Päiväkodin aloittaminen

vaikka tyttömme oli koko vauvaikänsä todella sopeutuvainen ja hyväntuulinen, kaikki tutut sanoivat että murehdin turhaan, tyttö sopeutuu heti mihin vain. No, stressasin kuitenkin, mutta halusin aloittaa osa-aikaisen hoidon samaan aikaan, kun aloin tosissani hakea töitä, koska en missään nimessä halunnut siihen tilanteeseen, että tyttö joutuisi yhtäkkiä täyspäiväiseen hoitoon ilman totuttelua. Tyttö oli siis n. 1v3kk, kun sai pph-paikan ja oli hoidossa 10 pv/kk 5h/pv. Alussa tyttö sekä jäi että lähti itkien hoidosta, kiukutteli hieman kotonakin, mutta ei pahasti. Minä tunsin itseni tyhmäksi ollessani kotona ilman lasta, koin kamalaksi sen, että tyttö itki, mutta lähdin päättäväisesti pois ja luotin siihen, kun hoitaja sanoi, että ei itke paljoa päivisin.



Meillä itkut helpottivat vasta, kun hoito muuttui kokopäiväiseksi, silloinkin tyttö saattoi itkeä sydäntäsärkevästi, kun vein, mutta lopetti jo, kun laitoin tuulikaapin oven kiinni ja jäin eteiseen kuuntelemaan. Lapset osaavat kyllä tehdä äidille syyllisen olon... vähitellen ei itkenyt enää viedessä ja poishakiessa saattoi jopa juostuaan vastaan palata leikkimään eikä olisi halunnut lähteä pois. :)



Traumoja tytölle ei ole jäänyt, vaikka joutui vaihtamaan hoitopaikkaa 1v6kk-iässä pph:lta päiväkotiin. Sielläkin ekan viikon jäi itkien, sen jälkeen on jäänyt reippaana ja samoin on reippaasti tullut juosten vastaan, kun on haettu pois. Nyt on tämän kuukauden kotona, saa nähdä miten taas sujuu, kun loman jälkeen aloitetaan - vaihteeksi - uudella pph:lla. (Juu, en tykkää yhtään tästä alituisesta muutoksesta, mutta pakko sopeutua.)



Tulipas laveasti kerrottua, mutta siis et ole ainoa, jota hoitoon vienti stressaa, ja hoidon aloitus voi olla vaikeaa, mutta itkut ihan todella loppuvat jossain vaiheessa - ainakin yleensä. :) Jos teille on mahdollista, kannattaisiko sitä hoitoon jääntiä harjoitella osa-aikaisena (siis muutama tunti päivässä) vähän aikaa? Meille se sopi, vaikka ehkä tytölle olisi ollut helpompaa aloittaa suoraan kokopäiväisenä, mutta ainakin omaa oloani helpotti se, että en heti joutunut olemaan erossa niin pitkää aikaa... itsekäs äiti :)



Vaikka se ei tosiaan paljoa helpota, että parin viikon jälkeen huudot loppuvat, se on todennäköisesti vain fakta. Sun pitää vaan päättää, haluatko/onko pakko mennä töihin ja jos haluat/on pakko, sitten tyttö menee hoitoon ja sinä töihin...



1v4kk on kuitenkin aika pieni ahdistumaan äidin ahdistuksesta, ellet nyt muutu ihan totaalisesti. Juttelet tytölle rauhallisesti ja koetat kestää siihen asti ,että olet pois hänen luotaan ennen kuin annat ahdistukselle vallan. Kyllä minäkin pyörin kotona kädet täristen ja ensimmäisen työpäivän jälkeen tulin itku kurkussa kotiin, kun ahdisti niin paljon. Mutta niin sekin vain helpotti.



En tiedä oliko tästä apua vai ahdistaako nyt vielä enemmän, mutta oli pakko jotain kommentoida, kun kuulosti niin tutulta.



-Osse ja tyttö nyt pian 1v8kk

Lapsesi vaistoo stressin ja huolestumisen tarhasta joten yritä olla reipas ja hänen läsnäollessaan puhu vain kivoja juttuja tulevasta. Yli vuodenikäinen jo ymmärtää paljon joten juttele mitä tuleman pitää ei haittaa vaikka suurin osa menisi "ohi hilseen" vaan pääasia on oikea asenne. Kokemuksesta tiedän, että viikko kotona viikko tarhassa vaikeuttaa sopeutumista, tavallaan aina kotona vietetyn viikon jälkeen taas sama homma mutta kyllä se siitä vie vain aikaa enemmän kun kokopäiväinen tarhassa oleminen. Meillä oli lyhennetty viikko ja lyhyemmät päivät mutta nyt syksyllä kun pikkuveli jo 1 v 3 kk niin molemmat menevät tarhaan täysipäiväisesti vain perjantait kotona.



Meillä tarhassa mahdollisuus pehmeään laskuun ts. äiti/isä on lapsen mukana ekan viikon. Ekana päivänä ollaan ehkä pari tuntia ja toisena vähän pitempään ja sitten tärkein on päivä jolloin lapsi jää nukkumaan ja vanhempi odottaa heräämistä. todella hyvä meidän mielestä sekä lapselle että vanhemmalle. kun minulla kevään oli mahdollisuus tarkkailla päiväkotilapsia hakiessani poikani aiemmin tarhasta kiinnitin huomiota siihen että syksyllä kun tarha alkoi oli paljon itkua aamuisin ja itkuisia hetkiä saattoi olla päiväunien jälkeen ja äitiä kyselivät monet lapset. Kaikki kuitenkin rauhoittuivat kun joku sanoi että äiti tulee kun äiti pääsee töistä ei hätää. Tietysti äidin tullessa huuto kova mutta se kuuluu asiaan tuskin kukaan huuttaa koko päivää eikä siellä ole lapsilla mitään hätää,) Paljon puuhaa ja rytmitetty aikataulu ja muita lapsia. Pikkuhiljaa joulun lähestyessä moni lapsi jo oli tottunut jäämiseen vilkutus pieni itku ja hei hei. Keväällä en kertaakaan kuullut lasten kyselevän äitiä päiväunien jälkeen eikä itkuja sen takia pahemmin kuulunut myöskään. Lapsille siinä ajassa oli jo kehittynyt omat kuviot, kaverit ym ja tarha oli tuttu ja kiva paikka (vaikka lomat ja kotonaolo niitä ei voita mikään).



tiedän, että tuntuu todella pahalta jättää pikkuinen ja töissä miettii onko tässä nyt laitaa mutta kaikki helpottuu kyllä sen voin luvata. Ja tarhassa oppii niin pajon uusia juttuja, jakamaan tavaroita, leikkimään yhdessä, tekemään ja kokeilemaan. Tarhassa olenkin jutellut monen tädin kanssa siitä, että parhaitan tarhoissa pärjäävät ne jotka aloittavat aikaisin tarhaelämän (vaikka tämä on ikuinen kiistanaihe, mutta minä ainakaan en rahallisesti voi kotiin jäädä pidemmäksi aikaa). Vaikeinta on niillä jotka ovat pitkään kotona esim. 3 vuotta ja mahdollisten sisarusten tullessa vielä enemmänkin.



Hyvä idea on myös mennä jo nyt kesällä tarhan pihalle ja leikkiä siellä ja tehdä se tutuksi lapselle. Me aina puhumme tarhajutuista ja mietimme ketä kaikkia siellä on ja mitä siellä tehdään ym. Positiivisella mielellä ja siltä kannalta, että vaikeaa aluksi on mutta kyllä on kivaa hakea lapsi tarhasta joka silmät loistaen on tehnyt jotain hauskaa. Ja ekan kanssa ainakin kokemuksesta tiedän, että varaudu siihen että sairauksia tulee ja ne kuuluvat erityisesti ekaan tarhavuoteen yleensä. sitä paitsi on hyvä muistaa, että vanhempien tehtävä on valmistaa lasta lopulta seisomaan omilla jaloillaan ja tämä on vain yksi niistä monista jutuista joita joudumme kohtaamaan. Hyvin se menee kanavoi pelkosi keksimällä juttuja jolla voit helpottaa lapsesi alkua. Paljon on myös kirjoja joissa postiviitisesti puhutaan tarhapäivistä ja tarhaelämästä. Ja kyllä asia on niinkin, että kyllä se äitikin tarvitsee aikuisten juttuja olisi tietysti ihana utopistinen ajatus että voisi aina olla lapsensa kanssa ja auttaa häntä mutta todellisuudessa ei näin ole.



Oikein mukavaa kesää ja jaksamista syksyyn!

ps. tarhoissa on aina hiljaisempia lapsia ja rohkeampia joten kyllä kaikki sinne mahtuu ja jokainen siellä käsitellään yksilönä ei kannata siis murehtia miten hiljaisempi pärjää aikaa ehkä vaatii enemmän kun rohkeammat

Hei!



Meidän poika oli 1 v 2 kk, kun meni perhepäivähoitajalle. Poika jäi itkemään joka aamu, kun vein hänet (pahimpina päivinä aloitti itkun, kun näki talon). Kuulin myös toisaalta, että poika itkeskeli pitkin päivää.

Kävin sitten päivähoitotoimistossa ja pyysin saada uuden paikan pojalle. Ja onneksi se järjestyi aika nopeasti. Nyt poitsu on ollut 2 kk uudessa hoitopaikassa, ryhmiksessä, ei jää itkemään, olisiko alkuun parina aamuna itkeskellyt, mutta nyt on jäänyt hyvillä mielin hoitotätin syliin huiskuttelemaan, kun olen lähtenyt töihin :)



Itsekin stressasin aika paljon tuon hoitoasian kanssa, meidän poika vierastaa myös aika paljon, mutta aika nopeasti vierastaminen menee ohi, jos poitsun kanssa alkaa puuhastelemaan/ leikkimään.



Kävinkin pojan kanssa tutustumassa tähän uuteen hoitopaikkaan monena päivänä ja yhtenä päivänä jätin pojan n. tunniksi leikkimään ja itse lähdin käymään muualla. Ja hyvin oli mennyt :)



Tsemppiä tulevaan, tiedän tunteen, toivottavasti kaikki menee hyvin.

Mutta älä suotta stressaa! Nämä pienet ovat kyllä sopeutuvaisia! Riittävästi vain aikaa sopeutumiselle ja harjoittelulle, kyllä se siitä lähtee.



Kuopukseni aloitteli viime syksynä päivähoidon, oli tuolloin 1 v 3 kk. Kovasti minäkin asiaa stressasin, sillä tytöllä oli kamala eroahdistus juuri tuolloin ja huusi kuin syötävä, jos äiti katosi näköpiiristä. Mielessä välkkyi kauhuskenaariot siitä, miten tyttö huutaisi tuntikausia perääni....



Mutta ei se niin kamalaa sitten ollutkaan. Olimme yhden aamupäivän yhdessä tutustumassa (lähinnä tyttö tarkkaili tilannetta sylissäni) ja jo seuraavana päivänä jätin hänet sinne tuokioksi yksin. Huutohan siitä tuli, mutta oli huuto lakannut kuulemma pian lähtöni jälkeen. Seuraavana päivänä taas uudelleen ja vähän pidemmäksi aikaa (taas huutoa eronhetkellä - tai itseasiassa jo eteisessä). Sitten kokeiltiin jo ulkoilua, parin päivän päästä jo lounastakin, sitten sen jälkeen päiväunia. Pari viikkoa siinä meni, että olimme tilanteessa, että tyttö vietti jo koko päivä pk:ssa.



Meillä tyttö pitkään protestoi jättötilanteita, varsinkin jos minä vien. Hän tekee sitä välillä vieläkin, sillä lähes poikkeuksetta isä vie aamuisin. On jotekin hullua, että ensin tullaan iloisesti rallatellen päiväkotiin ja sitten erohetkellä pitää itkaista. Ja heti oven sulkeuduttua iloinen rallattelu jatkuu....



Eli minä uskon, että kyllä se siitä lähtee. Päiväkodissa on ammattitaitoiset hoitajat, jotka ovat totuneet uusien lasten aloitukseen. Heillä on varmuutta hoitotyössään ja keinoja helpottaa pienen oloa. Meillä päiväkodissa uudet lapset saavat aina ekstrapaljon syliä. Ei ketään yksin huutamaan jätetä.



Kyllä se itku varmaan ekana päivänä tulee äidille, mutta olo helpottuu kyllä pian! Luotat vain siihen, että tyttösi pärjää! Pian huomaatkin, miten helposti kaikki menikin ja varmasti tyttösi viihtyy! On muuten tosi ihanaa huomata, miten tärkeiksi ovat hoitajat ja toiset lapset omalle lapselleni vuoden aikana muodostuneet!!

Kiitos kaikille jotka ovat tukea antaneet ja jaksaneet laittaa omat kokemuksensa tänne :) Jospa se tästä lähtisi sujumaan.. Meillä on se paha puoli, että emme näe työntekijöitä jotka tulevat olemaan lapsen hoitajia, kuin yhden kerran ennen kuin on määrä aloittaa päivähoito (kun palaavat lomalta). Olisikin ihana tuollainen pehmeä lasku, niin kuin muutamalla teistä olikin. Mutta meillä se totuttelu on sitä, että käymme tässä kuussa illalla muutaman kerran pihalla leikkimässä kun päiväkoti on kiinni. Tottuupahan edes ympäristöön.. Se tässä tuntuu vain pahimmalta, kun tyttö pitää viedä lähes tuntemattomien ihmisten hoiviin. Huono tuuri että tarhan aloitus sattui heti lomien jälkeiseen aikaan.



Olenkin tässä miettinyt, olisiko sittenkin pitänyt pph:lle viedä, mutta nyt on tehty tämä päätös ja ei kai ne asiat tästä jahkailemalla oikeasti miksikään muutu. Mutta nyt täytyy lähteä nauttimaan hellepäivästä ja unohtaa hetkeksi ainakin tämän asian miettiminen :)

Lapset ovat erilaisia, toiset huippusosiaalisia ja joustavia ns. perusluonteeltaan, toiset hitaammin lämpiäviä, eli eroja voi olla. Tärkeintä lienee, että lapsen omat vanhemmat hyväksyvät hänet juuri sellaisena kuin hän on, kyllä hoitohenkilökuntakin niin tekee. Tällä tarkoitan sitä, ettei lasta yritetä pakottaa olemaan turhan reipas ja sosiaalisempi kuin hän luonnostaan on. Olemmehan me aikuisetkin erilaisia esim. työpaikkaa vaihtaessa!



En halua aloittaa tätä ikuisuuskeskustelua hoitomuotojen paremmuudesta, mutta ap:ta lohdutan sillä, että ainakin meidän perhe halusi ekan lapsen kohdalla ja haluaa toisenkin kohdalla valita juuri päiväkodin. Esikoinen siis ollut kotona kokonaan myös, pian menevät molemmat päiväkotiin ja meillä siis samat totuttelut edessä, varsinkin kun muutettu välissä, niin edes isompi ei voi palata vanhaan hoitopaikkaan. Kun lapsi kuitenkin vähän sairastelee, niin pk:ssa ei tule kotipäiviä siitä, että joku hoitajista olisi kipeä - mutta jos pph sairastuu, niin vaikka lapsi olisi terve, niin hoitoon ei voi mennä. No, joka perhe on erilainen, mutta meistä pk on ehdottomasti se paras hoitopaikka!



Esikoiseni oli tasan 2v., kun aloitti pk:ssa - ja useampana viikkona itki kyllä erotilanteissa ja silloin, kun siirtyivät sisältä ulos tai ruokailuun tms. Aika pian oli kuitenkin lopettanut itkut ts. ei itkenyt kerrallaan kauaa. Ja muutaman viikon jälkeen alkoi jo helpottaa. Kuopus on elokuussa 1v8kk kun menee hoitoon, hän vaikuttaisi olevan toisenlainen persoona ja uskon hänen sopeutuvan hoitoon paljon nopeammin. Koskaan ei voi tietää. Olen kuullut monen vanhemman yllättyneen, kuinka helposti hoito on lähtenyt käyntiin.



Ja jos kaikesta huolimatta kovasti ahdistaa ja hoitoonmeno kangertelee, niin kehotan vielä harkitsemaan kotiinjääntiä. Kannattaa harkita vaikka puolta vuotta tai yhtä vuotta, sen ajan yleensä pystyy vähentämään menojaan - ei paha hinta siitä, että lapsi saa olla kotona eikä äitiäkään ahdista. No, aina ei voi valita, ja itsekin oikeastaan haluaisin olla vielä reilun vuoden kotona, mutta elämässä on niin paljon muuttujia, että nyt vain minäkin vien lapset hoitoon. Mutta pidän mielessä tuon kotiinpaluukortin, jos alkaa liian hankalalta vaikuttaa.



- Reeta