Pieni vauvamme on enkeli
Eilen oli neuvola rv 16+4 ja sydänääniä ei kuulunut. Ultrassa todettiin et vauva vastasi 13+4 viikkoja. Olo on tosi järkyttynyt, ei vähiten sen vuoksi että olen kantanut kuollutta lastamme jo kolme viikkoa ilman mitään oireita ja tietoa asiasta. Tänään kävin naistentautien plk ja sain ajan maanantaiksi lääkkeelliseen tyhjennykseen. Pelottaa ja jännittää millainen kokemus on. Inhottavaa odottaa monta päivää nyt kun tietää tapahtuneen. Haluaisi päästä pian surutyössä eteenpäin ja vauvan ulos kohdusta. Tosi surullista.
Kommentit (5)
Minulla takana keskeytynyt keskenmeno puolitoista kuukautta sitten kahden IVF-punktion jälkeen. Sain myös kohtu- ja munasarjatulehduksen. Kaikki todellakin meni vaikeamman kautta.
Olin sairaslomalla kolme viikkoa. Tosin lomaa sai pyydellä, ainakin julkisella puolella, mikä on ihan käsittämätöntä. Itse tarvitsin tuon 3 viikkoa toipumiseen. Tuona aikana kivut olivat " riittävät" ja työstin asiaa mielessäni. Sen jäälkeen saatoin palata töihin ja arkeen.
Suosittelen sitä, että yrittää käydä asian heti läpi ja " rypeä" siinä tarpeeksi kauan, sen jälkeen on " helpompi" palata arkeen. Vaikkakaan asiaa ei koskaan unohda, eikä tarvitsekaan, ja " takautumia" varmasti tulee.
Mutta jokaisen tarpeet keskenmenosta toipumiseen ovat erilaiset. Kannattaa kuunnella itseään.
Voimia kohtalotovereille!
Olen todella pahoillani kohtaamastasi surusta. Voimahali sinulle ja perheellesi.
Mulla oli km toukokuussa rv 12+, koko vastasi rv 8+. Tunsin itseni tietysti surulliseksi, mutta myös äärimmäisen pettyneeksi ja ärtyneeksi siksi, että olin useamman viikon silitellyt vatsaani, jossa ei enää mitään eloa ollut.
Mulla odettiin keskeytynyt km perjantaina ja maanantaina vasta tapahtui tyhjentyminen spontaanisti ennen kun piti mennä kaavintaan tiistaina. Tuo väli perjantaista maanantaihin oli hirveä henkisesti, mutta toisaalta erittäin tarpeellinen asian läpikäymiseksi. Samoin olin loppujen lopuksi tyytyväinen, että koin itse kuinka kohtu tyhjentyi. Samaa on moni kirjoittanut tällä palstalla. Se oli jotenkin konkreettisempaa kuin kaavinta. Eli vaikka kivut olivatkin jonkinmoiset, niin silti uskon, että pystyin henkisesti käsittelemään tapahtunutta paremmin kuin jos oltaisiin kaavittu.
Hurjasti tsemppiä ja voimia. Toivottavasti sinulla on joku, jonka kanssa voit puhua kaikesta.
Itselläni oli lähes samanlainen tilanne parisen viikkoa sitten, olin viikoilla 18+4 kun km todettiin. Nyt jo parempi olo.
Itse sain Mifegyne tabletin perjantai- iltapäivänä ja sairaalaan menin lauantai- iltana (pääsin viikonloppuna sillä lapseni olivat valmiina jo viikonloppuhoidossa ihan muuten vain) ja käynnistys aloitettiin puolilta öin 2 cytotec tabletilla, seuraavat laitettiin noin klo 3 jonka jälkeen alkoikin tapahtua, 10 min tuon jälkeen tuli ensimmäiset veret ja sitten hyytymää ja sitten vauva, ja tuossa meni aikaa reilut puoli tuntia, kun tapahtua alkoi. Alkuun jo sain panadolia suun kautta ja ennen toisia cytoteciä piikillä Tramal- nimistä kipulääkettä. En mielestäni tuntenut kovaa kipua, ja eikä sitä tarvitse tuntea, menetys on aivan tarpeeksi suuri ilman ylimääräistä tuskaa. Kipulääkkeistä kannattaa keskustella jo etukäteen, minulla näyttäisi olleen papereissa useita vaihtoehtoja.
Kätilöni oli myös todella ihana, rauhalinen ja asiallinen, häneltä sain apua paljon, niin itse tapahtumassa kuin ihan puhumalla, toivottavasti sinuakin onnistaa kätilön suhteen se on kuitenkin iso osa tapahtumaa, miten hän toimii.
Mikään mitä sanon tuskin sinua lohduttaa, mutta minulle on arki ollut pelastus, ei auta vaikka kuinka itket tai olet suruissasi, elettävä on, niin minä sen olen kokenut. Mutta onhan sitä toki surtava ja pienistä asioista tulee mieleen meidän tonttunen ja itku silmään. Toivottavasti voit myös avoimesti puhua lähimpiesi (sukulaiset ja ystävät) kanssa asiasta, niin kliseistä kun se onkin puhuminen helpottaa. Jos haluat näin virtuaalisti keskustella niin minä ainakin käyn täällä kurkkimassa pitkin päivää ja nyt erikoisesti.
Ja tiedän odottavan aika on aivan kamala ja mitään ei osaa tehdä, mutta koeta jaksaa, hengessä mukana
Rilla-ma-rilla
Nyt on sairaalareissu takana. Aloin vuotaa tosi runsaasti puolenyön jälkeen sunnuntaina. Onneksi saatiin kotiin lapsille hoitaja nukkumaan ja me menimme sairaalaan. Vuoto oli siis tosi hurjaa, vaikka tempaisin lasten vaipan suojaksi, valui veret jo nilkoissa kun kävelin sairaalassa alaovelta hissille ja osastolle. Lääkäri tuli pian katsoo ja teki alatutkimuksen ja totesi et sikiö voisi syntyä jos yrittäisin ponnistaa. En saanut enää mitään lääkkeitä, en ollut kipeä (mitä lääkäri kovin ihmetteli) eikä supistukset olleet kuin pientä menkkanipistelyä. Ponnistaessa tuli vain hyytymiä ja mua alkoi pyörryttää, olin kai menettänyt jo aika paljon verta. Lääkäri olis halunnut kaapia heti, koska vuosin niin paljon, mutta koska olin syönyt yhdeksän jälkeen, piti odottaa kolmeen et voi nukuttaa (vähintään 6h syönnistä). Sit kolmelta mut kaavittiin ja eilen pääsin iltapäivällä sairaalasta. Eilisen oli voimat ihan tyystin pois, henkisesti ja fyysisesti. Tänään yritän koota itseäni et selviän torstaina töihin ja arki jatkuu. Kätilöt ja muu henkilökunta oli ihania, varsinkin eräs joka oli itse kokenut joskus saman. Hän lohdutteli et itkupäiviä tulee vielä pitkäänkin, mutta älä pelkää et ole tulossa hulluksi. Sulla on vielä raskaushormonia veressä.
Kyllä tämä tästä.
Torstaina olisi alkanut työt. Keskiviikko aamuna heräsin kauheassa horkassa ja mahakivussa. Takaisin sairaalaan ja tutkimuksiin. Onneksi ulrassa näkyi et kohtu ei ole pahan näköinen, eikä istukanrepaleita löytynyt. Sain kaksi antibioottikuuria ja nyt parissa päivässä olo on jo helpottanut. Mutta aika kammottava kokemus, hirveä kipu ja kuume. Aivan niin kuin kivut ja surut eivät olisi jo kyllin suuria. Tätä ei kyllä kenellekkään toivoisi. Mutta nyt on suunta ylöspäin fyysisessä toipumisessa ja suuri halu toipua. Nyt järjestelemme siunaustilaisuutta ja tuhkausta. Ehkä sitten pääsee taas eteenpäin henkisestikin. Öisin näen kyllä edelleen mitä ihmeellisempiä painajaisia ja valvon sitten kun en saa enää unta. Ehkä tämä sairasloman pidennys oli ihan paikallaan. Suru ja ikävä on suuri, miten ihana pikkuinen hän varmasti olisikaan ollut.