Koulukiusaamisen vaikutukset myöhempään elämään

Olin itse koulukiusattu koko peruskouluni ajan. Kiusaaminen alkoi yksin jättämisellä, asiattomilla puheilla ja mm. kirjojen piilottamisella. Tilanne kuitenkin paheni kaiken aikaa: myöhemmin kuvaan astuivat mm. kasvoihin syljeskely, terävillä esineillä piikittely, hiusten repiminen, potkiminen ja muu fyysinen väkivalta sekä jatkuva nimittely ja haukkuminen. Iltaisin saatettiin soittaa pilapuheluita kotiin tms. Tätä jatkui siis kymmenen vuotta.



Kotoani yritettiin toistuvasti puuttua asiaan. Opettajia ei kuitenkaan, syystä tai toisesta, kiinnostanut asiaan puuttua ja mikäli näin joskus tapahtui, ainoa vaikutus oli kiusaamisen lisääntyminen. Erityisen pahalta tuntui se, että edes pahimmat kiusaajat - vainoojat - eivät edes myöntäneet kiusaavansa minua. Heidän mukaansa minulla oli liian vilkas mielikuvitus ja sepitin heistä valheita huvikseni.



Nyt kun kouluajoistani on kulunut kymmenen vuotta, tuntuu uskomattomalta, että vuosien ajan uskoin todella olevani ruma, tyhmä ja arvoton ihminen. On ikävää ajatella, kuinka monta vuotta elämästäni on mennyt hukkaan. Olin tuolloin herkkä lapsi, joka menestyi erityisesti kieli- ja taideaineissa. Lukion kävin etälinjalla. Yhdeksän vuotta myöhemmin olin saanut siinä määrin itseluottamustani takaisin, että pyrin ja pääsinkin ensi yrittämällä alan korkeakouluun.



Opiskelu minulle rakkaimmalla alalla on tuonut lisää toivoa ja uskoa. Olen myös kuullut opiskelutovereideni samanlaisia kokemuksia. Ihmissuhteissa olen kuitenkin kokenut suuria vaikeuksia, sillä olen kärsinyt erilaisista mielenterveysongelmista, yksinäisyydestä ja vaikeuksista luottaa ihmisiin tai ottaa kritiikkiä vastaan esim. opintosuorituksistani.



Siksi toivoisin enemmän kuin mitään muuta, että viime aikaisten tapahtumien jälkeen koulukiusaamisesta alettaisiin todella puhua hyssyttelyn sijaan. Liian moni joutuu kärsimään, pahimmassa tapauksessa koko loppuelämänsä. Asian vähätteleminen ainoastaan pahentaa kiusatun omaa oloa. "Älä välitä", on varsin huono vastaus. Tunnen myös niitä henkilöitä, jotka eivät jaksaneet enää elää asian kanssa. Olen onnekas, koska minulla on ollut taideharrastukseni joihin olen voinut purkaa tunteitani. Uskon, että tämä ilmaisutapani on ollut minulle henkireikä, jonka avulla olen pysynyt elämässä kiinni.