Toivoa on sittenkin
Kirjoittelen, jos vaikka tilanteestani olisi apua muille. Olen 30v. ja mieheni 36v. Saimme ensimmäisen lapsemme suuremmin yrittämättä (toisesta kierrosta) 5,5 vuotta sitten (3/03). Siitä vajaan vuoden kuluttua, lopetimme ehkäisyn (kondoomi) ja ajattelimme saman tapahtuvan uudelleen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Vuoden yrittämisen jälkeen oma lääkäri ja gynekologi neuvoivat unohtamaan koko asian, kyllä se sieltä sitten tulisi. Minä olin laskenut kiertoja ja tikuttanut ovulaatiota. Tutkimuksistakin gyne mainitsi, vaikka ensimmäinen raskaus olikin lähtenyt niin helposti.
Aika kului, 3,5 vuoden yrittämisellä tulin viimein raskaaksi (loppukesä 07). Ikävä kyllä se keskeytyi jo alku vaiheessa, se oli elämäni kamalin kokemus.
Mieheni ei ollut aiemmin halunnut tutkimuksiin; tulee jos on tullakseen, hän ajatteli. Keskenmeno kuitenkin muutti ajattelua, hän ehti jo tottua ajetukseen uudesta pikkuisesta.
Päätin lähteä uudelleen ammattikorkeakouluun, koska sen hetkinen työni ei vastannut koulutustani. Hain kouluun keväällä 2008 ja pääsin. Ja yllätys kesällä huomasin olevani raskaana
Mieheni oli sanonut, että ellen saisi opiskelupaikkaa; hän olisi valmis tutkimuksiin.
Huomenna tulee rv23 täyteen. Pelko seuraa edelleen, mutta on tämä niin ihanaa :) :) :)
Koulun aloitin syksyllä suunnitelmien mukaan, keväällä sitten tulee toivottavasti paussi. Taisi olla opintojenaloittamisen suunnittelulla minulle positiivinen vaikutus, ei kai kerinnyt muuta miettiä kun oli kouluasioita pakko kerrata kaikki vapaa-aika.
Tsemppiä kaikille vauvaa yrittäville; lämpimiä halauksia ja auringonpaistetta, kun epätoivoiselta tuntuu. Pitäkää toivoa yllä; ihmeitä tapahtuu :D
Kommentit (3)
Mukavaa jos kirjoituksesta oli hyötyä! Minäkin vierailen täällä kovin harvoin ja siksi nyt vasta kirjoittelen. Nyt mennään raskausviikolla 33, pikkuhiljaa alkaa uskoa, että tämä toteutuu.
Lääkäri sanoi minulle aikanaan, kun ei toista lasta kuulunut, että kyllä se vielä onnistuu kun ensimmäinenkin raskaus niin helpolla alkoi. Pohdiskelin sitten hänelle, että onhan se voinut olla silloin vaikka vain yksi mahdollisuus miljardista minun kohdalla että tulen raskaaksi. Hän vain totesi, että onhan se toki voinut olla, mutta mahdollista kuitenkin ja näin ollen mahdollista myös toisen kerran=)
Tällaisessa tilanteessa, kun on vain niin kovin harva. Kaveriperheissä pikkuveljet ja -sisaret vain syntyivät kuten ensimmäisetkin. Ongelma oli arka meille, eikä olisi ollut oikeutettua jutella asiasta ihmisten kanssa jotka iloitsivat toisista lapsistaan... tavallaan viedä huomiota ongelmallaan heidän onnestaan tai ilostaa. Ja tätä kun ei ymmärrä ellei itse koe.
Lääkärikin neuvoi vain unohtamaan asian, tekemään vaikka jonkun matkan... eipä meillä matkustelu varmaankaan sitten riittävästi saanut ajatuksia muualle.
Mutta sinulle villakerä, älä menetä toivoa! Jos saitte yhden lapsen on toisenkin saanti mahdollista. Tuntuu vain niin kovin kurjalta kun teillä ei syytä löytynyt vai olisiko se muuttanut asiaa? Mutta kuten läärärinikin sanoi, vaikka mahdollisuus olisi pieni, se on kuitenkin olemassa.
Paljon haleja sinulle ja tsemppiä sinulle ja perheellesi eteenpäin.
Kevätaurinkoa odotellessa,
Stellaaria
Pakko oli tulla kertomaan oma tarinani.Ensimmäinen lapsemme syntyi 02 kun olin 23 vuotias, ilman sen suurempia odotuksia ja melki heti sai alkunsa kun pillerit lopetettiin.Toista aloimme yrittämään 04 ja raskaaksi tulin kyllä helposti mutta koin 5 keskenmenoa, yhden tuulimunan ja yhden kohdunulkoisen raskauden.Mitään vikaa meistä ei löydetty ja toivonkin olin jo melki menettänyt kunnes vihdoin taas olin raskaana..tyttö syntyi 08!Ja jälleen tein positiivisen testin ja mielessäni nyt pyöriikin että montakohan keskenmenoa taas koen...Olen kuitenkin ikionnellinen näistä pienokaisistani ja toivotankin teille kovasti voimia ja uskoa!!Jälkeenpäin ajatellen uskon että kaikella sillä stressillä mitä koin olikin vaikutusta ettei kaikki mennyt niin kuin toivoin.Keskenmenot tapahtuivat vielä sellaisilla viikoilla7-9 että joka kerta jouduin jonkinlaiseen toimenpiteeseen.Alkoi jo ahdistaa sekin.
Kiitos viestistä. Käyn täällä vain silloin tällöin, kun en ole hoitoihin lähtenyt niin harvoin löytyy samassa tilanteessa olevien viestejä. Meillä kakkosen yritystä takana 3,5 vuotta eikä mitään ole kuulunut. Tutkimukset tehty eikä vikaa ole löytynyt kummastakaan. Viestisi oli todella mukavaa luettavaa, se antaa toivoa eteenpäin. Olen 32v ja poika jo 7 v. Aikaa on vielä jonkin verran yrittää enkä ole toivoakokonaan heittänyt vaikka välillä onkin tosi vaikeaa.
Ihmeitä siis tapahtuu, ehkä minullekin, ainakin toivon niin.
Onnistumisista on kiva lukea.
Onnea ja tsemppiä jatkossakin, sait hymyn huulilleni, kiitos. :x