Voiko varhaislapsuuden " traumat" olla yksi syy lapsen arkuuteen?

Vastaisin tähän, että ilman muuta äidin laiminlyövä käytös muokkaa vauvan neuroverkkoja. Näiden muistijälkien pohjalta tapahtuu kaikki myöhempi psyykkinen kehitys (tutkimuksissa on havaittu esimerkiksi yhteys ensimmäisen ikävuoden laiminlyöntikokemusten ja myöhemmän psykoosialttiuden välillä). Tutkimukset kertovat kuitenkin aina keskimääräisyyksistä ja jokainen on oma yksilönsä. Kaltoin kohdellusta ei itse välttämättä tule kaltoinkohtelijaa tai muulla tavalla psyykkisesti häirintynyttä. Totta on sekin, mistä joku jo kirjoittikin, että jokainen elämänvaihe tuo uusia mahdollisuuksia kehityksen oikaisuun ja uusien toimivien psyykkisten puolustusmekanismien kehittymiseen. Tärkeää on, että äiti ei jää syyllisyyteensä kiinni, vaan jaksaa jatkaa uutta tasapainoisempaa linjaansa ja antaa lapselleen sellaisia malleja, joiden sisäistäminen osaksi lapsen omaa psyykettä on turvallista.

Blues:

. Mun kummatkin lapset on ollut/ovat arkoja ja olleet todella kiinni minussa, kunnes ovat aloittaneet tarhassa ja sitä kautta pikku hiljaa reipastuneet. Huomanneet, ettei maailma kaadu vaikkei äidissä roikutakaan koko aikaa. Edelleenkin perustaltaan silti arkoja. Kuopus ollut vielä arempi kuin esikoinen, etenkin juuri toisten ihmisten kohtaamisessa. Alkuun muut eivät saaneet edes katsoa häneen tai tuli itku :)

Minkä ikäisinä lapsesi aloittivat tarhassa? Mun lapset on juuri samanlaisia (3v. ja 1v.) äidissä kiinni olijoita. Mietin vain että teenkö heille " hallaa" pitämällä kotihoidossa? Kerhoissa toki käymme ja 3. kerran viikossa omassa kerhossa, mutta eihän se sinänsä paljon ole.. Toisaalta olen ajatellut että hyväksyn lapseni sellaisena kuin ovat, rohkaista toki voi mutta en halua pakottaa esim. juttelemaan vieraille jos hankalaa sillä olen käsittänyt että siitäkin voi olla vahinkoa.

siihen ajatukseen nykyään on päädytty, että lasten kanssa tulee aina uusia mahdollisuuksia. Eli jos jossain kehitysvaiheessa äiti ei ole oikein osannut tukea lasta, niin jos ja kun tilanne helpottuu, tulee uusia tilanteita eteen, joissa äiti voi " paikata mogat" näin sanoakseni.



Ehkä ei olisi pahitteeksi jos joskus myöhemmin, sitten kun kaverisi lapsi on (paljon) isompi ja esim. kyselee jotain lapsuudestaa, äiti voi kertoa hänelle olleensa aika väsähtänyt. En tiedä, mutta jotkut psykologit katsovat, että se (totuuden kuuleminen) voi auttaa lasta/tulevaa aikuista sitten joskus selvittelemään omia tuntemuksia.



Tietysti lapsissa on hirveästi eroja, mutta kun nyt äiti kuitenkin on pystynyt hoitamaan lapsen, vaikka ongelmía on ollutkin, niin onhan takana varmasti paljon näitä ihan riittävän hyviäkin hetkiä :) Katse tulevaisuuteen vain :) Nyt olisikin hyvä keskittyä tähän hetkeen.



Luulen, että iloinen äiti auttaa lasta parhaiten pääsemään arkuudesta eroon. Kun lapsi huomaa, ettei äidistä tarvitse ainakaan olla huolissaan, hän uskaltaa varmasti sitten olla oma itsensäkin. Vaikka vähän arempanakin :)

Joskus minustakin tuntuu, että äiti ei muista ollenkaan niitä hyviä puoliaan; tuskin hän ihan koko aikaa on vihamielisestikään lapseensa suhtautunut, en ainakaan osaa hänet tuntien kuvitella.

Ja tuostakin hän kyllä joskus sanoi, että oli yleensä pyytänyt lapselta anteeksi ja sanonut, että että äiti on nyt väsynyt ja sen takia pahalla päällä yms. Ehkä hän sitten vain on miettinyt sitä, ettei pieni vauva ole osannut sitä ajatella?

vaikuttaa kertomasi mukaan samanlaiselta, kuin oma 3-vuotias herkkä poikani ja hänen vauvaikänsä ja varhaislapsuutensa on ollut onnellinen ilman mitään traumoja. Joten minä en kyllä ensimmäisenä lähtisi hakemaan syitä äidistä, vaan siitä, että lapset nyt vain sattuvat olemaan erilaisia luoteeltaan.

eli lapset ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia. Minä en ole kasvatusalan ammattilainen, joiden vastauksia ap odotti, mutta jotain aiheesta kuitenkin tiedän oman koulutukseni pohjalta.



Lapsi saa syntyessään " perintönä" tietynlaisen temperamentin, toiset ovat lähtökohtaisesti arempia ja toiset lähestyvät vieraita ja uusia tilanteita avoimesti ja helposti. Aivan kuten me aikuisetkin olemme kaikki erilaisia (toisia ahdistavat ja pelottavat uudet tilanteet, kun taas toiset ottavat ne innolla ja ilman ahdistusta vastaan), ovat lapsetkin omanlaisiaan perimänsä saneleman temperamentin mukaan. Itse en olisi huolissani tuon kertomasi kuvauksen perusteella, minusta kyseinen lapsi vaikuttaa täysin normaalilta ja normalilla tavalla temperamenttinsa mukaan aralta 3-vuotiaalta. (Keltinkangas-Järvinen on kirjoittanut aiheesta ihan ok kirjankin: Temperamentti)



Jos asia kuitenkin vielä huolettaa, voi ottaa yhteyttä paikalliseen perheneuvolaan, he mielellään kertovat ihan ammattilaisen mielipiteen asiasta. Ja perheneuvolassa käyntihän/puhelimessa juttelu on ilmaista asiakkaille.

Äiti on varmasti huojentunut, kun kuulee mielipiteitänne :)) ja tuon yhden kirjan nimeä muistelinkin, että mikä se olikaan, joka kertoo erilaisten tempperamanttien ominaisuuksista.



Kirjoitin eileisen tekstin aika unenpöpperössä jo, kun eka yritys katosi taivaan tuuliin, TOKI ovat muidenkin mielipiteet ja ajatukset asiasta tervetulleita, kuin vain alan ammattilaisten! Eivätköhän kuitenkin äidit ole tälläisissä myös varsinaisia alan uurtajia.. mutta sen lisäksi kiva kuulla alalla olevienkin näkemyksiä ihan kirjaopin pohjalta.



Äiti kerran sanoi kuulleensa, että 2 ekaa vuotta lapsella olisivat ne kaikkein tärkeimmät, jolloin luodaan pohja kaikelle itseluottamukselle yms., itse en ole kyllä lukenut/kuullut moisesta. Yhtäkkiä ajatellen itseluottamus olisi koko lapsuusvuosien tulos, tiedä sitten..

Olin tosi nuori äiti esikoisen saadessani. Esikoinen oli hyvin vaativa vauvana, minä olin väsynyt ja usein vauvan hoito tuntui aivan ylivoimaisen vaikealta. Apua en oikein osannut hakea. Jotenkin vain mieheni kanssa sinniteltiin päivästä toiseen. Läpsinyt en ole enkä liiemmin huutanut (no sitten kun lapsi on ollut isompi on tullut huudettuakin), mutta monta päivää meillä meni niin, että sekä äiti että vauva itkivät yhdessä ja odottivat isää töistä kotiin. Päivät eivät olleet mitenkään rytmittyneitä vaan elämä oli ajoittain hyvinkin epäsäännöllistä.



Lapsesta kasvoi melko arka ja hiljainen ja olen soimannut siitä satoja kertoja itseäni ja omaa avuttomuuttani. Sitten kuitenkin kun arki lapsen kanssa helpottui (kun lapsi lähemmäs 3-vuotias), hänen käytöksensä muuttui hiljalleen. Tarhassa hoitajat kehuivat, kuinka lapsi on reipastunut ja muuttunut rohkeammaksi. Saman huomasivat isovanhemmat. Olen siis saanut huomata, että jos jotain traumoja on päässytkin syntymään, niitä voi kompensoida myöhemmin.



Totta kai ensimmäiset kolme vuotta ovat hirveän merkityksellisiä lapsen kehityksen kannalta. Lapsen kanssa kuitenkin jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus tehdä asiat paremmin.

mutta en kyllä muista tarkalleen. Jonkun kasvatusteorian mukaan itseluottamus tosiaan syntyy vuoden vai kahden ikään mennessä.



Olen kuitenkin samaa mieltä, kuin monet, eli että perusluonne on synnynnäistä, juuri esim. tämä arka lapsi - rohkea lapsi. Mun kummatkin lapset on ollut/ovat arkoja ja olleet todella kiinni minussa, kunnes ovat aloittaneet tarhassa ja sitä kautta pikku hiljaa reipastuneet. Huomanneet, ettei maailma kaadu vaikkei äidissä roikutakaan koko aikaa. Edelleenkin perustaltaan silti arkoja. Kuopus ollut vielä arempi kuin esikoinen, etenkin juuri toisten ihmisten kohtaamisessa. Alkuun muut eivät saaneet edes katsoa häneen tai tuli itku :)



Esikoisen kohdalla kyllä välillä mietin, et mitä mä oon tehnyt kun on niin arka ja kiinni mussa, kun en mitään niin radikaalia virhettä keksinyt. Myöhemmin olen oppinut tuon, että on näitä synnynnäisiä temperamentteja ja se on selittänyt paljon. Miten sitten voi arkaa lasta rohkaista, miten auttaa asiaa kasvatuksella..se onkin sitten se asia mihin kannattaa etsiä vastauksia..