Milloin puuttutte kiusaamiseen päiväkodissa?

Ainakin oman lapseni pk:ssa tästä ollaan tiukkoina.

Ketään ei saa jättää leikin ulkopuolelle. Jokainen on otettava, joka haluaa mukaan. (Tietenkään lautapeleihin jne ei kesken pääse mukaan). Jo pahoihin sanoihin puututaan. Nujuaminen sallitaan, mutta ei pahantahtoista kiusaamista.



Tätä tiukkaa linjaa on perusteltu mm. niin, että eiväthän aikuisetkaan voi valita kenen kanssa hoitavat asioita ja työkavereitakaan ei voi valita. On vain tultava toimeen.



Mielestäni loistava periaate ja tuntuu toimivan hyvin. Lapsille on painotettu, että kaikesta kiusaamisyrityksistä jne on jokaisen kerrottava aikuiselle (sekä kiusatun että silminnäkijöiden).

Olen samaa mieltä, että lasten on hyvä oppia selvittämään asioita keskenäänkin ja niinhän yleensä asiat meneekin. Puhumalla (ja huutamalla) meidän poika yleensä saakin selvitettyä juttunsa. Eikä jää yleensä leikeistä syrjään ja kavereita riittää kyllä. Vaikka on rauhallinen ei silti ole arka tai syrjäänvetäytyvä.



Yleensä konfliktit hoidetaankin siellä päiväkodissa heti kun jotain on tapahtunut ja niinhän se kuuluukin olla ehdottomasti. Jälkeenpäin on tosi vaikea alkaa selvittelemään mitä tapahtui, kun kyseessä kuitenkin on 4-5-vuotiaat lapset. Muutamat kerrat vaan on käynyt niin, että lapsi on kertonut jonkun tapahtuman, mikä vaivaa ja mitä päiväkodin aikuiset ei ole nähnyt ja poika ei ole jostain syystä kertonut aikuisille siellä. Jos poika on puhunut, että joku esim. on töninyt jossain leikissä(mitä nyt ei yleensä mainitsekaan kotona, koska niitähän sattuu), en tietenkään ole alkanut siitä kyselemään päiväkodissa, mutta kurkusta ja kaulasta kiinniottamiseen ja puristamiseen olen kyllä reagoinut. Ja mun mielestä siihen kyllä jo voikin reagoida.

Kun tosiaan sain sen kuvan, että siihenkään ei tarvitsisi puuttua, aloin miettimään tätä, missä menee raja että vanhemman pitää puuttua..

Pitää vielä lisätä kun saattaa näyttää ristiriitaisilta mun omat kommentit. Tosiaan lapset voi selvittää itse juttuja ja se on hyvä oppia, mutta jossain menee raja siinäkin.

Toi oli ihan hyvä kommentti, että lapsi on itse hyvä mittari. Siis että riippuu siitä miten paljon asiat vaivaa, että pitääkö puhua pk-henkilökunnan kanssa. Toisaalta joskus tuntuu, että vaikka asia ei vaivaisikaan, siitä pitää puhua. Näissä kuristusjutuissakin meidän poika oli enimmäkseen ihmeissään, eikä niinkään ahdistunut tms. Meitä vanhempia nuo otteet hirvittivät enemmän.

miltä sellaisesta vanhemmasta tuntuu kenen lapsi on kuristanut jotakuta tarhassa, että ei se heilläkään helppoa ole. Minulla ainaskin oli varmasti vielä pahempi olo, kuin jos meidän poikaa olisi kuristettu ja sitten vielä se vanhempien ihmisten käyttäytyminen sen jälkeen kun ei enää edes tervehditä on ihan naurettavaa. Meillä poika sanoi syyksi vaan, että toinen oli ärsyttänyt häntä koko päivän mutta sitä en edelleenkään tiedä oliko asia näin, kun hoitajista kukaan ei juuri sillä hetkellä ollut paikalla ja muutenkaan en oikein saanut kunnon vastausta asiaan. En ymmärrä mistä hän sen kuristamisen keksi. Mutta on häntäkin tarhassa lyöty ja purtu ja hän on myös purrut pienempänä toista lasta. Asiasta on kyllä kotona puhuttu ja hän on rangaistuksen kärsinyt myös kotona. Mutta täytyy vaan sanoa tuohon kun olette niin " uhreja" että kyllä se kuristajankin äidistä pahalta tuntuu varsinkin, kun ei tiedä mistä johtuu ja pojassa ei mitään autismia yms. ole :(

että tiedän myös lapsia jotka oikeasti valittavat kiusaamisesta kotona vain saadakseen huomiota, koska tietävät näin vanhempien kiinnostuksen heräävän ja saavat heidän huomionsa (kun vanhemmat ovat tiedostaneet asian on valittaminen loppunut). Päivään mahtuu varmasti paljon tilanteita ja aina se tönijä ei ole sama ihminen, mutta lapsesta se voi helposti tuntua kiusaamiselta jos tilanteita on useampikin päivässä. Vaikka meilläkin sattui tuo kuristamistapaus, pojat ovat sen jälkeen leikkineet yhdessä monta kertaa ja ovat mielestäni ihan ystäviä eikä asia ole mielestäni mitenkään jäänyt hiertämään heidän välejään. Tai näin olen asian tarhan tädeiltä ymmärtänyt. Enemminkin se tuntuu hiertävän vanhempia.

Itse ottaisin kiusaamisen puheeksi päiväkodin kanssa, jos oma lapsi olisi selvästi alakynnessä, ts. toinen lapsista olisi kiusaaja ja toinen kiusattu. Lasten keskinäiseen nahisteluun kuuluu mielestäni jonkinlainen tasapuolisuus, jossa ketään ei jyrätä ja riidat sovitaan. Lisäksi tuo, mikä jo mainittiin, eli miten lapsi itse kokee kiusaamisen, on ihan hyvä mittari.

Tosin meillä poika (3 v.) alkoi kotona puhua, että XXX kiusaa, XXX ei ole mun kaveri jne. Sitten otin asian ihan nätisti puheeksi pojan vanhempien kanssa ja paljastui, että heidän poikansa kertoo samanlaisia juttuja meidän pojasta kotona. Yleensä pojat ovat kavereita keskenään, mutta heillä on keskinäistä välienselvittelyä, josta molemmat ottavat sitten nokkiinsa. Tuonikäisellä empatiakyky ei taida vielä olla ihan täydellinen, kun sitten aina omat tuntemukset ja toisen tekemät " pahuudet" korostuvat. Vielä kun päiväkodin toinen poika on suunnilleen samanikäinen ja -kokoinen kuin meidän ja luonteeltaan suunnilleen yhtä villi/rauhallinen, niin en ole sen jälkeen ollut huolissani. (Tosin tilanne on vähän rauhottunutkin.)

Toisaalta meillä oli koulussa omassa lapsuudessani ihan kunnon kiusaamista, ja silloin otti kyllä päähän, kun näiden kroonisten kiusaajien vanhemmat kuittasivat sen tyylillä " pojat ovat poikia" .

viivivaavi:

Minua on viime aikoina mietityttänyt, missä vaiheessa on aihetta ottaa päiväkodissa puheeksi lapsen kiusaaminen? On ihan normaalia, että lapset nahistelevat ja välien selvittelyssä käytetään monenlaisia keinoja, mutta missä menee raja, että asiaan pitää vanhempien puuttua?

Ei täällä kukaan ole väittänyt, etteikö " kiusaajan" vanhempista tunnu kurjalta, kun lapsi tekee tuollaisia. Olen itse monesti miettinyt, että se ois kyllä tosi kurjaa ja sille vois olla vaikea tehdäkin jotain, kun vaikka kuinka pitäis puhuttelua, vois olla niin että lapsi tekis saman uudelleen taas kun menettää malttinsa.

Minä kritisoin lähinnä sitä, että jos kiusaajan vanhemmat vähättelevät lastensa tekosia. Teillä ei selvästi niin tehty (esim. selittämällä kuristamista sillä että lapsi vain halusi halia). Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että kun sanot että et vähättele kiusaamista ym., teet juuri niin noilla " uhri" -puheillasi. Ihan sama kuinka pahalta kiusaajan vanhemmista tai kiusaajasta tuntuu, uhri on joka tapauksessa se jota pahoinpidellään.

viivivaavi:

Ei täällä kukaan ole väittänyt, etteikö " kiusaajan" vanhempista tunnu kurjalta, kun lapsi tekee tuollaisia. Olen itse monesti miettinyt, että se ois kyllä tosi kurjaa ja sille vois olla vaikea tehdäkin jotain, kun vaikka kuinka pitäis puhuttelua, vois olla niin että lapsi tekis saman uudelleen taas kun menettää malttinsa.

Minä kritisoin lähinnä sitä, että jos kiusaajan vanhemmat vähättelevät lastensa tekosia. Teillä ei selvästi niin tehty (esim. selittämällä kuristamista sillä että lapsi vain halusi halia). Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että kun sanot että et vähättele kiusaamista ym., teet juuri niin noilla " uhri" -puheillasi. Ihan sama kuinka pahalta kiusaajan vanhemmista tai kiusaajasta tuntuu, uhri on joka tapauksessa se jota pahoinpidellään.

sen verran, että tottakai uhri on aina se ketä pahoinpidellään, tarkoitin lähinnä sitä (hmm...puheeni taas väärin ymmärrettiin kuten yleensä, lol, selvä itsetutkiskelun paikka), että vanhemmat heittäytyvät helposti itse uhrin asemaan vaikka lapsi ei enää välittäisi koko asiasta yhtään, kuten meillä ei kuristetun lapsen vanhemmat enää edes tervehdi, mikä minusta on varsin lapsellista käytöstä, koska koskaan ei voi tietää milloin tämä tapahtuu omalle lapselle, että kuristaa jotakuta. Itse en ainaskaan osannut asiaa ennakoida oman lapsen kohdalla ja senkin vuoksi olin hyvin järkyttynyt tapauksesta. Mutta elämä jatkuu ja vastaavaa ei ainaskaan toistaiseksi ole tapahtunut, joten ehkä muksukin oppi taas tästä jotakin uutta.

Monesti myös syytellääl turhaan muita, kun voi olla, että lapsi ei saa kotona huomiota ja siksi " keksii" asioita. Nyt huom! taaskaan en arkoita, että viestin aloittajalla näin olisi.

Minua itseäni on myös pienenä kiusattu, joten tiedän ettei se mukavalle tunnu. Jopa siihen pisteeseen, että karkasin kerran tarhasta kotia. Mutta ehkäpä senkin takia nyt minusta on tullut vahvempi ihminen, tosin aina ei mene näin :(

Ehkä vähän asian vierestä, mutta..

Kuulin juuri eräältä pojalta, että minun poikani kiusaa hänen pikkuveljeään kerhossa. Poikani on siis kotihoidossa, mutta käy kolme kertaa viikossa kerhossa. Kysyin asiasta pojaltani ja hän kielsi kaiken. Poikani on kuitenkin vilkas ja aika raju otteissaa joten voin hyvin uskoa, että asiassa saattaa olla jotain perään. Ehkä poikani ei ole mahdollisia tekemisiään edes kiusaamisesksi mieltänyt. Kuka tietää.. vai onko kyseessä ollut lasten välinen riita tms. Kaikesta huolimatta ajattelin ottaa asian puheeksi kerhon ohjaajien kanssa nyt heti seuraavana kerho kertana.



Kiinnostaisikin kuulla enemmän kuinka olette puuttuneet kiusaamiseen. Siis nimenomaan kiusaajien vanhemmat. Kuinka saitte kiusaamisen loppumaan? Ja tuo kuulostaa todella oudolta että kiusaajan ja kiusatun vanhemmat eivät enää edes tervehtisi toisiaan!! Itse toivoisin pikemminkin avoimuutta ja yhteispeliä jotta homma saataisiin vihellettyä heti alkuunsa poikki.

Totta tuo että kaikenlaista voi tulla lasten kanssa eteen. Siis sekin että lapsi kohtelee kaltoin jotain toista tai jotain muita juttuja. Se on ihan normaalia elämää ja aikuisten pitäis pystyä tollaset asiat selvittämään ja sopimaan ilman lapsellisuuksia. Lapsellisuudella tarkoitan sitä, että vanhemmat alkaa riitelemään asioista tai alkavat karsastamaan toista lasta tai hänen vanhempiaan.

tuntui tehoavan tuohon yhteen kertaan varsin hyvin se, että kotona tuli myös rangaistus siitä mitä tarhassa oli tapahtunut vaikka olivatkin rangaisseet tarhassa sillä neljän minuutin istumisella ja oli siinä kait jotakin muutakin ollu ja tietysti anteeksi oli pitänyt pyytää. Mutta meillä ei illalla sitten katseltu telkkaria ollenkaan eikä mitään muutakaan hauskaa tapahtunut tai saanut syödä mitään herkkuja. Ja pidin kyllä sellaisen palopuheen vielä kaiken päälle.



Kommentoisin vielä sen verran kun tuli mieleen lapsuudesta yksi asia. Kerran pienenä tein pahojani naapurin tytölle viskaamalla tämän uudet kengät talomme lähellä sijaitsevaan jorpakkoon. Meillä oli ollut jotakin riitaa ja siitä se sitten lähti...tytön isä sai tietää asiasta ja minä olin ihan paniikissa asiasta ja muistan kuinka pelotti että jos hän löytää minut joten pakoilin häntä. Lopulta tytön isä oli jutellut asiasta vanhempieni kanssa ja muistan kuinka isäni suuttui minulle ja komensi minut naapuriin pyytämään anteeksi. Kyllä minua hävetti kun matelin ovelle ja soitin ovikelloa. Eipä tullut sen koommin hölmöiltyä. Nykypäivänä aika usein tuntuu olevan niin, että vanhemmat setvivät asioita keskenään. Voisi olla vanhan ajan konstit tarpeen kouluikäistenkin kiusaamistapauksissa, kun lähettäisivät lapsensa pyytämään kiusatun kotiovelle anteeksi tekosiaan. :)

Ja kyllä, etenkin, jos kohteena on vielä se rauhallisempi tapaus, joka ei itse ollenkaan käytä kovia otteita... Voin tosiaankin kuvitella lapsen hämmennyksen, pettymyksen (miksi eivät ne aikuiset, joihin pitäisi voida luottaa, puutu/suojele??) ja pelonkin. :-( Ymmärrän kolmen nujuavan pojan äitinä, ettei tosiaan ihan kaikkiin etenkään poikienvälisiin painimisiin voi eikä varmaan tarvitsekaan tai kenties pidäkään puuttua, mutta joku tolkku pitää olla: KURISTAMINEN on paitsi VAARALLISTA myös jo selvää pahoinpitelyä, ja on todellakin täysin tuomittavaa!! Lisäksi minusta tuonikäiseltä ylipäänsä arveluttavaa käytöstä - missä ihmeessä moisia otteita on edes oppinut?! Minulla on tosiaan eri-ikäisiä poikia kolme kappaletta ja olen lopen kyllästynyt ainaiseen riitelyyn ja fyysisiin otteisiin, mutta vaikka kotona otteet ovatkin meillä nykyään välillä turhankin rajuja, niin en kerta kaikkiaan voi kuvitella, että kävisivät sentään *kuristamaan* toisiaan - tai ketään ylipäänsä. Itse olisin vanhempana, saati pk:n henkilökuntana, jo ihan tuosta " menetelmästä" huolissani!!



Ikävä totuus on se, kuten näilläkin sivuilla asiaa monasti on käsitelty, että ne hiljaisemmat ja rauhallisemmat, etenkin pojat, joutuvat sietämään ja sopeutumaan kaikenlaista koko lailla enemmän kuin raisummat tapaukset. Ymmärrän (tai yritän ainakin...) vilkkaampiakin tapauksia - emme me aikuisetkaan ole samanlaisia - mutta sitä en kyllä ymmärrä, että asioita aletaan painaa villaisella. " Haastavat" lapset ovat varmasti juuri sitä, haastavia, eikä heidän kanssaan varmasti ole elo helppoa, mutta siltikään en itse ainakaan jotenkin osaa hyväksyä sitä, että heillä tuntuu (toki ihan käytännön pakostakin) olevan enemmän oikeuksia kuin niillä, jotka haluaisivat elää ja olla rauhanomaisemmin ja säilyttää koskemattomuutensa. :-( Kaikki eläimet tosiaan tuntuvat olevan tasavertaisia - paitsi sitten ne, jotka ovat tasavertaisempia kuin toiset... :-(



Nojoo, ehkä otan tämän asian jopa liian vakavasti, mutta mielestäni se ei ole vähäpätöinen asia... Toki meidän pitää kaikkien, niin aikuisten kuin lastenkin, ymmärtää ja hyväksyä se, ettemme ole samanlaisia eikä meidän tarvitsekaan olla, mutta ap:n lapsen tapauksessa minua surettaa ja huolestuttaakin enemmän juuri se vallalla oleva seikka, että asioita yritetään painaa villaisella ja kohteena olevan (" uhrin" ) asemaa vähätellään. Se jotenkin sotii oikeustajuani vastaan eikä opeta lapsille mitää arvokasta. Näitä tapauksia - joka satunnaisia tai systemaattisempaa kiusaamista - emme voi välttää emmekä estää, mutta niihin tulee sentään puuttua asianmukaisella tavalla!!



Ap:nä en jättäisi asiaa tähän - kuka lastasi puolustaa, jos et sinä itse?! Riitaa ja hirveää haloota ei toki kannata nostaa, mutta yrittäisin silti saada oman lapseni pahan mielen ja pelon ymmärretyksi. Tsemppiä teille - ja turvallisia ja iloisia tarhapäiviä pojallesi!

Kyllä minä puhun asiasta päiväkodissa heti jos lapsi vähänkään alkaa puhua kiusaamisesta. Oli se sitten minkätasoista vaan mutta jos se lasta vaivaa, niin kyllä selvitän mistä on kyse. Ja meillä päiväkodin hoitajatkin kyllä heti ottavat asian tosissaan, koskaan mikään huolenaihe ei ole ollut " harmitonta" . En aikuisenakaan hyväksyisi mitään kiusaamista töissä, miksi lapsen pitäisi sietää edes mitään " normaalia tönimistä" (mitähän se on?).

Sitä mieltähän minäkin, että minkäänlaista väkivaltaa ei pitäisi hyväksyä. Jotenkin vain alkaa epäröimään, kun tuntuu että vallalla on käsitys, että lapset voivat selvittää pitkälti keskenään asiansa.



Joka kerta kun meidän poika on kärsinyt kovista otteista, kyseessä on ollut aina sama poika joka niitä otteita käyttää. Aikaisemmin tänä vuonna tämä kyseinen poika kävi meidän poikaa kurkkuun kiinni niin, ettei kukaan päiväkodin hoitajista ollut näkemässä. Silloin otimme jutun esille heti kun kuulimme siitä ja kaikki (pojan vanhemmat ja päiväkodin henkilökunta) ottivat asian suht vakavasti. Tosin silloinkin pojan vanhemmat puhuivat kuinka heidän poikansa ei osaa näyttää tunteitaan ja siksi on kovakourainen. Antoivat ymmärtää, että kyseessä saattoi olla vain halaus, mikä on minusta aika pöyristyttävää.



Nyt viime viikolla sitten kuulin pojalta, että samainen poika kävi kaulaan kiinni ja pakotti maahan, kun ei halunnut meidän poikaa johonkin peliin mukaan. Se saattoi olla lähes harmitontakin, mutta toisaalta aikaisemman kuristusjutun jälkeen me nousemme hyvin kärkkäästi puolustuskannalle varsinkin jos puhutaan kaulasta kiinniottamisesta.

Viimeisimmän sattumuksen jälkeen kuulimme taas sekä pojan vanhemmilta, että päiväkodin väeltä selitykset tunteiden näyttämisestä ja halauksista. Lisäksi kummatkin antoivat ymmärtää, että meidän poika on hyvin herkkä tälläisissä asioissa(=yliherkkä).



Minua myös ihmetyttää, miten 5-vuotias yleensä keksii ottaa kurkusta kiinni toista. On aivan mahdollista että hän osoittaa tunteensa vähän liian kovin ottein, mutta eikö 5-vuotiaan kuitenkin jo pitäisi pikkuhiljaa alkaa oppimaan tunteiden hallintaa. Aivan naurettavaa on näin selvissä tapauksissa puhua halaamisesta! Jos vanhemmat ajattelevat että heidän pikkupoikansa vain yritti halata, ei vanhempien mielestä selvästi ole mitään ongelmaa olemassakaan ja silloin epäilen ettei poika koskaan opikaan hallitsemaan käytöstään.

Todella hyvä asia ja ihana piirre lapsessa sekä teissä!!

Itse pidän todella tärkeänä että lapsi kokee voivansa huoletta kertoa vanhemmille ikävistä asioista ja vanhempana siihen tulee puuttua



Meidän poika kuulostaa saman luonteiselta. Nyt on perhepäivähoidossa vielä, 4v, mutta siirtyy syksyllä päiväkotiin.



Jos päiväkodin työntekijät vähättelevät asiaa niin ota rohkeasti puhelin käteen ja soita päiväkodin johtajalle! Jokaisella lapsella on oikeus hyvään päivähoitoon ja turvalliseen sellaiseen!!



Itse ehkä ylireagoin, mutta tiedän omasta kokemuksesta kuinka syvät haavat herkälle lapselle pienikin kiusaaminen saattaa aiheuttaa.

Varsinkin kun on kyse pienestä lapsesta tulee herkästi mielestäni puuttua varsinkin kun kyse on fyysisestä kiusaamisesta.



Itse en voi käsittää miksi vanhemmat sallivat sisarusten väliset läpsimiset, tönimiset jne. Ehkä olen sitten liian herkkis, mutta

mielestäni se ei kuulu missään tapauksessa aikuisen saati lapsen

käyttäytymiseen!



Tunteita meillä puretaan puhumalla! Ja pyrin opettamaan lapseni kunnioittamaan toisia mahd paljon sekä puhumaan asioista.

Eli hyvä, että lapsi kertoo mitä on tapahtunut, mitä pelkää, jne... Aikuiset helposti vähättelee lasten riitatilanteita/päälle käymisiä, kun ajatellaan ne aikuisen näkökulmasta " lasten nyhjäämisenä..." Mutta lapselle se on totista totta jos samankokoinen käy kimppuun kovin ottein. Eli jos aikuisenkin päälle kävis toinen aikuinen, vaikka vain ns. leikillään, niin vaikeeta se olis kovin kevyesti ottaa... Aikuiset on sitä varten paikalla, että katsoovat perään, ettei ketään satuteta ja opettaavat samalla lapsille " ihmiskelpoista" tunteiden ilmaisua.



Tuo kuristusjuttu on tosiaan kamala, mun lapsella on samaa ollut tarhassa... sen ilmeisesti oppii helpolla, niinkuin muutkin kovat otteet, joten mun mielestä se mistä se on opittu ei ole niin olennaista kuin se, että se pitää saada heti loppumaan. Halailua se ei ole, se on ihan huuhaa selitys, jos väitetään että 5v tarkoittaa halata mutta kuristaa... tai no on sitten varmaan jotakin vikaa, mikä pitäis hoitaa ihan siinä kuristajassa, jos ei tuossa iässä ymmärrä eroa. Eli en suostuisi vähättelyyn, vaan vaatisin, että sellasta ei saa tapahtua ja lapsille pitää selittää että se on oikeasti vaarallista, siis ihan pelotella sen verran, että siinä voi oikeastikin henki mennä kuristettavalta. Tuon ikäiset ymmärtää vaaran ja joskus se on ainoa keino millä järki alkaa leikata.



Mun mielestä kiusaamiseen pitää puuttua heti ja selvittää opettajien kanssa. Heitä voi pyytää opettamaan lapselle myös puolustuskeinoja ja -tapoja. Meidän neiti ei ensin uskaltanut puolustautua, ajatteli, että säännöt menee niin, että ei saa töniä, ei saa sitä eikä tätä, joten pelkäsi että saa itse rangaistuksen jos tekee jotakin. Niin se antoi kaiken vaan tapahtua, kunnes kysyin opettajalta lapsen kuullen, että saako tönästä jos joku käy päälle. Opettaja selitti hyvin lapselle, että itse ei saa mennä tönimään, mutta jos joku toinen käy päälle, niin pitääkin puolustautua ja silloin voi joutua esim. tönäsemäänkin. Ja siitä ei tule itse syylliseksi, vaan kun asiasta jutellaan, niin selviää, että se oli se toinen jonka vika se oli... Lopulta on mennyt jakeluun, joten hyvä kun antaa välillä takaisin. Tää on just tää kiltteysyndrooma, mikä on varmaan rauhallisien lasten pahin harmi elämässä...



Jotkut pikkujutut on ok, siis sellanen, että joku vahingossa tönäsee, joku nappaa jotakin kädestä, joku lällättää joskus jotakin... mutta sellanen että käytetään kovia otteita ei ole mun mielestä sallittua. Mun filosofia on sellanen, että vastoinkäyminenkin kuuluu elämään, mutta aikuisten pitää rajata niistä pois ne jotka ei mene inhimillisinä virheinä aikuistenkaan maailmassa... Eli kiusaaminen, käsiksi käyminen ja jatkuva irvailu pitää lopettaa nopeasti. Se on palvelus sillekin joka sellasia keinoja käyttää, ainakin pidemmän päälle. Eihän sellasilla sosiaalisilla taidoilla maailmassa selviä.

Me olemmekin kokeneet asian niin, että jotta saisimme lapsen kanssa pysymään keskusteluyhteyden eli siis sen että hän uskaltaa kertoa meille ikävät asiat jatkossakin, pitää meidän reagoidakin juttuihin jotenkin. Jos vain kuuntelemme, emmekä tee mitään saa lapsi sellaisen kuvan että meillekin on turha kertoa mitään.

Omat lapset eivät ole sieltä arimmasta päästä ja välillä he ovat niitä lyöjiä ja välillä lyötyjä. Aina raportoidaan hakiessa päivän tapahtumat ja kerrotaan välikohtauksista ja on kuulemma anteeksi pyydetty ja sovittu asiat päivän aikana. Kotona tietysti sitten vielä jutellaaan lasten kanssa, mutta minusta on turha sitten enää pitää mitään sen suurempia palavereita jälkikäteen.

Toisaalta ainakin omien lasten kohdalla pitää vähän suodattaa noita puheita, sillä 4-vuotias kertoo joskus, kuinka hoitajat ovat kiusanneet häntä - eli sana kiusaaminen on saanut vähän eri merkityksen, ilmeisesti mikä tahansa ikävä esim. komentaminen ja määrääminen ovat hänen sanavarastossaan kiusaamista.

Tuo nyt on vähän sellaista lässynläätä, että " meillä asiat selvitetään puhumallla" toki niin yleensä tehdään, mutta sen ei käy kieltäminen että se olisi normaali toimintamalli lapsille. Hehän ovat väkivaltaisimmillaan 2-vuotiaina ,kun kommunikointi on pääasiassa fyysistä ja siitä sitä sitten ruvetaan vähitellen kasvatuksella muokkamaan ja muuttuu se luonnostaakin kun muut kommunikaatiomenetelmät ja sosiaaliset taidot kehittyvät, ja useimmista tulee jo kouluikään mennessä varsin yhteikuntakelpoisia ja lopuista sitten varmaan täysi-ikäisyyteen mennssä - lienee pieni, parin prosentin osuus väestötä niitä, joille nuo kivikautiset käyttäytymismallit jäävät päälle onkin sitten monen tekijän summa

halusin vain sanoa, että kyllä 5-vuotiaan pitäisi osata jo halata! Kyllä kaksivuotiaskin osaa halata, ei kuristaminen ole sama asia! Kannattaa tosiaan ottaa tosissaan ap:n tuo asia. Lapselle voi tosiaan jäädä tosi paha olo tapahtuneesta jos sitä ei käsitellä tarhassa. Hän voi alkaa pelkäämään ja herkän luonteensa takia haluta jäädä monesta sivuun jo sen takia, että pelkää jonkun taas kiusaavan.





Meillä on herkkä 4v tyttö, joten nämä herkkien ja empaattisten lasten asiat on lähellä sydäntäni.

Eli jos asia vaivaa lasta ja/tai vaikuttaa lapsen viihtymiseen/käytökseen, niin silloin ottaisin asian esille. Se jo kun lapsi kertoo teille asiasta on yksi impulssi että asialla on lapselle merkitystä. Teidän tapauksessanne puuttuisin.



Se miten päiväkodissa henkilöt asian näkevät ja mitä mahdollisuuksia vanhemmalla on vaikuttaa asiaan on toinen asia. Keinot ovat sitten vähäisemmät jos henkilökunta ei ole samaa mieltä. Tässä sitten täytyy varmaan sumplia ja tehdä kompromisseja.



Meillä oli aikoinaan hieman vastaava tilanne että meno päiväkodissa oli lapsestamme ja meistä vanhemmista ei hyväksyttävää, mutta henkilökunta näki asian toisin. Eipä siinä kovin mitkään keskustelut auttaneet, lähinnä opimme löysäämään ja opettamaan lasta toimimaan päiväkodin säännöillä (kotona oli opetettu muuta). Esim. meillä päiväkodissa ei tarvinnut ottaa kaikkia mukaan leikkiin, sillä lapsilla oli vapaus valita leikkiseuransa. Fyysisistä yhteydenotoista ei vanhemmille aina kerrottu (en tiedä miten ne käsiteltiin, mutta todettiin varmaan turhaksi vatvoa myöhemmin).



Kun lasta vaivasi joku asia, niin käytiin kotona läpi toimintamalli miten hän itse saa vaikutettua asiaan ja miten hänen pitää käyttäytyä että homma saadaan katki. Toisaalta kun vastuu jäi enemmän lapselle, meinasi kertominen asioista kotona olla vaikeampaa- mutta lapsen käytöksestä näki hyvin jos jokin vaivasi ja oikein valituilla kysymyksillä asian sai esille- siinä oppi itse aikamoiseksi kyselyexpertiksi. Pienellä opettelulla homma meni jakeluun ja meidän alunperin kiltistä, mutta ei kovin rauhallisesta/ujostakaan lapsesta, tuli vähemmän vastaanottava osapuoli kavereiden kesken. Sen lapsi oppi että saa pitää puoliaan ja sanoa suoraan kavereille takaisin ja kieltäytyä tottelemasta kavereita. Samalla lapsi kyllä vapautti tunteitaan ja ihan antaumuksella antoi tulla kaverille kuten myös ajan myötä aikuisille (heh- mietin tuliko opetettua vähän rasittava asia kun kotona totesimme että tätien/naisten kanssa voi auttaa kun itkeä tirauttaa, niin saa enemmän sympatiaa ja huomiota). Eli vastapainoksi saimme vähemmän hallitun lapsen ristiriitatilanteissa.