puolisoaan tilanteessa kuin tilanteessa. Jos näin ei käy, niin mitä suhteessa enää on? Ahdasmielisyys on typerintä, mitä tiedän. Toivottavasti asianne selviävät. Sylkykupiksi et kyllä ala!