Mitä hyvääa adoptiossa olikaan?
Mulla on kääntynyt odotus masennuksesksi ja välillä tuntuu katkeraltakin.
Olen välillä todella paskana siitä ettei meille suotu biologista lasta. Tuntuu että elämä olisi mennyt niin paljon mukavammin. Välillä tässä tuskaisassa odotuksessa tuntuu, että en minä loppujen lopuksi haluakaan adoptiolasta. Olisin halunnut perheen jo vuosia sitten ja vielä kituutamme tässä adoptio prosessissa joka tuntuu tooodella raskaalta. Odotukselle ei näy loppua.
Olisin kiitollinen positiivisita kokemuksista ja muistutuksesta siitä miksi odotus palkitaan ja palkitaanko?
Iltaisin joskus yön pimeinä tunteina mietin, että en halua matkustaa kiinaan hakemaan lasta. Pelottaa.
Kommentit (2)
Juu ihan yhdellä sanalla voin sanoa, että tietysti ne lapset jotka prosessin kautta tulevat, täysin korvaavat prosessin varrella koetut kärsimykset - sitten kun tulevat perheeseen.
Silti en sano, että aina helppoa olisi nytkään ja päiviä voisin vaihtaa pois (nyt siis perhe pitkien prosessien jälkeen luultavasti jo kasassa adoption kautta) tätä lapsiperheen arkeakin, mutta lapsiani en kyllä vaihtaisi mihinkään maailmassa ja huonon päivän jälkeen tulee aina hyvä. Prosessissa ollessa vielä vaan on ensin se hiiiiirveeeen rasittava ja pitkä vaihe ennen sitä " palkintoa" , etkä varmasti tässä vaiheessa halua kuulla lapsiperheen arkisista ongelmista kun kovasti haluaisit itse niitä jo elää.
Uskon että sun pelkotilat ovat ihan luonnollisia, mutta itseä helpotti kovasti se, että meillä kumpikin koki helpotusta välittömästi kun adoptioon lähdettiin ja tietty tunne siitä, että ollaan oikealla tiellä säilyi, vaikka prosessissa kypsyttiin ja kärsittiin varmasti siinä missä muutkin. Biolapsen perään ei olla haikailtu missään vaiheessa sinänsä, mutta mekin alussa ajattelimme, että se voisi olla nopeampi tapa saada lapsi perheeseen kun sitä kovasti jo halusimme - tosin ei ole tarvinnut surra ns. biolapsettomuuta poiskaan kun meillä kaikki konstit mitä perheen perustamiseen käytettiin - tähtäsivät mielestämme yhteen ja samaan - " meidän lapsiin" (molemmat kv-adoption kautta).
Anna itsellesi lupa välillä haaveilla siitä ajasta kun saat lapsen syliisi ja koita matkan varrella pitää itsesi puuhakkaana. Talon remontointi yms. on monella toiminut jonkinlaisena terapiana esim. Joku muukin iso projekti tekee varmasti saman. Ja kanssakärsijöitä / -odottajia löytyy kyllä. Purnata kannattaa, ettei pahaolo kasva jo senkin vuoksi, että yrittää liikaa tsempata.
Odotus ja prosessi oli mullekin tooodella vaikeita, vaikka me päästiin jutusta läpi siihen aikaan, kun jonot vielä liikkuivat!
Eka odotus oli helpompi kuin toka, kun ei elänyt vielä lapsiperheen elämää ja adoption saattoi unohtaa. Olinkin sen aikaa totaalinen työnarkomaani ja järjestöjyrä, mikä oli hyvä, koska lapsen tultua viihtyi paremmin kotona.
Paljon vain tekemistä ja liiku ihmisten ilmoilla, niin et vajoa siihen yksinäiseen odotukseen!