Millaista on jälkiseuranta ja raportointi?
Interpedian kysymyspalstalta lueskelin, että Etiopiaan pitää raportoida kerran vuodessa kunnes lapsi täyttää 18. Edellyttääkö tämä että sosiaalityöntekijä käy kotikäynnillä joka vuosi? Toki on tärkeää että lapsen hyvinvointi kiinnostaa mutta hirvittää jos sossun väki ravaa alvariinsa kotona, kun se mitä haluaisin olisi normaali lapsiperheen arki, eikä sossukäynnit jatkuvasti tunnu normaalilta.
Tiedän myös että Kiinan tapauksessa seurantakäyntejä on 3 ja se tuntuu vielä ihan sopivalta. Olen joskus ajatellut myös sijaisvanhemmuutta ja sen ajatuksen hylkäsin menetyksen pelon ja jatkuvien sossupalaverien vuoksi. Mutta onko adoptiokin sitä, jatkuvassa syynissä oloa? Toki adoptiolapsi varmasti herättää huomiota, mutta se on ihan eri asia kuin jatkuva sosiaalityöntekijöiden kanssa asiointi. Kun olen aika ujo luonteeltani, en tykkää että ihan vieraat ihmiset tulevat kotiini.
Vaikka kaipa niistä selviää vaikka jännittäisi kuinka kun ovat muutkin selvinneet. Millaista tämä kotiseuranta on, uskaltaako tähän ryhtyä?
Kommentit (10)
Raportteja Etiopiaan lähetetään seuraavasti: ensimmäinen 3 kk , toinen 6 kk ja kolmas 1 vuosi lapsen saapumisen jälkeen. Ohjeissa sanotaan, että neuvonnan antajan tulee tehdä ainakin kaksi kotikäyntiä ensimmäisen puolen vuoden aikana ja hän kirjoittaa raporttinsa kuuden kuukauden kuluttua kotiin saapumisesta. Sen jälkeen itse laaditaan raportti kerran vuodessa, kunnes lapsi on täyttänyt 18 vuotta. Raporttien mukana lähetetään valokuvia. Sitä en vielä tiedä, että teemmekö itse nuo kolme ensimmäistäkin raporttia ja neuvonnan antaja oman raportin.
ja ovat kunkin maan viranomaisten vaatimuksia, joten niiden mukaan sitten täällä mennään.
Etelä-Afrikasta adoptoitaessa (IP:n kautta, Hesan kontaktilla on erilainen raportointikäytäntö, ainakin toistaiseksi, joten näissäkin voi siis olla eroja, vaikka on sama maa) tehdään puolivuotisraportti sossun kanssa, tämä edellyttää 2 kotikäyntiä, kotiin tulon jälkeen ja sitten n. 6kk:n kuluttua kotiintulosta. Itse tehdään omat raportit 3kk, 6kk, 12kk 18 kk ja 24kk kotiin tulon jälkeen.
Ei adoptiota ruveta sellaisen syyn takia peruumaan.
Jos teille ei sovi niin ei sovi.
Yhden jälkiseurannan ennen adoption vahvistamista ymmärrän. Sitten kun se on vahvistettu on lapsi teidän ja kukaan ei voi sitä muuttaa.
Raportointi ei ole vapaaehtoista. Palvelunantajaa valitessa sitoudutaan raportoimaan kohdemaan ohjeiden ja vaatimusten mukaisesti.
Raportoimatta jättäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että yhteistyö kyseisen kontaktin kanssa kärsii - joko niin, että raportoimatta jättävän adoptioperheen jäljessä olevien odotus pitkittyy tai kontakti sulkeutuu.
Mm. Thaimaan ja Intian adoptioita ei edes vahvisteta ennen kuin sosiaalityöntekijä on tehnyt tietyn määrän raportteja. Se, ettei lähetä vaadittuja raportteja on raukkamaista ja väärin toisia adoptionhakijoita kohtaan. Ja kertoo omaa kieltään adoptoijan motiiveista ja asenteesta adoptiota kohtaan ylipäätään.
Itse olen kokenut raportoinnin yksinomaan positiivisena asiana ja jokaiseen raporttiin on tullut vastauskirje lastenkodista, mikä on minusta upeaa myös lasteni näkökulmasta.
ja itse ainakin naen tuon 18-v. asti kestavan raportoinnin vain positiivisena. Uskon, etta musta on vaan kiva kertoa lastenkodille miten lapsellamme menee ja laittaa kuvia. Lastenkodista riippuen tosiaan vastauksiakin voi tulla ja jopa joku lahjakin lapselle. Lapsen kannalta tosiaan hienoa jos tuollainen yhteys sailyy johonkin synnyinmaassa.
myös itselle tarjolla olevaksi tueksi. Kun on samaa sosiaalitätiä tavannut vuosikausia ja hän on elänyt perheen mukana aika pitkään, minusta on oikeasti lohdullista, että hän tulee kuuntelemaan, miten meillä menee!
No onneksi sentään joku raja on noissa kotikäynneissäkin! Kun on tämmöinen jännittäjä kuin minä niin ensin miettii kelpaako ollenkaan ja sitten myöhemmin että onko sitten kuitenkaan riittävän hyvä. Kiva kuulla tuo että vastaustakin voi saada, olin siinä luulossa että raportit päätyvät jonnekin virastoon jossa niitä ei välttämättä kukaan edes lue.
Silti jotenkin pelottaa, että jos lapsi on vaikka vanhempana adoptoitu jolloin sopeutuminen voi kestää vähän kauemmin, tai jos hänellä on kiintymysongelmaa tai muita neurologisia häiriöitä eikä käytös välttämättä ihan huippuhyvää niin toivottavasti sosiaalivirkailijat ymmärtävät tämän eivätkä heti luule että kaikki on pielessä.
Mäkin olen kokenut jälkiseurannan pelkästään positiivisena. On kiva aina välillä kahvitella sosiaalityöntekijän kanssa joka tuntee lastemme alkutaipalettakin. Työläämpää on joskus lapsiperheen kiireen keskellä laatia niitä omia raportteja, vaikka siihen olemmekin oikein motivoituneita. Itse aina raportteja tehdessäni ajattelen paitsi lastenkodin henkilökuntaa, myös bioäitiä. Jos lapsen bioäiti on tiedossa niin on ihan mahdollista, että hän käy lastenkodilta joskus kysymässä valokuvien ja raporttien perään. Jos näin on meidän lasten kohdalla niin haluan ehdottomasti huolehtia, että tuoreita valokuvia on säännöllisesti katsottavissa. Olen niin tajuttoman kiitollinen siitä, että meillä nämä lapset ovat.
Ja niistä sopeutumisvaikeuksistakin haluan kyllä kirjoitettavan rehellisesti. Meillä viimeksi sosiaalityöntekijä näki perheemme poikkeuksellisen harmonisessa tilanteessa - lapset rakastavat sitä että meillä käy vieraita. Hän oli sitä mieltä, että sopeutuminen on lähtenyt käyntiin käsittämättömän hyvin. SAnoin kuitenkin itse, että minusta raporttiin voisi mainita hieman kertomistani alkuvaikeuksistakin, sillä jotenkin ajattelin, että jos menee tietoa myös leikki-ikäisen sopeutumisen haasteista niin ehkä turhaa byrokratiaa puretaan ja lapset voisivat päästä perheisiin jo pienempinä. (Kyseisen maan kohdalla se tuntuisi mahdolliselta).
Eli ei kannata pelätä jälkiraportointia. Tylsää on tietysti jos sattuu sellainen sosiaalityöntekijä josta ei tykkää, mutta meillä siis on aina myös niistä murheista uskaltanut keskustella. Pystyn luottamaan sosiaalityöntekijän ammattimaiseen silmään ja arviokykyyn ja lastenkodissa varmasti haluavat ihan oikeasti kuulla mitä lapselle kuuluu eikä vain " small talk" -henkistä jaarittelua.
Olen samaa mieltä kuin iso osa edellisistä eli koin jälkiseurannan lähinnä vain hyvänä asiana. Oikeasti toivoisin että se kuuluisi automaattisesti jollain tavalla adoptioneuvontaan, maasta riippumatta. Meilläkään alku ei ollut helppoa ja oli ihan hyvä jutella asioista jollekulle. Sosiaalityöntekijä ei kylläkään osannut suuresti neuvoa, siinä olisi kehittämisen varaa. Vaikka alku oli takkuista, olemme koko ajan sosiaalityöntekijälle kertoneet siitä ihan rehellisesti sekä jälkikäynneillä, että nyt uuden prosessin alettua. Kyllähän heidän ammattitaitoonsa tulisi kuulua tietoisuus siitä millaisia ongelmia lapsilla voi olla. Ylipäänsä ei kannata pelätä sitä että lapsen ongelmista joutuu syytettyksi, koska adoptiovanhemmat saattavat joutua hyvinkin hakemaan ulkopuolista apua ongelmiin jossain vaiheessa, joten siihen kannattaa suhtautua avoimin mielin. Lapsen parhaaksi on se, että ongelmia ei salata ja pelätä että joutuu itse tuomiolle niistä.
Myönnän että en oikein tajua sitä millaista olisi olla niin ujo ja epävarma, että en siksi haluaisi päästää sosiaalityöntekijää kotiini. Itse kun olen vähän päinvastaista sorttia, en pysy hiljaa millään enkä ikinä ole tuntenut neuvonnan olevan liian tunkeilevaa tai yksityisasioitani pengottavan. Kannattaa varmaan kuitenkin yrittää olla luottavaisempi, suurin osa sosiaalityöntekijöistä haluaa vain lapselle ja perheelle parasta ja auttaa yhteisen elämän alkuun, ei suinkaan ottaa lasta pois uusilta vanhemmilta.
Meillä oli vaikeuksista huolimatta sosiaalityöntekijän raportit pelkkää hymyä ja onnea. Kaipa se kuuluu asiaan että vähän kaunistellaan asioita? Filippiineille raportit teki sosiaalityöntekijä 1kk,3kk ja 5kk kotiin tulon jälkeen. Itse laitoimme lastenkotiin kuvia ja kirjeen jouluksi ja ajattelimme laittaa vastakin. Olihan lapsemme siellä hellässä hoivassa 3 vuotta, joten he varmasti mielellään kuulevat kuulumisia.
käyntejä on kolme. Ne ovat sellaisia jutteluhetkiä, ei sen kummempaa. Raporttien mukana lähtee myös valokuvia lapsesta.