Aina ei jaksaisi olla äiti....
Niin paljon kuin rakastankin omaa pientä vipeltäjää (11 kk), tulee ajoittain hetkiä nyt ei jaksaisi olla äiti. Tälläkin hetkellä tuntuu että seinät kaatuu päälle ja pinna on kireä kuin viulun kieli ! Kaikki asiat ovat kyllä kunnossa, eikä valittamista pitäisi olla, mutta nyt vain tuntuu siltä että takki on ihan tyhjä ja voisi keskustella asiasta muiden aikuisten kanssa välillä.
Lapsemme on reipas ja erittäin hyvä nukkuja etten voi sanoa että olisin kovin väsynyt, mutta muuten on mieli maassa eikä jaksaisi innostua mistään - päivät menevät rutiinilla ja lapsi saa turvallista huolenpitoa ja hoitoa. Tästäkin huolimatta tuntuu että äitiys on imenyt nyt kaikki mehut... Tuleeko teillä koskaan tälläisia hetkiä ja miten niistä olette päässeet yli ?
Kommentit (7)
Kevätaurinko:
Niin paljon kuin rakastankin omaa pientä vipeltäjää (11 kk), tulee ajoittain hetkiä nyt ei jaksaisi olla äiti. Tälläkin hetkellä tuntuu että seinät kaatuu päälle ja pinna on kireä kuin viulun kieli ! Kaikki asiat ovat kyllä kunnossa, eikä valittamista pitäisi olla, mutta nyt vain tuntuu siltä että takki on ihan tyhjä ja voisi keskustella asiasta muiden aikuisten kanssa välillä.
Lapsemme on reipas ja erittäin hyvä nukkuja etten voi sanoa että olisin kovin väsynyt, mutta muuten on mieli maassa eikä jaksaisi innostua mistään - päivät menevät rutiinilla ja lapsi saa turvallista huolenpitoa ja hoitoa. Tästäkin huolimatta tuntuu että äitiys on imenyt nyt kaikki mehut... Tuleeko teillä koskaan tälläisia hetkiä ja miten niistä olette päässeet yli ?
Meillä on nelikuiset kaksoset ja äitiys käy välillä voimille, vaikka myös meillä kai aika helpot tapaukset (aikaisempaa kokemusta ei ole). Mies on saanut kärsiä siitä eniten, olen kiukutellut pinna kireällä mennen tullen TYPERISTÄ asioista. Mulla on nyt sellainen tilanne, että ensimmäistä kertaa olen havahtunut siihen, että ystäviä ei ole. Asun paikkakunnalla, mistä en tunne ketään. Päivät kuluu rutiinilla, luksusta on käydä yksin kaupassa tai lenkillä... Toisaalta nuo em. pikkujutut ovat juuri niitä, jotka auttavat myös jaksamaan. Tunti pois kotoa saa ihmeitä aikaan.Tämä netti on myös hiukan avannut ovia ulkomaailmaan, mutta sitten täältäkin löytyy niitä, joilta saa vain paskaa niskaan.
Sitten taas toisaalta tulee myös ajateltua asiaa siltä kantilta, että nuo lapset kasvavat kovaa vauhtia. Jonkun vuoden päästä käyn vauvasivuilla haikena muistelemassa näitä aikoja...
Mutta jaksamista ja hymyjä sinulle, et ole yksin =)!
ja ihan normaalia olen sen ajatellut olevan. Mulla auttaa se, että lähden vaikka kaverin kanssa kahvittelemaan ja juoruamaan kaupungille muutamaksi tunniksi. Jopa hammaslääkärikäynti on ollut " mukavaa" , kun on saanut ajatukset pois kotoa. ;)
Meillä isi on mielellään tytön (7kk) kanssa, mutta ei aina itse huomaa " käskeä" minua pois jaloista. Aina saan kyllä mennä, kun siltä tuntuu. Pitää vaan itse huomata vaatia aikaa myös itselleen! Minulla on myös joka päivä oma hetkeni iltaisin, kun isi on tytön kanssa. Eihän tätä muuten jaksais!
Olen käynyt kerran jo viettämässä tyttöjen iltaa oikein pitkän kaavan mukaan ja kerran oltiin miehen kanssa yhdessä ja tasaseen treffailen ystäviäni myös ilman vauvaa. Aina on ihana fiilis tulla kotiin oman kultamurun luo, kun on hetken ollut erossa. Mä uskon tasan siihen, että kun äiti voi hyvin, vauvakin voi hyvin!!
Tsemppiä oman ajan löytämiseen!!
Just aukaisin koneen ja ajattelin purkautua samasta asiasta.
Meillä on kaksi ihanaa tyttöä (pian 6v ja 6,5kk) Esikoisen vauva aika oli elämäni ihaninta aikaa. Vauva oli mitä iloisin ja kiltein, nukkui hyvin alusta pitäen. Minä olin elämäni kunnossa, virkku ja energinen.
Aina kunnes puhkesi vuosi synnytyksen jälkeen kilpirauhasen vajaatoiminta, jonka lääkitys ollut jo usean vuoden hakusessa ja olo sen mukainen.
Tämän toisen raskauden ja synnytyksen jälkeen on ollut elämä kauheaa (apua, saako näin sanoa ääneen) Tyttö ollut huono nukkuja koko puolivuotisen historiansa ajan, mutta muuten hyväntuulinen....kunnes nyt muutaman viimeisen viikon ajan kova kitisijä!!! Kauhea univelka ja aamusta iltaan tyytymätön, kitisevä vauva ja kokoajan jotain vaativa isosisko tekevät minut kohta hulluksi!!
Olen nykyään päivisin aina huonolla tuulella, mäkätän esikoiselle joka asiasta ja suoraan sanoen pinna niin kireällä jatkuvasti, että aivan jo itseänikin pelottaa. Joka päivä lupaan itselleni olla parempi äiti tänään, mutta heti ensimmäisen " vastoinkäymisen" kohdalla muutun kuin piruksi...tiuskin ja äyskin vaan. Iltaisin sitten pyörin sängyssä ja mietin kuinka ilkeä ihminen minusta on tullutkaan, itkettää, ajattelen mitä tämä kaikki saa aikaan tulevaisuudessa tuolle esikoiselle. Muistelee joskus, että äiti oli aina pahantuulinen ja ilkeä :```((
Viime yönäkin oli kauhea sirkus päällä ja minä aivan kuoleman väsynyt, kun en saanut nukutuksi. Laitoin vauvan vaunuihin ja vatkasin niitä, että nuku nyt ja tihrustin itkua, mieskin jo kohta pelkää mua, että mitä teen...
Välillä olen sanonut ääneenkin, että perkele, mua ei todellakaan ole luotu äidiksi ja tuntuu, että laitan pennut myyntiin vaikka huutonettiin!!!
Soitinkin tänään lääkäriajan itselleni, sillä tuo kilpirauhasongelma/ lääkitys on kertakaikkiaan saatava kuntoon, jotta saan nukutuksi ja löydän taas jostain sen oman lapsirakkaan itseni ja " lapsilleni saadaan äiti takaisin!!"
Toisinaan on käynyt mielessä, että miten tästä " kullan murusta" voisi päästä eroon...Ottaisiko joku sen hetkeksi sijoitukseen...:)) Joinakin päivinä on myös käynyt mielessä, että mistä olen luopunut sen takia, että saan, kuunnella koko illan kitinää/narinaa, nukkua huonosti ja riidellä miehen kanssa väsyneenä etenkin aamuyön tunteina...Meillä ensimmäiset kuukaudet neiti oli kun päivänpaiste, nukkuin kohtalaisen hyvin ja oli illatkin virkeä. Nyt öisin herätään 1,5-2 tunnin välein, yöt alkaa 22 aikaan ja päättyvät 6-7 välissä...Kun joskus olisi kiva saada sitä omaakin aikaa/yhteistä aikaa niin nukkumaan tulee mentyä vasta puolenyön paikkeilla ja mieskin nukkuu jo useimmiten neidin huoneessa, kun neiti itsee nukkuu vieressäni meidän sängyssä, jotta yöt olisivat edes inhimillisiä....
Mutta toisaalta taas...On ihana nähdä jonkun olevan niin aidosti iloinen ja onnellinen niin pienistä asioista, kuulla heleä kikatus ja nähdä naurava naama. Ihanaa saada rakastaa jotakin niin ehdoitta ja tuntea olevansa jollekin korvaamaton...Tuntea niin suuria tunteita, joita ei edes tiennyt olevan, niin hyvässä kuin pahassakin. Helppoa tämä ei todellakaan ole, mutta onkohan tässä maailmassa oikeastaan mikään...
Koitetaan jaksaa, vaikkei aina tosiaan siltä tunnu :))
maaly ja raastavan rakastettava Ida-neiti pian jo 5kk :/
Sait kyyneleet silmiini, kirjoitit niin kauniisti ja aivan kuin minun suusta. Meilläkin 5 kk vauva ja yöt yhtä rikkonaisia kuin teilläkin. Aiemmin nukuttiin hyvin mutta nyt jo tämän vuotta heräilty siis myös yhtä useasti. Nyt tuntuu, että väsymys vie voiton eikä mikään huvita. Mies lähtee aamulla aikaisin töihin ja syöttää silti vauvaa alkuyöstä jotta saisin hieman nukkua. Harmittaa sekin, nähdä kun toinen tulee umpiväsyneenä töistä ja sama sirkus jatkuu päivästä toiseen.. Ulkona on kylmä (nyt onneksi päästään edes pihalle ja aurinkokin jopa paistaa sillon tällöin) mutta mitään ei oikein jaksa tehdä. Joka ilta odotan toiveikkaana rauhallista ja hyvin nukuttua yötä ja sitten herään aamulla väsyneenä/pettyneenä ja kiukkuisena kun yö ei mennytkään odotusten mukaan. Taaskaan. Koti on kuin pommin jäljiltä, (nytkin voisi tietty siivota kun poika nukkuu) ja sekin harmittaa tällaista siivousintoilijaa.
Mutta perhettäni rakastan enkä sitä voisi kuvitellakaan pois antavani. Oli todella mukava huomata, että meitä on muitakin kotiarkeen välillä väsyneitä. Pidetään yhtä. =)
Kevättä odotellessa..
Aamu25 + poika 5kk
juuri noin olen tämän päivää ajatellut ja nyt kun voisin mennä päivälevolle, en osaa. On kyllä parisuhteenkin kans aikamoista takkuamista, joten väsymys johtuu varmasti siitäkin. En vaan tiedä mistä tätä soppaa lähtisi purkamaan, kun mies ei todellakaan huomaa väsymystäni saati " aja minua pois" hetkeksi. Itkettää, kun kirjoitan tätä, koska olen TODELLA VÄSYNYT! Tyttö nukkui hyvin ekat 3kk, sen jälkeen heräillyt useammin ja viime öinä ollut tukkoinen, mutta siskonsa on myös alkanut viipottamaan väliimme, mikä vie viimeisetkin uneni, kun emme ole tottuneet nukkumaan perhepedissä.
Monen muun sanojen tavoin, olen oikea piru varsinkin esikoiselle ja koen siitä kokajan huonoa omaa tuntoa! Auttakaa...
Meillä vasta vauva täyttää 3kk ensi viikolla, mutta kyllä on tuntunut että seinät kaatuu päälle ja on kadottanut itsensä vauvanhoidon ja kotihommien loputtomaan suohon. Silloin on auttanut irtiotto, oman ajan ja oman tekemisen löytäminen. Meillä se ei vain tahdo onnistua 2-3h kauempaa, koska vauva on täysimetyksellä eikä huoli pulloa. Mutta kävin maanantaina elokuvissa, ja voin tunnustaa että unohdin koko vauvan pariksi tunniksi ja nautin olostani... Tietysti syyllisyys meinas jälkeenpäin kalvaa moisesta, mutta saahan toki äitikin olla joskus itsensä kanssa ilman pientä!