Miten tukea ujoa ja arkaa lasta?

Meillä on kotona 2,5-vuotias esikoispoika ja puolivuotias tyttö. Esikoinen oli viime vuoden perhepäivähoidossa, kun olin töissä. Nyt ollaan koko porukka kotona.



Poika käy kerran viikossa " pikkukerhossa" eli viettää siellä samanikäisten lasten ja kahden ohjaajan kanssa 2,5 tuntia (9.00-11.30) leikkien, askarrellen, laulellen ja eväitä syöden. On tehnyt tosi hyvää pojalle, vaikka alussa sinne hiukan väkisin menikin.



Meillä poika on perusluonteeltaan rauhallinen, mutta ei ujo. Luulen kuitenkin, että vastaava " pikkukerho" voisi tehdä teidänkin pojalle hyvää. Oppisi leikkimään muiden lasten kanssa ohjatusti eli tädit kyllä varmasti pitävät myös ujojen ja hiljaisten puolta.

Alkoi vierastamaan 2kk iässä oikein tosi paljon ja siitä lähtien ollut varauksellinen vieraiden kanssa. Asutaan kaukana sukulaisista ja kun heitäkin harvoin näkee, aluksi aina vähän kauempaa katselee. Nyt 2v täytettyään on rohkaistunut kovasti, muttei vieläkään mene yhtään vieraampien ihmisten syliin.



Yllätys oli, kun palasin töihin tytön ollessa 1v2kk ja hän meni päiväkotiin. Pelkäsimme, ettei IKINÄ sopeutuisi. Mutta kaikkien yllätykseksi sopeutui sinne heti! Ei itkenyt kuin muutaman päivän isin perään, ja lopetti heti kun isi häipyi näkyvistä vilkutuksen jälkeen. Sopeutui sinne paremmin kuin muut " rohkeammat" samanikäiset. Ja hienosti on mennyt siitä lähtien!



Ostappa tai lainaappa kirja Temperamentti. Taisi olla Keltinkangas-Järvisen se kirja, en ole varma. Siellä on hyviä esimerkkejä ja opastuksia eri temperamentin omaavien lasten vanhemmille.



Mutta itse kysymykseesi.. eli parhaiten tuet lastasi olemalla hänelle tukena ja turvana. Antamalla aikaa kaikkeen uuteen. Uusissa tilanteissa olet mukana antamassa turvaa. Kun hän tuntee olonsa turvalliseksi, hän lähtee kyllä pikkuhiljaa viereltäsi pois tutustumaan ympäristöön. Kun hän lähtee tai kysyy voiko mennä, rohkaise vain hymyillen ja kerro että hän voi hyvin mennä sinne, että äiti kyllä odottaa tässä. Itse en koskaan ole " patistanut" tyttöämme että " mene nyt sinne vain muiden joukkoon" vaan sanonut että " voit mennä sinne jos haluat" . Uskon, että olemme toimineet juuri oikein, koska näin minun omat vaistoni ovat minua johdattaneet. Ehkä senkin takia, että olen itse ollut kuulemma juuri yhtä arka ja varauksellinen lapsena (en juuri muista itse muuta kuin että vierastin tummatukkaisia miehiä ja kouluun ilmoittautuminen pelotti. Mutta ihan yhtä arka olen kyllä ollut).



Ikävin juttu on minusta ihmiset, jotka tulevat meille kylään ja jaksavat aina ihmetellä kun tyttömme ei tule syliin. Että " etkö sinä jo minua muista, tule nyt syliin" tai sanovat tytön pikkusiskolle (2kk) että " älä sinä ala sitten vierastamaan kuten XXX, katso nyt vain tarkkaan että muistat sitten minut" jne jne. Ovat kuitenkin tunteneet tyttömme aina ja tietävät tasan tarkkaan että hän on arka, ei tule syliin, mutta AINA jaksavat samasta puhua. Minusta se ei tee hyvää tytöllemme, aina kuulla miten hänen varmaan " pitäisi" mennä syliin mutta kun ei halua. Tyttö on kuitenkin jo siinä iässä että alkaa ymmärtämään aikuisten juttuja ja puheesta ylipäätänsäkin kaiken ja varsinkin kaiken häntä koskevan. En ymmärrä mikseivät ihmiset tajua sitä. Vaikkei omassa lähipiirissämme kenelläkään ole yhtä varauksellista lasta, ja harvat edes tuntevat yhtään vastaavaa tapausta, niin sitä suuremmalla syyllä häntä pitäisi ymmärtää! Usein jos ihmisiä tulee kylään ja yrittävät kaapata tai maanitella häntä syliin, tyttö vetäytyy loppuvierailun ajaksi itsekseen leikkimään huoneeseen. Ja ymmärränhän minä sen. Hän kiusaantuu, koska hänen pitäisi tehdä jotain mitä hän ei halua.



Mutta jopa tuli romaani! Laitahan sähköpostiosoitteesi jos haluat vaihtaa lisää ajatuksia. Multa tätä juttua tulisi tuutin täydeltä :)



Iloista kesänalkua teidän perheelle!

että tyttömme leikkii mielellään juuri kilttien ja rauhallisten lapsien kanssa, kuten teidän poikannekin. Hän ei tykkää rajuista leikeistä, jossa juostaan ja riehutaan ja huudetaan. Meidän tytön lempiseuraa on rauhalliset tyttölapset. Ehkä vähän vanhempien kanssa viihtyy vielä paremmin, koska voi jo vähän jutellakin ja varmaan on jotenkin turvallisempaa. Esim. entisen naapurimme 5,5v tytön kanssa heillä synkkaa paremmin kuin kenenkään muun. Myös tarhassa paras ystävä on n. vuoden vanhempi. Mutta: lähipiirimme kaikki lapset ovat poikia.

Anna hänen olla sellainen kuin hän on. Meillä oli samanlainen pikku poika.

Kävimme puistossa joka päivä, mutta vasta 4 vuotiana hän oli valmis kerhoon jäämään ilman äitiä. Minä näen sen sillä tavalla, että hänellä oli lottovoitto, että hän sai omaan tahtiin kehittyä ilman ulkopuolisia paineita.

Esikoisemme (tyttö) on aina ollut todella arka ja ujo. Puistossa ei koskaan leiki toisten lasten kanssa ellei ne ole todella tuttuja.

Ilmoitin tytön hänen täytettyään 3v, kerhoon, jos vaikka reipastuisi hiukan. Aluksi kaikki meni hyvin ja jäi sinne mielellään mutta reippaammaksi hän ei tullut. Jonkin ajan kuluttua kerho ei enää kiinnostanut ja tyttö halusi jäädä kotiin joten lopetimme kerhon.



Nyt viime viikonloppuna olimme sukulaisissa juhlissa, joissa oli paljon tuntemattomia ihmisiä. Minulta meinasi silmät tippua päästä kun tyttö jutteli tutuille ja tuntemattomille aina kun joku siltä jotain kysyi. Tyttö täyttää heinäkuussa 4vuotta joten odottelisin teilläkin, että ikää tulee vielä, kyllä se siitä reipastuu. Jossain vanhemmassa vauva lehdessä oli artikkeli arasta lapsesta ja se oli kyllä mielenkiintoinen ja luinkin sen moneen otteeseen!



Itse olen ottanut sen asenteen, että minulla on arka lapsi, enkä sitä mitenkään väheksy tai missään nimessä moiti siitä. Se on luonteen piirre ja minä itse olen ollut myös erittäin arka lapsi joten tiedän kyllä miltä tuntuu kun isovanhemmat esim. mollaa kun xxx on tuollainen arkajalka mutta tämä isosisko on niiiiiin reipas ja rohkea, otappas mallia, kyllä isosisko rakastaa mummoa jne. jne.jne. kun en uskaltanut syliin mennä (tavattiin max. 3 krt/vuodessa) tai hoitoon jäädä.

Meillä onneksi mummo ja ukki tajuavat asian (tottakai kun oma lapsi on ollut arka) niin jaksavat kehua ja rohkaista joka käynnin yhteydessä, että kylläpäs olet reipas jne.



Kaikkein pahin mitä aralle lapselleen voisi tehdä, olisi se, että pakottaisi hänet jonnekin (esim. kerhoon tai harrastukseen) tai että mollaisi häntä esim. näin -miksi sinä et ole yhtä reipas kuin tuo kalle, katso nyt kun kalle menee liukumäestä noin reippaasti, kyllä se on reipas...jne.



Olen sitä mieltä, että kun antaa lapsen tutustua maailmaan omalla painollaan ja ajallaan niin kyllä se siitä, ei kaikkien tarvitsekaan olla niitä joka paikan höyliä ja olla aina päälle päsmärinä. Joskus tällaiset sivusta seuraajat saattavatkin pärjätä elämässään paremmin!? Itse en ole ainakaan pöllömpi aikuinen vaikka monikin sukulainen epäili silloin lapsena, että eihän tuosta mitään voi tulla kun on noin arka ja epäsosiaalinen. Jostain se rohkeus vain kasvoi ja kasvoi ja yläaste ikään mennessä arkuudesta ei voinut enää puhua.

Ja olen välillä itsekin pohtinut näitä samoja asioita. Meillä on erona se, että poika on ollut kohta puolitoistavuotta päivähoidossa ja on sitä kautta hieman reipastunut. Mutta perusluonne on silti ujo ja varauksellinen. Hän tarvitsee oman aikansa, ennenkuin uskaltaa lähteä muiden lasten joukkoon (ja mieluiten leikkii edelleen yksin).



Sen olen huomannut, että meidän poika pääsee helpommin leikkeihin mukaan, jos leikkikumppani on myös rauhallinen luonteeltaan tai jos leikkikaverina on vähän vanhempi tyttö. Riehakkaiden poikien leikkeihin poikani ei selvästikään pääse mukaan, eikä ehkä haluakaan.



Minä uskon, että aika tekee tehtävänsä näiden pienten ujoilijoiden kanssa. Kunhan he vain saavat riittävästi tukea meiltä vanhemmilta, heistä kasvaa aivan taatusti reippaita lapsia, jotka löytävät aikanaan myös itselleen kavereita. Annetaan näiden pienten " arkajalkojen" olla arkoja ja unohdetaan ajatukset heidän karaistamisesta!

... oma lapseni on reipas (raivopäinen sanoivat tarhassakin), joten en itse omaa kokemusta. Mutta eilen tapasin naapurin rouvan. Heidän 3. lapsensa on ujo, arka ja hyvin erikoinen. Lapsi menee viisi vuotiaana eskariin ensimmäistä kertaa kerhon jälkeen. Kerhossa ei viihtynyt, ei puhunut kenellekään, roikkui vetäjän kädessä ja käytti vaippoja, koska ei uskaltanut kenellekään ilmoittaa pissahädästä. Lopulta äiti sitten veti Wildemarin pois kerhosta.



Eilen sitten naapurin rouva kovaan ääneen kailotti, että meidän Wildemar on sitten niin ujo. Ei siitä kyllä mitään siitä eskaristakaan voi tulla. Osaakohan se Wildemar siellä edes olla, kun ei se mitään sano. Ja on se sitten meidän Wildemar niin erikoinen, ei ne siellä tarhassa sitä kumminkaan ymmärrä. Puhuukohan edes Wildemarille kukaan, ja ettei vaan kiusattaisi!



Wildemar ujo, arka raukka seisoi äidin lahkeessa ja kuunteli juttua. Poika parka! Jos äiti tuomitsee Wildemarin tarhassa pärjäämisen jo ennen kuin tarha on ehtinyt alkaakaan, poika on varmasti kauhusta jäykkänä. Mikä se sellainen paikka on missä kukaan ei puhu mulle, kiusataan ja kukaan ei ymmärrä! Ja sinne sitten pitäisi syksyllä mennä.



Tarinan opetus: ujot ja aratkin lapset ansaitsevat siipensä olemalla ihan itsejään. Äitien tehtävä on kannustaa ja tukea, eikä pelotella lapsiaan ja epäillä lapsen pärjäämistä. Valehdella ei kannata, mutta jos oma äiti ei kannusta - kuka sitten?

Mutta erittäin rauhallinen on ja inhoaa riehumista ja meluavia lapsia. Päiväkotiin mennessään totesi ensimmäisinä viikkoina ettei pidä liian kovasta melusta ja usein kertoi että toiset lapset ovat tyhmiä kun huutavat ja kiusaavat toisiaan.



Poika on tosiaan hyvin seurallinen ja iloinen tapaus ja tutussa ympäristössä ja seurassa jopa vilkas. Leikkii mieluiten itseään vanhempien lasten kanssa ja omanikäisten rauhallisten lasten kanssa. Parhaat ystävät tällä hetkellä hoidossakin ovat samanikäinen (3v) tyttö ja 4v tyttö, joiden kanssa puuhailevat kaikkea rauhallista touhua yhdessä kun muut riehuvat ja tappelevat ..... Hoitajien kanssa ollaan asiasta keskusteltu useaan kertaan ja ovat myös todenneet että poikamme on koko ryhmän (14 lasta, 3 hoitajaa) rauhallisin ja tottelevaisin tapaus. Ja että muiden kanssa ovat purjeissa ja että porukka on todella villiä, uhmailevaa ja tappeluita selvittelevät jatkuvasti.



Rohkaise lastasi hellästi, mutta anna hänen olla juuri niin ujokin kuin vain on. Suosittelen ehdottomasti myös Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Temperamentti, ja muitakin hänen kirjojaan. Äläkä ikinä häpeä lastasi hänen luonteensa takia, vaan päinvastoin, ole ylpeä herkästä ja tunteellisesta pojastasi! Minulle on ollut mielestäni helppoa hyväksyä poikani rauhallisuus ja vetäytyvyys remuporukoista. Koen suurta yhteenkuuluvuutta ja sympatiaa häntä kohtaan. Olen itse ollut ihan samanlainen lapsena, mutta luonne ja temperamenttikin muokkautuvat iän ja elämän myötä. Nyt kolmikymppisenä olen mitä sosiaalisin ihminen enkä ujostele mitään enkä ketään. Työnikin on sellaista,jossa olen päivittäin ihmisten kanssa tekemisissä ja esiinnyn isoille joukoille vieraita ihmisiä, ja nautin tästä suuresti. Lapsena kammosin esiintymistä ja tykkäsin olla itsekseni enkä mikään porukan keskipiste :-)

Itsekin katsoin yhden jakson ja oikein harmistuin - pientä vauvaa ei saa opettaa " äitiriippuvaiseksi" (= pitää nukkua yksin, nukahtaa yksin, olla olematta " liikaa" sylissä jne. - muussa tapauksessa äiti toimii väärin lasta kohtaan). Ok, vanhempien sairaalloinen takertuminen lapsiin on varmasti pahasta, mutta tuo asenne tuntui edustavan taas sitten toista ääripäätä. Lapsi tarvitsee vanhemmiltaan hellyyttä ja turvaa, eikä vanhempien pitäisi syyllistää niiden antamisesta itseään. Sinuna en siis ainakaan tuon sarjan pohjalta ottaisi paineita! Muutenkin ärsyttää noiden sarjojen nimet (" Pikku julmurit" , " Lapsityrannit" jne. - jälkimmäinen tosin edustaa sisällöltään vähän maanläheisempää asennetta).



Vähän aiheen vierestä, mutta...

Numeroa en muista.Mieleeni jäi kuitenkin että lasta tulisi rohkaista,mutta ei pakottaa.Lapsi haluaa olla vanhempiensa silmissä reipas ja rohkea,joten lapsea ei saa moittia ujoudesta/arkuudesta.Oma poikani on ujo ja arka.Hänen mummunsa sanoi,että " koitapa nyt reipastua.Sinä olet niin arka" .Poikani meni entistä enemmän lukkoon.Sanoin mummulle nätisti,että en itsekään ujona ja arkana pikku tyttönä pitänyt siitä,että minulle sanottiin " Puhupas nyt jotain.Olet niin ujo" . Sain aina kuulla kuinka hiljainen olin.Olen vieläkin suuressa ihmisjoukossa ja tuntemattomien seurassa hiljainen.Muistan erään kivan jutun,jonka joku sanoi minulle:Silloin kun sinä avaat suusi,sieltä tulee jotain viisasta:0)

Jokainen on arvokas sellaisenaan.Jotkut ovat rohkeita ja toiset ujompia.

sillä jokainen kirjoitus on kuin omasta suusta. Tuntuu hyvältä, että on olemassa myös muita varauksellisten lasten vanhempia. Välillä tulee niin " erilainen" olo, kun muiden lapset mekastaa ja meltuaa ja meidän ei. Ihan kuin se olisi huono piirre, että on rauhallinen. Vaikka tosiaan samat ihmiset ketkä yrittää maanitella tyttöämme syliin ja ihmettelevät ettei tule, mainitsevat myös aina että " voi ihanaa miten kiltti tyttö teillä onkaan" . Nii-in, nuo kaksi puolta tulevat samassa paketissa :)



Kunhan vain nuo ihmiset tosiaan ymmärtäisivät miten ainutlaatuisia ja IHANIA lapsia nämä aratkin lapset ovat! Meille vanhemmille ainakin yleensä helppoja ja tottelevaisia. Ei tarvitse juosta kaupassa perässä tai komennella. Kun ollaan kylässä ei tarvitse pelätä että lapsi menisi tonkimaan toisten kaappeja tai rikkoisi paikkoja, kun istuu nätisi pöydässä tai leikkii siististi näköetäisyydellä. Minä ainakin nautin siitä, että tyttömme on kiltti ja rauhallinen. Isosiskona tyttömme on mitä ihanin myös! Hoivaa ja suukottaa pikkusiskoa, ei ole yhtään mustasukkainen vaan aidosti NAUTTII siskostaan, vaikka tämä on vielä pieni vauva.



Tottahan toki tämä luonteenpiirre on myös rankkaa aika ajoin, kun lapsi on niin kovasti kiinni vanhemmissaan, varsinkin pienempänä. Nyt kun 2v tuli meillä täyteen, tyttö kyllä rohkaistui kummasti. Alkoi vastailemaan vieraiden kysymyksiin eikä heti vetäydy äidin kainaloon tai piiloon. Tietysti tekee sitäkin vielä, mutta vähemmissä määrin.



Mutta pointtina siis se, että en kyllä päivääkään vaihtaisi pois! Tyttö on maailman ihanin JUURI sellaisenaan kuin on. Hän tutustuu maailmaan meidän kanssamme juuri omaan tahtiinsa ja nauttii elämästä. Äidin ja isin turvassa on hyvä elää ja kasvatella siipiään pelkäämättä maailmaa.