Kenen etu on 3 vuoden odotus?
Mielestäni adoptio on suomessa aika takapajuista. Kontaktimaita on vähänä, jonoja jo suomen päässä esim. neuvontaan, adoptioluvan saantiin jne.
Koko ajan järjestöihmiset piiloutuvat yhdistystensä ja mantrojensa taakse siitä, että kyseessä on aina lapsen etu. Lapselle tulee löytää hyvä koti. Adoption tarkoituksena ei ole löytää vanhemmille lasta vaan toisin päin.
En ole tätä ikinä ymmärtänyt. Mitä siinä olisi niin hirveää, että prosessin yksi näkökulma olisi vanhemmissa. Olisiko se lapselta jotain pois.
Kenen etu on paikallaan junnaava systeemi, jossa tulevien vanhempien tulee pitää suunsa kiinni. Ilmapiiri on monessa asiassa sellainen, että kun kyseenalaistaa nykyistä systeemiä, pitäisi samalla tajuta hävetä omaa " vähäistä hurskauttaan" .
Ainoana ja vakaana pohjana adoptiolle pidetään vanhempien halua perustaa perhe. Eikö tämä halu horju ja huoju kun ilmoitetaan jatkuvasti että jonot kasvaa ja epämääräisiä odotusaikoja 1-4 vuoteen. Eikä se halu perheeseen siinä odotuksen aikana yhtään miksikään muutu, mutta suhtautuminen järjestelmään kylläkin. Miksemme voisi lähettää papereita useaan kohteeseen ja käydä hedelmöityshoidoissakin jos huvittaa. Nykyisessä tilanteessamme siitä tuskin olisi haitaa. Paperimme ovat olleet kiinassa vuoden ja niille ei ole siellä ehdityy tehdä vielä yhtään mitään. Ja jos jollain muulla saralla tärppäisi, kiinalaiset olisivat varmasti vain iloisia kun pääsisivät yhdestä perheestä eroon jonossa.
Tässä näitä mietteitä. Todella vakavasti mietimme adoption tarkoituksenmukaisuutta ja mielivaltaisuutta. Ja sitä onko kyseessä todellakaan lapsen etu. Vai esimerkiksi mahtavan Kiinan probagandaa.
Siinä maassa on yli miljardi ihmistä ja minä en usko hetkeäkään, että talouskasvu olisi vaikuttanut merkittävästi orpojen määrään ym esim maaseudulla. Minun teoriani on että köyhät lastenkodit maaseuduilla ovat jääneet systeemin ulkopuolelle, kiitos haagin sopimuksen. Sopimus on saattanut aiheuttaa sen, että sen avulla kiillotetaan kiina kuvaa aika karulla hinnalla. Siitä olen varma, että kodittomia lapsia on kiinassa paaaljooon enemmän kuin viranomaiset tällä hetkellä julkisesti myöntää. Aika ihmeellistä.
Kommentit (6)
Vielä tämän kaiken epäkohdan lisäksi minulle on jäänyt täydellisen epäselväksi se, että miksi lapsen etu on asia jota pitää toitottaa ikäänkuin lapsen etu olisi vanhempien edun poissulkeva ilmiö. Ja näin ollen vanhempien etu on jotain kamalaa ja asiatonta.
Itse olen tullut siihen tulokseen että Suomessa paras tapa saada asiat junnaamaan on perustaa yhdistys johon palkataan huonoitsetuntoisia ihmisiä joille annetaan joku titteli. Siinä vasta lyömätön yhdistelmä. Ja suomihan on tunnetusti yhdistysten luvattu maa..
Toivotaan todella että uusi hallitus saa uudistuksia aikaan tällä rintamalla..
taidan arvata, kenen ja minkä kanssa olet asioinut...
Me itse asiassa saatiin ekassa prosessissa asioita aina välillä jopa eteenpäin, kun jaksettiin vain soitella ja hoputtaa. (Kakkosprosessiin vaihdettiinkin sitten palvelunantaja ja siitä jäi oikein hyvä maku.)
Silloin hakijoita oli vielä vähän, toivottavasti nämä nykyiset hakijamäärät eivät ole hidastaneet niitä järjestöjä vielä jähmeämmiksi.
Korjaan aiempaa kirjoitustani sen verran, että yksi ministeri on jo saanut lapsen kotiin ja peräti kahdella on paperit vetämässä kohdemaassa, eli se tekee yhteensä kolme...!
Mutta nyt kun olen itse ollut prosessin rattaissa reilut puolitoista vuotta (vasta alkutaipaleella...), niin ymmärtääkseni kyse on eniten resurssipulasta kuin mistään yksittäisten ihmisten vallankäytöstä. Adoptio on osa lastensuojelua ja vain hyvin pieni osa sitä. Samoilla organisaatioilla on hoidettavanaan myös usein koko oman kunnan sosiaalityö ja näitä sosiaaliapua tarvitsevia perheitä tuntuu olevan koko ajan enemmän.
Kyse on siis valtion sekä kunnan rahankäytöstä ja jotenkin tuntuu (ehkä jopa oikeudenmukaisesti) siltä, että adoptioperheet eivät välttämättä ole ensimmäisinä jonossa, kun vähiä rahoja jaetaan. Itse ainakin toivon, että todellisessa hädässä olevia perheitä pystyttäisiin auttamaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Me adoptioperheethän emme varsinaisesti ole hädässä, vaan usein terveessä ja onnellisessa parisuhteessa eläviä jokseenkin hyvin toimeentulevia perheitä. Tietysti olisi mahtavaa, jos uusi hallitus ja ministerit pystyisivät ohjaamaan enemmän rahaa lastensuojeluun ja sitä kautta myös adoptio-organisaatioiden resurssit lisääntyisivät. Etenkin adoptiolautakunnan resursseihin toivoisi lisäystä, sillä nykyinen viiden kuukauden jono siinä vaiheessa prosessia tuntuu todella turhalta - eikä varmasti ole kenenkään etu.
Lisäksi koko kansainvälisessä adoptiossa on sellainen trendi, että adoptiohakijoita on jatkuvasti enemmän kuin adoptiovapaita lapsia. Tämä koskee siis koko maailmaa, ei vain Suomea. Eli tällöin tietenkin karsinta on kovaa ja sitkeimmät jaksavat loppuun asti. Ei ehkä ole reilua tai kaikkien omien etujen mukaista, mutta jos vaihtoehtona on esim. USA:n malli, joka mielestäni ei kovinkaan paljon eroa lapsikaupasta, mieluummin pidän tämän jäykän ja hitaan vaihtoehdon. Silläkin uhalla, että joudumme lastamme odottamaan muutaman vuoden.
Ei tietenkään pitkä odotus ole kenenkään etu, ei lapsen eikä vanhempien, mutta olen Sirannan kanssa samaa mieltä siitä, että kyse todellakin on resurssipulasta eikä mistään vallankäytöstä.
Itse olemme ado-prosessissamme edenneet monissa asioissa sen pidemmän kaavan mukaan, ja välillä olen ollut tosi väsynyt odotukseen. Koskaan en ole kuitenkaan menettänyt uskoani suomalaiseen adoptiokäytäntöön, joka on moneen muuhun maahan verrattuna aika korkeatasoista. Joskaan sitä ei päättäjien keskuudessa arvosteta, koska taloudellisia resursseja ei riittävästi siihen kohdisteta.
Itse olemme onneksi törmänneet ihaniin ja kannustaviin sosiaalityöntekijöihin, jotka ovat tukeneet meidän tulevaa adoptiovanhemmuuttamme ja jaksaneet valaa uskoa silloinkin, kun se itseltä on puuttunut! He ovat kovasti pahoitelleet pitkiä jonoja ja antaneet uskoa siihen, että jonain päivänä lapsi on kotona!
Mietit Liinalane sitä, miksei voisi samalla käydä hedelmättömyyshoidoissa tai lähettää papareita useille kontakteille. Onneksi näin ei sentään ole, sillä se vain kuluttaisi vähäisiä resursseja turhaan. Eli jos esimerkiksi jossain kontaktissa tehtäisiin kovasti töitä etsiessä jollekin lapselle sopivaa perhettä ja kahlattaisiin samalla lävitse iso kasa eri perheiden papereita ehkäpä turhaan, koska perhe keskettäisi prosessin raskauden takia. Tai jos monissa eri maissa käytäisiin lävitse samojen perheiden hakemuksia. Paljon turhaa paperityötä...
Jaksamista ja tsemppiä vaikeinakin hetkinä meille kaikille!!!
Me jonotimme ensin vuoden adoptioneuvontaan, sen jälkeen itse neuvonta kesti 10 kk. Viimeisellä neuvontakerralla sosiaalityöntekijä totesi, että kotiselvityksen tekemiseen voi mennä " kuukausia" , nyt olemme odottaneet 2 kuukautta, milloin sos.tt mahtaisi ehtiä kirjoittaa kotiselvityksemme (eli muokata itse kirjoittamaamme lähes 10-sivuista tekstiä). Sen jälkeen odotamme adoptiolupaa ainakin 3,5 kk, ja vasta sitten voimme kerätä paperit ja lähettää ne kohdemaahan, ja alkaa se varsinainen odotus. Kun lapsiesitystä saa meidän kohdemaastamme odottaa vähintään vuoden, meidän tapauksessamme odotusajaksi tulee ainakin 3,5 vuotta. Kenen etu tämä on, sen tulevan lapsemmeko, joka on jo syntynyt ja elää ankeassa ja virikkeettömässä lastenkodissa, mekaanisten hoitotoimenpiteiden kohteena, mutta vailla syliä, hellimistä ja pysyviä kiintymyssuhteita? Jokainen sos.tt:jöiden vallankäytön ja -näytön vuoksi kuluva kuukausi syventää tulevan lapsemme kiintymyssuhdehäiriötä - ja omaa vihaani tätä epäinhimillistä adoptiojärjestelmää kohtaan.
Pistän toivoni Suomen uuteen hallitukseen, jossa on ministereinä peräti kaksi adoptioäitiä - ehkä heillä on tahtoa ja kykyä saada aikaan jotakin muutosta myös näissä asioissa!