Uhmaikäinen vie hermot!

Tosin meidän perheessä kysytään kerran - maksimissaan kaksi - ja jos sen jälkeen leikkiminen jatkuu, lentää ruoka roskiin (tai meidän tapauksessamme koiran kuppiin). Tämä on minusta ihan yksinkertainen sääntö, jonka 2,5-vuotias aivan taatusti ymmärtää. Tuon ikäinen itse asiassa ymmärtää paljon enemmänkin ja huomattavasti monimutkaisempia syy-yhteyksiä.

P.S. Jos tuo ko. tapaus tuntuu sinusta noin pahalta, niin veikkaisimpa ettei teillä kunnon uhmaikä ole vielä alkanutkaan ;) Ei vaan, puolitosissani olen. Kuulosti tuo niin humoristiselta, että sinulla käämi kärähti lopullisesti mutta mitään tuon " rajumpaa" et tehnyt :) Ole siis onnellinen hyvistä hermoistasi ja/tai rauhallisesta lapsestasi!

Tepsukka:

Alle kolmevuotias poikani alkoi taas tänään leikkiä ruoallaan. Oli varmaan jo jossain määrin kylläinen, yksi satsi jo syöty ja nyt seuraava menossa. Kyselin moneen kertaan syökö vai viekö äiti ruoan roskiin? Lopulta nappasin ruoan jämät ja nakkasin roskiin -poika jäi huutamaan kyyneleet valuen... En ole aiemmin tehnyt näin, nyt vaan jokin käämi kärähti lopullisesti.

Mitä mieltä olette - tajuaako yli 2,5 vuotias niin pitkälle asioiden yhteyksiä että voisi tajuta jatkossakin ettei kannata leikkiä ruoalla tai ruoka tosiaankin häipyy? Olinko liian ankara vai voiko jo vaatia tuollaista ? En millään jaksaisi katsella ruoalla leikkimistä, koska jos en " vahdi" vieressä tai pidä seuraa, alkaa herkästi myös sotkea - tulee tunne että poika käyttää vaan valtaa ja seisottaa äitiä vieressään loputtomiin.

tessa

Uhmaikäiset on just tollasia ja siksi minusta nuo kysymykset on usein turhia. Mieluummin selvä kielto - varoitus - seuraamus -linja.



Eli vastaavassa tilanteessa sanon, että: " lopeta, ruualla ei leikitä" . Jos/kun se ei tehoa, niin kerron edelleen yhtä selkeästi artikuloiden ja lasta silmiin katsoen, että: " Lopeta ruualla leikkiminen. Tai sitten loppuu syöminen ja laitetaan lautanen pois." . Ja jos pelleily jatkuu, niin sitten vain otan lautasen pois ja sanon, että " Kiitos ruuasta. Nyt pyyhitään sitten suu" . Ja siinä vaiheessa kyllä lapsi kiljuu itse, eikä kiitä ruuasta, mutta oppii kyllä tai sitten uhmaikä menee ohi, ihan kummin vain. :-)



Meillä oli tuollaista vuosi sitten jonkin aikaa, enää ei ole (3.5v).

Meidän tyttö on vasta 1v11kk, mutta ihan samanlaista peliä ruokapöydässä! Meillä joutuu poistumaan pöydästä, jos kielloista huolimatta

A) leikkii ruoalla

B) hakkaa lusikalla pöytää, lautasta, mukia

C) nostaa jalat pöydälle (tämä on joku uusi villitys)

Muistutetaan kielletyistä asioista yleensä pari kertaa ja sitten sanotaan, että jos vielä toistuu, joutuu pois pöydästä. On kyllä oppinut jo varsin hyvin kielletyt jutut ja yleensä lopettaa ennen kuin joudutaan poistamaan pöydästä. Välillä tosin pitää testata, toteutetaanko uhkaus oikeasti. Jos siihen pisteeseen menee, tulee kyllä iso huuto, mutta armoa ei anneta. Usein päättää itse sanoa kiitos ennen kuin viedään pois.

Ja tunnustan etten tietenkään kehdannut kertoa ihan kaikkea ;) Olen uusi tällä palstalla, nyt vasta saatu kunnon " piuhat" kotiin ja viitsii tulla keskustelemaan.



Poika jatkoi huutoaan pöydästä poistamisen jälkeen ja se suututti minua kovin (illat on pahoja kun itse ainakin on jo aikas väsy ja yksin hoidan poikaa). Oli jo iltasuihkun aika ja tappelun merkeissä eka pytylle istumaan. Poika alkoi paukuttaa vessan pytyn kantta siinä istuessaan ja kun ei muutamasta kiellosta tokeentunut, uhkasin että sitten istut ovi kiinni vessassa. Ei auttanut, joten sanoin heippa ja paukautin vessan oven kiinni. Lapsi huusi kuin syötävä... Yritin lauhduttaa omaa kiukkua (onko jollain jotain hyviä keinoja miten se onnistuisi:) ja kävin välillä kysymässä osaako istua nätisti pytyllä. Poika oli sitkeä, montya kertaa toistettiin kuviota.



Iltasuihkukaan ei mennyt mukavasti, mutta siitä ei sen enempää.



Tuli vaan tuosta taistosta niin syyllinen olo - ajattelin jos olisin hoitanut ruokatilanteen paremmin, olisi vessa ja suihku mennyt mukavasti, olihan lapsi ihan hyvällä tuulella. Nyt sai nähdä äidin karjumassa naama punaisena (hui!) ja paukauttamassa vessan ovea.



Huh, tää kirjoittaminenhan on ihan terapeuttista - nyt asiat tuntuvat paljon lievemmiltä päivänvalossa.

Ehkä oma kiukku on niin suurta toisinaan että kokee tilanteet lapselle pelottavampina, kuin mitä ne ehkä ovatkaan lapsen näkökulmasta.



tessa

Samanlaista taistelua on välillä täälläkin. Oma pinna venyy vaikka kuinka pitkään itselläni, mutta välillä pinna on kireä kun viulun kieli. Minäkin olen yksin hänen kanssaan joten tiedän mitä se on. Eilisilta oli meilläkin kamala. Yleensä maanantai-illat muutenkin viikonlopun jälkeen on tahtojen taistoa..



Kyllä nämä uhmaikäiset osaavat olla rasittavia ja samaan aikaan ihania:)



Jaksamisia sulle ja pura ihmeessä täällä fiilareita:)

Itsellä ollut pari kertaa, kun olen oikeasti hermostunut. Molemmilla kerroilla tyttö on kieltäytynyt nukkumaanmenosta, nousee sängyssä istumaan, potkii peiton pois ja valittaa, kun kehoitetaan laittamaan pää tyynyyn ja tätä siis tehnyt noin tunnin verran ilman mitään erityistä syytä, ei siis kipeä tai muuta. Lopulta olen paiskannut huoneen oven kiinni ja poistunut päästämään omia höyryjä ulos (tuntuu koomiselta näin jälkikäteen, mutta silloin ei naurattanut yhtään). Kumma kyllä, tyttö on silloin hiljennyt itsekseen nopeasti ja nukahtanut.

Meillä viimeksi tänään päiväunillemeno oli kaksituntinen tahtojen taistelu, jossa uhmaikäinen poistettiin äidin ja isän makuunhuoneesta ja ovi paukahti kiinni perässä. Lasioven läpi katsoin kun keräsi lattialta sinne lennätettyjä unilelujaan ja itki, siinä äidin sydämeen sattui ja kovaa... Mutta kun kuopuksen oli pakko saada unirauha!



Kirjoittaminen on terapeuttista, tosiaan, ja myös miden kirjoitusten lukeminen. Jaksuja kaikille!!!

ja minusta nuo kuvaamasi keinot eivät ole " liian kovia" vaan ainakin meidän taloudessa ainoita toimivia.