Lapsettomuus ja ehkä ero
Moi
Osan lukijoista jo "tunnenkin" ;o) En nyt jaksanut käydä uutsianne lukemassa.
Palstailutauko on johtunut siitä, että en ole osannut käyttää uutta palstaa, tai ehkä kuitenkin noista ongemista, joita palstalla on ilmennyt.
En halua kirjoittaa tuonne "tavalliselle" erot-palstalle, koska koen tämän meidän tilanteen johtuvan suurelta osin lapsettomuudesta ja sen tuomista lisämausteista eli keskenmenoista. Ja lapsettomuutta ja keskenmenoja taas ei ymmärtää sellainen, joka ei niitä ole kokenut - tämä on minun kokemus. Toivon löytäväni ainakin "reitin" paikkaan, jossa tämän saman kokeneita on. Toivon (VALITETTAVASTI), että joku on kokenut saman ja ymmärtää minua. Toisaalta on hieno, jos sellaista kohtalotoveria ei löydy..
Lyhyesti:
01/2007 avoleikkause endon vuoksi
03/2007 IVF, josta nega ei pakkaseen
05/2007 IVF, josta ei pakkaseen ja plussa, mutta km 07/2007¨
09/2007 PAS ja nega
11/2007 IVF, ei pakkaseen ja plussa, mutta tuulimuna 12/2007
14.4.2008 mieheni ilmoitti, että ei jaksa enää kanssani (tätä edelsi yhtä sun toista, mm. minun vaikea masennust, neljä vuotta kestänyt ja edelleen kesävä remontti yms.). Tuosta päivästä lähtien olemme elänneet epävarmuudessa siitä, miten tästä eteenpäin. Tai kumpikaan ei ole saanut kuitenkaan erottua, mutta mieheni ole myöskään lähentynyt minua. Hän ei tunnu löytävän "sitä" tunnetta, joka suhteen jatkamiseen tarvitaan. Olemme saanneet puhuttua aika hyvin yhden yhteisen ystävämme avustuksella ja nyt myöhemmin ihan kahdestaankin. Mutta asia ei etene.
On päiviä, jolloin en enää jaksa tätä epävarmuutta ja torjutuksi tulemisen tunnetta (nukumme eri huoneissa, ei ole ollut mitään läheisyyttä - ei edes kädestä kiinni pitämistä) ja sitten on päiviä, jolloin en halua luovuttaa ja saan jostain voimaa.
Tänään oli eka kerta, kun halasimme. Tai minä halasin. Pyysin mieheltäni tähän "luvan", koska tarvitsin sitä. Hän sanoi: "Saat sinä minua halata, koska välitän sinusta. Mutta älä odota minulta mitään." Siinä minä sitten halasin pitkään ja lujaa, enkä tahtonut päästää irti. Puhimme myös ja minä itkin. Ja miehenikin itki. Ensimmäisen kerran koko tämän "erokriisin" (yli kaksi kuukautta) aina hänkin itki. Puhimme myös vähän keskenmenoistamme. Mieheni sanoi, että hän kokee ja käsittelee ne eri lailla, mutta hän luulee, että tuska on hänellä yhtä kova kun minulla.
Miksi hän sitten haluaa minusta erota, kun ensimmäisestä km:stä ei ole vuottakaan? Toisesta km:stä tulee kohta puoli vuotta. Ei hän kuulemma haluakaan, mutta ei tiedä mitä muuta voisi tehdä, miten voisi jatkaa. Kun ei löydy "sitä" tunnetta ja niin paljon pahaa on tapahtunut.
Olen antanut tilaa ja ymmärtänyt. Ymmärrän edelleen. Mutta voimat alkavat loppua. Koen itseni hylätyksi - yhdeksi isoksi syyksi koen lapsettomuuden. Eihän tämä johdu lapsettomuudesta ihan kokonaan, lapsettomuus ja keskenmenot vain ovat laukaisseet asioita pinnalle. Mutta miksi vain minä näen noita asioita, syitä kummankin tapaan reagoida nykyiseen tilanteeseen, aikaisempiin elämäntapahtumiin, lapsettomuuteen ja keskenmenoihin? Miksi vain minä uskon muutoksen ja kasvun mahdollisuuteen? Miten miehenikin voisi uskoa niihin?
Tiedän, että tämä kuulostaa varmaan vähän säälittävältä. Ja tiedän, että en voi laittaa ajatuksia toisen päähän - muutoshalu täytyy tulla itestä. Niin kun se on nyt tullut minusta - monen asian suhteen.
Onko ketään, joka on lapsettomuuden jälkeen eronnut ja kaikesta selvinnyt? Ja onko ketään, jotka ovat eronneet ja yhdessä kuitenkin selvinneet, palanneet yhteen?
Lapsettomuus ja keskenmenot aiheuttivat melkoisia epätoivon tunteita. Mutta tämä epätoivon tunne on ehkä kovempi ja pahempi. Miten minulle voi käydä näin kaiken kokemani jälkeen? Miten minut voidaan hylätä?
Kiitos, kun jaksoit lukea.
Vehnis
Kommentit (14)
Ihana ihan vain kuulla sinusta - se lämmittää. Vaikka tilanneyhteys nyt on aika ikävä.
Minä uskon, tai ainakin musta tuntuu että mun on pakko uskoa, että meillä voisi olla joku mahdollisuus yhdessäjatkamiseen. Mutta kun näyttää siltä, että mies ei usko siihen. Hän on koko 2½ kuukautta vain työntänyt minua poispäin sekä fyysisesti, että henkisesti. Hän on sanonut, että niin on helpompi. Eilen sitten vain itsekkäästi ja omaa tarvettani tyydyttäen pyysin saada mennä lähelle. Ja hän soi sen, vaikka ei itse tehnyt elettäkään halatakseen. Toisaalta ajattelen, että se oli joku merkki siitä, että me voitais vielä tästä selvitä. Toisaalta mietin, oliko se kuitenkin askel lähemmäksi eroa - joku hyvästijättäminen. Mun terapeutin mielestä kuulostaa siltä, että ollaan askel lähempänä eroa. Minun ajatuksissani mahdollisuus on 50-50. Vai "roikunko" vain?
Tällä hetkellä mulla on tunne, pakonomainenkin jopa kai, että en halua erota. En halua, en suostu eroamaan. Vaikka aiemmin olen katsellut asuntojakin ihan varmuudenvuoksi, nyt sekin on liian ahdistavaa. Sanoin miehelleni siinä kun häntä halasin, että en ole valmis eroon. Hän ei sanonut oikein mitään.
En todellakaan loukkaannu mistään, mitä sanoit. Mä olen ollut koko ajan sitä mieltä, että mun mies ei osaa käsitellä ja purkaa lapsettomuusasiaa, eikä kovin montaa muutakaan. Mutta on tässä paljon muutkin tullut esille, minkä lapsettomuus ja keskenmenot ovat nostaneet pintaan "todellista" mutkaa suhteessa. Vaikka niitä keinoja olen tosiaan minäkin yrittänyt tajota. Mä kuitenkin haluan nähdä tämän mahdollisuutena kehittyä ja oppia tuntemaan itseään ja miestään. Tiedän oman tarpeeni kehittyä ja muuttua, ihan itseni vuoksi. Ja näiden muutosten, joita jo on paljon tapahtunut (suurelta, suurelta osin terapian ansioista), vuoksi uskon, että tietyt asiat jotka ovat olleen minulle vaikeita, ongelmia tai miksikä niitä ikinä haluaa kutsua, eivät enää ole sellaisia. En tietenkään "opi tykkäämään sitruunasta jos en siitä tykkää" en tarkoita sitä. Mutta voin kuitenkin hyväksyä sen, että joihinkin ruokiin laitaan sitruunaa, eikä se ole minulle mitenkään uhkaavaa ja vaarallista. Mutta miten mieheni sen käsittäisi!!??
Mieheni on jossain vaiheessa "väläyttänyt", että olisi helpompaa, kun erottais. Siitä päättelin, että asia on aika pitkälle niin, että on ollut pitkään vaikeaa vaikeiden asioiden kanssa, juuri kuten kirjoitit. Kun ihminen joka on tottunut olemaan "erehtymätön ja täydellinen" joutuu kohtaamaan asian, johon hän ei voi vaikuttaa ja vieläpä näin vaikean asian kun lapsettomuus ja keskenmenot, on hänen pakko löytää siihen ratkaisu, joka on "oma päätös" On löydettävä jokin ratkaisu, jolla asian saa "pois päiväjärjestyksestä". Ehkä mieheni kokee eron "helpoksi'" ratkaisuksi. Vaikkakin hän sanoo tietävänsä, että ero olisi todella vaikea. Kuitenkin hän ajattelee: "Ehkä se ajan kanssa helpottaisi." Joo, helpottaahan kaikki erot joskus, ajan kanssa. Mutta aina ero ei ole oikea ratkaisu, ja senkin voi huomata vasta "ajan kanssa" ja kun on jo liian myöhäistä.
Tuosta fyysisen läheisyyden puutteesta eroa vahvistavana tekijänä. Minäkin olen ajatellut noin. Ja ehkä siinä yksi syy, miksi "tyrkytin" itseni halaamaan miestäni. Jotta hän ei kokonaan pääsisi "karkuun". Joskus muutamia viikkoja sitten kysyin häneltä, miksi hän on niin kylmä minua kohtaan ja hän vastasi: "Niin on helpompi."
Valita ja pura vain väsymystäsi ja sitä kriisiä, jonka vauva, etenkin hartaasti toivottu ja odotettu vauva tuo tullessaan. Ymmärrän kyllä. Enkä (ihme kyllä) ajattele, että "no sinulla sentään on se vauva". Ikävää, että teillä(kin) on rankkaa aikaa. Kun vain pystyisitte te(kin) puhumaan. Tilanne on tietty toinen, kun siinä on pieni ihmisenalku, joka vaatii huomioita ja hoivaa juuri silloin kun vaatii. Ei siinä paljo merkitse se, että äiskä ja iskä tarttis juttutuokiota tai että just on joku tärkeä keskustelu kesken.
Jaksamisia teillekin ja voimahali. Toivottavasti jaksatte rankan pikkuvauvavaiheen ja siitä sitten yhdessä eteenpäin.
Minulle lapsi edustaa tällä hetkellä jotain sellaista, jonka puuttumisen ja lapsettomuuden vuoksi olen menettänyt niin paljon ja olen yhä vaarassa menettää. Oma lapsi on minulle sellainen "kummitus", josta tai siis jonka olemattomuudsta, olen jopa ajoittain katkra, ainakin tosi vihainen..
Käy kirjoittelemassa, kun ehdit. Täällä minä taas aika ajoin surffailen, nyt kun palsta toimii entiseen tapaan.
Väsynyt Vehnis
Meillä on takana kolme vuotta lapsettomuutta ja endon takia viime kesänä skopia ja vihdoin oltais nyt keväällä päästy IVF:ään joka myös aloitettiin mutta...
Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta mies ilmoitti että haluaa erota. Ollaan nyt kuukauden päivät asuttu eri osoitteissa. Keskustellaan joka päivä mutta hän on päättänyt että näin on tehtävä. Syy ei hänestä ole lapsettomuus hoidoissa tai lapsettomuudessa itsessään, mutta epäilen että sillä on suuri merkitys. Luulin että elämä oli rankkaa tätä ennen - en tiennyt pahemmasta. Koko tämä aika on mennyt ihan sumussa, en ole syönyt kunnolla, nukkunut tai keskittynyt työhön. Olen kuitenkin käynyt töissä ja saanut unilääkkeitä jotta jaksaisin.
Syyksi mies ilmoittaa että haluaa olla yksin. On kuulemma sellainen ihminen. Ei vaan ole sitä aiemmin ymmärtänyt vuosien aikana jotka ollaan oltu yhdessä. Toivoisin niin että tämä menisi ohi ja palattaisiin yhteen. En ole kai vielä edes ymmärtänyt eroa.
Kerroit että teillä on ongelmia läheisyyden kanssa, meilläkin on niitä ollut talven ja kevään aikana. Nyt kuitenkin halataan kun nähdään lähes aina ja pidetään kädestä kiinni, suukkojakin annettu, mutta siihen se jää. Mulle se on sellanen henkireikä ja toisaalta ehkä tekee asian vaan pahemmaksi. On kauheaa erota kun ei ole riitaa tai kolmatta ihmistä , tuntuu ettei ole oikeaa syytä.
Pyysit niitä vastaamaan jotka ovat kokeneet saman ja palanneet yhteen. Mäkin haluaisin kuulla positiivisia loppuja tällä tuskalle. Yhden jo kuulin ystävältäni joka ollut lapsettomuushoidoissa useamman vuoden ja siinä välillä eronnut ja palannut yhteen. Eli se on mahdollista. Toisaalta uskon että jossain vaiheessa eron jälkeen voi olla ettei itse enää pysty palaamaan vanhaan. Luottamuspula on hirmuinen. Jaksamista sulle ja miehelles Vehnis, pitäkää kiinni siitä mitä teillä on, jutelkaa ja halatkaa ennen kuin on liian myöhäistä.
Amelianna
Ja ensimmäiseksi pahoittelut tilanteestanne! En löydä sanoja lohdutukseksi.
Minä olen kerran miehestäni eronnut. Puoli vuotta asuttiin eri osoitteissa. Tilanne oli kyllä sikäli eri, että se olin minä joka halusin hengähdystaukoa. Takana oli tuolloin kaksi keskenmenoa, yhdessä oltiin oltu 7 vuotta. Ja kyllä lähtiessäni luulin, että ero olisi ollut lopullinen, mutta niin ei kuitenkaan ollut.
Tulevaisuus vain voi näyttää mihin suuntaan teidän suhteenne kehittyy. Toivon sinulle kuitenkin voimia. Ja tiedän kuinka raskasta se on sekä sinulle että miehellesi, kun vielä olette saman katon alla. Siksipä ainut ehdotukseni sinulle onkin, että jos sinulla tai miehelläsi olisi mahdollisuus lähteä edes viikonlopuksi toiseen osoitteeseen (jonkun ystävän tai sukulaisen luo), sekin toisi helpotusta ahdistukseen. Me emme asuneet kuin kaksi pitkää viikkoa (tai pitkiltä ne tuntuivat) sen jälkeen saman katon alla, kun olin lausunut sanat että haluan erota. Ja sitä ahdistuksen määrää ei voi kuvata, mikä tässä asunnossa vallitsi kun olimme molemmat kotona. Meillä ei juuri ollut mitään puhuttavaa, ja tuntui että molemmat juoksimme vain päin seiniä täällä ollessamme.
Toivon, että pystytte puhumaan asioista ja se toisi sinulle helpotusta. Ja muista, tunnelin päässä on aina valoa! Olet täällä ajatuksissamme!
jonttu
Mä olen jo moneen kertaan yrittänyt kirjoittaa tänne, mutta saan aina vastausviestiksi, että viestini on liian pitkä... olen sitä lyhennellytkin, mutta ei ole auttanut. Katsotaan tuleeko tämä nyt läpi..
Tietääkö kukaan, minkä pituisen viestin tänne voi jättää? Tekstiähän tänne saa kirjoitettua vaikka kuinka paljon.
Palaan uudelleen asiaan, kunhan vehdän vähän henkeä..
Vehnis
Parisuhdeterapiassa selvisi, että mieheni tunneside on alkanut rakoilla silloin, kun alettiin tehdä lasta kalenterin kanssa. Eli lapsettomuus, hoidot ja keskenmenot ovat laukaisseet kaiken. Näin minä sen tulkitsen. Minun negatiivisuus kuulemma korostui ja tuli esille niin paljon viime vuonna. Ai, ihanko totta: rankat hoidot ja kaksi keskenmenoa. Ihme, kun en ollut positiivinen...
Olo on ollut ajoittain todella, todella kamala. Ekalla viikolla (kaksi viikkoa sitten) vain oksensin kaiken mitä söin, mutta pikkuhiljaa ruoka alkoi toisella viikolla pysyä sisällä. Edelleen tunteet vaihtelevat, aamuisin on kamalinta. Mutta jo muutamana iltana on ollut "hyvä ja rauhallinen" olo.
Juhannus oli kamala. Olinhan viime juhannuksena raskaana ensimmäisen kerran. Tätä surua käyn läpi nyt ihan yksin, ilman rakkaani syliä, koska hän ei vain enää jaksa eikä löydä sitä tunnetta. Miten kamalan epäreilua ja miten kamalan kamalaa minua kohtaan!
Amelianna: En kuuna päivänä osannut odottaa "oikeaa eroa", koska olin itse alkanut parantua masennuksesta ja ymmärrän pikkuhiljaa mistä se johtuu ja siksi olen pystynyt muuttumaan. Olet oikeassa: tämä on niin rankkaa, että en tiennyt näin rankkaa olevan olemassa.
En tiedä auttaisiko hellyys vai vaikeuttaisiko asioita. Mutta välillä on niin ikävä hänen syliinsä, että ihan sama mitä siitä seuraisi, mutta sylitarve olisi suuri. Mutta en ole päässyt. Joten halailu taitaa jo olla liian myöhäistä. Juttelua ollaan jatkettu. Nyt on tauko, hän on mökillä.
Mieheni ilmoitti, vähän samaan tapaan kun sinun miehesi, että "hän on ehkä niin erikoinen, että ei voi ehkä olla koskaan kenenkään kanssa". Voi v! Mitä vastuun pakoilua. Menikö häneltä muka yhdeksän vuotta ymmärtää tämä??!!
Miten sinä jaksat nyt? Joillekin on hyväksi käydä töissä, jotkut tarvitsevat sairaslomaa. Tiedät varmaan itse, mikä sinulle on parasta. Minulle ovat ystävät sanoneet: anna kaikkien tunteiden tulla ja koe ne. Puhu, puhu ja puhu. Vain se ja aika auttaa. Ja onneksi minulla on ystäviä, jotka ovat jaksaneet kuunnella.
Olen löytänyt suurta lohtua Tommy Hellstenin kirjoista. Jos kiinnostaa, aloitapa Saat sen mistä luovut- kirjasta. Aina kun minuun iskee hirmu ahdistus, enkä halua tai voi soittaa kenellekään, luen Hellstenin kirjoja. Mutta en tietenkään tiedä, sopivatko ne sinulle. Mistä päin sinä olet?
Jonttu: Ihanaa kuulla sinustakin! Miten teillä jaksetaan ;o) Ja etenkin ihanaa kuulla tuosta paluustanne yhteen. Se antaa toivoa. Vaikka todellisuus ja toisen eropäätös onkin pidettävä mielessä ja sitäkin asiaa on työstettävä. Kaikki eivät palaa yhteen, enkä tiedä kumpaan porukkaan me kuulumme..
Me ollaankin haettu etäisyyttä nyt viimeiset kaksi viikkoa. Yritin jo aikaisemmin pysyä poissa kotoa, mutta mun endo heittäytyi niin vaikeaksi, että oli parasta olla kotona, jotta pääsin käymään sairaalassa aika ajoin. Sekin v! Mä olen ollut paljon kaverini luona öitäkin. Miehelläni (käytän siis vielä nimitystä "mieheni") alkoi nyt loma ja hän on mökillä. Olen pyytänyt häntä olemaan siellä mahdollisimman pitkään. Ja ajattelin, että kun hän kotiutuu, minä yritän "häipyä" jonnekin.
Meillä on tämä karvainen "vauva", joten se "estää " täydellisen etäisyyden pitämisen, koska miehenikin haluaa nähdä sitä. Mä luulen, että en uskalla muuttaa ennen kun mun terapeutti palaa lomalta, en vain pysty, en uskalla. Muutenkin muuttamisen ajattelu on vielä ihan liian kipeää. Me ollaan remontoitu taloa lähes viisi vuotta. Mieheni kuitenkin ymmärtää, että tarvitsen aikaa. Vaikka toisaalta olisin valmiimpi muuttamaan johonkin "väliaikaisesti" siten, että ei tarvitsisi vielä viedä kaikkia tavaroita pois.. Olen miettinyt sitä. Sinä ehkä ymmärrät miestäni "paremmin", hänen eron - ja tilantarvettaan. Koska olet itse ollut se, joka halusi eroa. Tiedän kyllä, että ero on molemmille rankka homma. Mutta jotenkin minulla vain on päällimmäisenä se ajatus, että miten hän voi tehdä tämän minulle!?
Päivä päivältä on ollut pikkuisen enemmän "hyviä" hetkiä. Kaupoissa huomaan miettiväni, että tuo sisustustavara voisi olla kiva uudessa kodissani.. ja kun huomaan näin ajattelevani, iskee ahdistus ja ajatus on pysäytettävä..
Yritän hyväksyä tämän, mutta toivoa en vielä pysty heittämään pois..
Vehnis
Olen lueskellut tätä pinoa ja mietiskellyt omaa tilannettani. Meillä on takana aka myrkyisä suhde; yhdessä vietetty aika on enimmäkseen todella mukavaa, mutta erinäisistä syistä johtuen ollaan kuitenkin erottu vähän väliä koko 10 vuotisen suhteemme aikana. Kovat päät molemmilla.. No, viimeiset 5 vuotta ollaan tän lapsettomuudenkin kans taisteltu ja nyt tuntuu, et ei oo voimia jatkaa enää kumpaakaan. Tuntuu, et eroamalla sais niinkuin 2 in 1; pääsis pois vaikeesta suhteesta ja lapsettomuuttakaan ei tarttis nyt miettiä. Yrittäis vaikka adoptoida joskus jos isäehdokkaita ei alkais löytymään. Tottakai suhteen hyviä puolia jäisi kaipaamaan, mut ehkä se kuitenkin helpottais. Ja meidän eka ICSI oli mulle ihan kamala kokemus, en varmaan kestäis enää uutta yritystä.
Omaa napaa siis nämä.. Kassellaan kuinka käy, eiköhän se kesän aikana selviä. Toivottavasti sullakin Vehnis olo helpottuu, tuleepa päätös mihin suuntaan vain. Rankalta noi sun kokemukset kuulostaa.Kutensanottu, mä olin ihan riekaileina ekan hoidon jälkeen.. Voimia ja iloa kesään!
Fedra
Fedra: kyllä tänne saa ja pitääkin omaa napaakin kirjoittaa ;o) Kiitos osallistumisestasi.
Mulla on ollu tänään (normaalia aamupäiväahdistusta lukuun ottamatta) hyvä olla. Ihme kyllä...! Sen myöntäminen on vähän vaikeaa, kun ihan kun "myöntyis" eroon... Mutta toisaalta tiedän, että meidän on ainakin henkisellä tasolla erottava (mun oman itsenäistymisen vuoksi) voidaksemme palata yhteen. Mutta en tietenkään tiedä, palataanko yhteen. Mutta ainakaan yhteenpaluun mahdollisuutta ei ole, jos ei olla ensin erottu - oikeasti eli henkisellä tasolla. Sekavaa, toiveajattelua... mutta olkoon. Omia tuntemuksia pitää kuunnella, ainakin minun. Uskon, että muutto ja ero tapahtuu juuri silloin kun on tapahtuakseen, jos tapahtuu.
Ystäväni, joka ei ollut nähnyt minua 1½ viikkoon kävi pikaisella iltateellä. Hän oli todella hämmentynyt ja syyksi siihen hän sanoi: "Sinä näytät todella hyvältä. Olet laihtunut - ja se näkyy, mutta olet hyvinvoivan näköinen. Ihosi on hyvässä kunnossa ja jotenkin "hehkut". Puhutkin ihan toisella tavalla kun aikaisemmin. Olet edistynyt hurjasti tässä prosessissa ihan muutaman viikon aikana. Sinähän olet suorastaan aikuistunut. Kun miehesi näkee sinut, hän tulee hämmästymään muutosta sinussa - niin suuri se on." Tuntuipa hyvältä kuulla tuo. Ja itse asiassa, minusta tuntuukin nyt juuri tuolta (en sitten tiedä kuinka kauan... tunteethan tässä tilanteessa aaltoilevat, mutta olen kiitollinen tästä hyvinvoinnin hetkestä - sen avulla jaksannee paremmin seuraavan vaikean vaiheen yli). Teen töitä satunnaisesti ja tänään olin töissä. Olen nyt vasta 35-vuotiaana löytänyt työn, jota TODELLA HALUA TEDHÄ JA JOSSA KOEN OLEVANI HYVÄ. Ja se on todella tärkeää juuri nyt -olen todella kiitollinen tuosta työstä ja niistä onnistumisen kokemuksista joita siinä saan. Teen työtä ihmisten, usein ongelmaisten, parissa.
Edelleen toivon, että saisimme mieheni kanssa uuden alun ja mahdollisuuden. Mutta ymmärrän koko ajan paremmin sen, että uusi mahdollisuus ei ole mahdollista ilman molempien kipeää kasvua ja asioiden kohtaamista (tässä minä olen jo aika paljon miestäni edellä oman terapiani ansiosta), myös mieheni pitäisi löytää tarve itsestään tähän. Alan myös uskoa siihen, että minä selviän. Tapahtui mitä tahansa.
Olen siis 35. Pakosta ajatukset menevät siihenkin suuntaan, että minulla ei ole enää kauaa aikaa yrittää biologista lasta. Voisin ehkä jopa uskaltaa yritystä vielä joskus kahdesta keskenmenosta huolimatta. Ainakin siinä tapauksessa, jos mieheni kromosomeista löytyisi jotain, joka olisi voinut edesauttaa keskenmenoja. Siis jotain, johon voisi vaikuttaa - jos mieheni kanssa joskus lasta vielä yrittäisimme. Ja toisaalta, jos hänen kromosomeista löytyy joku selitys keskenmenoihin, ehkä onnistuisin jonkun muun kanssa. Vaikka ketään muuta en todellakaan pysty nyt ajattelemaan. Tai ehkä sinä saan kuin saankin oman lapsen, jollain lailla. Ehkä se ei ole biologinen, eikä ehkä edes adoptoitu. Ehkä minulle on tarkoitettu joku muunlainen kasvatustehtävä.
Toivon, että saisin vähän jaettua tätä positiivista tunnetta ikäviin erotilanteisiin niille, jotka sitä tarvitsevat ja jotka sitä kykenevät vastaanottamaan. Luulen kyllä, että tulen itsekin tarvitsemaan moneen, moneen kertaan tätä niin tärkeää vertaistukea, jota tältä palstalta olen saanut viimeisen 1½ vuoden aikana. Kiitos kaikille! Jaksamisia ja voimahaleja kaikille!
Vehnis
Kiitos vastauksestasi Vehnis. Olen pääkaupunkiseudulta, entäs sinä? Tuntuu niin hyvältä löytyy kohtalotovereita näin vaikeassa asiassa, vaikka tätä ei todellakaan kenellekään toivoisi tapahtuvan. Sen kyllä tiedän ettei kukaan ulkopuolinen voi tätä saman lailla käsittää. Haluaisin ymmärtää miestäni, mutta uskon ettei hän ole vielä itsekään läheskään selvillä syistä miksi tätä eroa haluaa. Pelko ja epäonnistuminen ovat niitä tunteita joista en pääse eroon millään. Järkeileminen ei tähän auta ja heikkouksiani on juuri odottaminen, odottaminen että aika kuluu ja ehkä mies ymmärtäisi itsekin mitä menettää, tai niin ainakin toivon. Oon varmaan yhen päivän ollut itkemättä yli kuukauteen, mikä tuntuu ihan hirveeltä kaikkea ihminen kestääkin.
Mielenkiintoista että sunkin miehes on yksin eläjä, oonkin yrittänyt miehelleni sanoa ettei sellaista ihmistä ole joka haluais aina elää yksin mutta näyttäis siis olevan :). Mun mies myös sanoo ettei halua ketään muuta naistakaan kuin mut, muttei vaan voi elää parisuhteessa kun voi siten menettää tän "yhen ainoan elämän"???!! Mietin itsekin ja olen mieheltäni kysynytkin että menikö häneltä melkein kymmenen vuotta ymmärtää että hän haluaa asua yksin eikä parisuhteessa!! Tähän hän on on vain vastannut että on kasvanut aikuiseksi että ennen oli niin nuori ja ei ymmärtänyt *??!"" heh heh. Raastaa hermoja kun ei ole oikeita syitä erolle. Haluaisin olla järkevä ja antaa hänelle aikaa olla yksin ja testata sinkkuuttaan, mutta toisaalta haluaisin kostaa tän pahan olon ja suoda hänelle ihan samanlaisen olon. Ihan hölmöä ajatella noin mutta sille ei kai voi mitään.
Onko tämä sulle ensimmäinen pitkä suhde josta eroat vai oletko erotilanteessa ollut aiemmin? Mulla on kyseessä nuoruuden rakkaus ja ollaan tavattu jo 18-vuotiaina, jotenkin en ikinä voinut edes kuvitella että erottais meillä on aina ollut kaikki suht. hyvin tätä lapsettomuutta lukuunottamatta jonka kanssa on vuosia taisteltu. Pahimmalta tuntuu se että mies sanoo nyt ettei välttämättä halunnutkaan lasta vaan teki kaiken vain mun takia!!? En tiiä yrittääkö tällä vain suojella itseään tms.
Mullakin on taustalla endo ja viime kesänä skopiassa poistettiin kaks isoa kystaa, nekin aiheutu noista hormonihoidoista. Miehessä ei kai meillä oo mitään vikaa, positiivista raskaustestiä en oo koskaan nähnyt. Missä oot käynyt terapiassa jos saan kysyä? Oon miettinyt auttaisko puhua jollekin asiantuntijalle, ja en haluis läheisiäni kaikella vaivata.
Työ on kyllä musta paras lääke tähän kaikkeen, se antaa muuta ajateltavaa pakosta ja edes muutaman tunnin tuntee olevansa normaali ihminen. Tietysti on todella rankkaa käydä töissä varsinkin kun ei saa nukuttua kunnolla mutta vapaapäivät on mulle ihan jotain ylitsepääsemätöntä tuskaa. Pitäis kehittää tekemistä mutta aina ei vaan jaksa. Kiva kuulla että susta tuntuu paremmalta nyt, mullakin on päiviä jolloin tuntuu paremmalta. Oma asunto on haussa ja toivon sen pian saavani että saisin kiinni elämästäni kunnolla. Tiedän selviäväni tästä mutta en todellakaan haluaisi erota, nyt tiedän jo ettei mahdolliseen yhteen palaamiseen ole oikotietä. Aika parantaa ja se mikä ei tapa vahvistaa! Kaikkeä hyvää sulle Vehnis ja kyllä meistä vielä tulee äitejäkin joku kaunis päivä.
Voimia kesään
Amelianna
Amelianna: asun Kanta-Hämeessä, reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Hesasta.
Ymmärrän tuon odottamisen "pakon". Mutta sekin on vain käytävä läpi. On odotettava, kunnes itse tietää, että ei enää voi odottaa. Minäkin edelleen toivoin, että me voitais selvitä tästä yhdessä.. Mutta sen olen ymmärtänyt, että ilman apua tästä ei ole mahdollista selvitä. Parisuhdeterapia on ainoa keino. Tai sitten mieheni yksilöterapia. Mutta mieheni ei tästä selviä itse - luulen niin. Hän on jotenkin niin "hukassa".
Mä pelkään (välillä enemmän, välillä vähemmän) sitä, että jään ilman miestä - ihan yksin. Enkä voi saada biologista lasta, kun ikää on niin paljon. Itse asiassa tuo lapsettomuus ei kai tunnu vaikeimmalta asialta tässä vaan se, että tulee hylätyksi tällaisessa tilanteessa tällä tavalla. Minä ymmärrän miestäni mielestäni aika hyvin. Otan vastuun omista teoistani ja sanoistani. Mutta pois en niitä saa. Jos mieheni ei näe minussa tapahtunutta ja tapahtuvaa muutosta, en kai voi sille mitään. Ja se, että ymmärrän miestäni ei kai enää tässä kohtaa auta. Vain se voisi auttaa, että hän ymmärtäisi itseään. Eikä hän taida olla siihen valmis.
Minulla on tätä ennen (olin viisi vuotta itsekseni ennen nykyistä "miestäni") takana 3½ vuotinen suhde. Eli eron olen kokenut ennenkin... Tosin "panokset" ovat olleet aivan toista luokkaa. Meillä taitaa olla niin päin, että mieheni on halunnut lasta enemmän kun minä.. En ole itse ottanut vastuuta siitä, että olisin ottanut aikalisän jossain vaiheessa viime vuotta. Siitä en voi ketään muuta syyttää. Mutta koska olen siis jo 35, tuli sellainen olo, että enää en ehdi miettiä haluanko todella lapsia. Vaan nyt pitää toimia. Aiemmin olen ajatellut, että epävarmuuteni lapsen haluamiseen on ollut jotain itseni suojelua pettymysten varalle. Nyt en tiedä enää.. Minusta on vähitellen alkanut tuntua, että en olekaan aiemmin halunnut lasta. Ja nyt alan käsittää miksi: suhde e ole ollut niin vankalla pohjalla, että se olisi kestänyt lapsen. Ja tämän tajuaminen tekee tosi, tosi kipeetä... Ja kun olen "joutunut" terapiassa ja kirjallisuuden kautta kohtaamaan itsenäni olen ymmärtänyt, että en olisi aiemmin kyennyt antamaan lapselle sellaista kasvuympäristöä, jonka lapsi tarvitsee. Aika rankalla lailla tämäkin on sitten pitänyt tajuta... mutta onneksi olen kuitenkin alkanut tajuamaan. Ehkä kaikki paska, kärsimys, ahdistus ja suru ei olekaan ollut ihan turhaa.
Käyn terapiassa kotipaikkakunnallani. Kyseisen terapeutin yht.tiedot sain psykiatrilta, joka on hoitanut minua ja kirjoittanut tarvittavan B-lausunnon Kelaa varten. Eli olen saanut Kelalta maksusitoumuksen psykoterapiaan, sitoumuksen saa vuodeksi kerrallaan. Olen todella tyytyväinen omaan terapeuttiini. Psykiatri, joka minua on hoitanut on nimeltään Aki Rovasalo, hän ottaa vastaan Helsingin lääkärikeskusyhtymän Keravan ja Hyvinkään toimipisteissä ja Hyvinkäällä PSY:ssä. Yksi ystäväni kävi hänellä muutama viikko sitten, ja sai lähetteen kriisiterapiaan. Terapiaa pitää maksaa omakustanteisesti 3kk ennen kun Kelalta voi hakea sitoumusta. Jos ei sitten ole aikaisempia masennus- ja terapiajaksoja takana. Ja minullahan niitä on ollut, joten pystyin hakemaan heti tuota Kelan tukea. Ja onneksi sain!!!!!!!!!!! Suosittelen lämpimästi sinua puhumaan jollekin ammattilaiselle, jos suinkin olet siihen edes jotenkin valmis. Matka tulee olemaan todella, todella vaikea. Mutta tod.näk. ainoa mahdollisuus eheytymiseen. Minäkin olen "muuttunut terapian aikana kamalaksi", kuten mieheni sanoi... Tuo parisuhdeterapeutti sanoi miehelleni, että niin siinä usein käy. Siitä se paraneminen alkaa. Mutta eipä tainnut vakuuttaa miestäni.. Väestöiitossa ainakin annetaan terapiaa. Onko sinulla taloudellista mahdollisuutta yksityiseen terapiaan (55€/krt-> riippuen terapeutin koulutuksesta)? Yksityiselle pääsee paljon nopeammin. Mulla on muutama aivan korvaamattoman ihania ystäviä, joille olen puhunut ja puhunut ja puhunut. Mutta ymmärrän todella hyvin tuon, että et halua ystäviäsi kuormittaa. Vaikka ne varmaan kestävät sen, itsestä tuntuu siltä... Terapeutti on oikein hyvä "työväline" tällaisessa vaiheessa.
Teidätkö Simpukan, lapsettomien tukiryhmän? Helsingissä on joku vertaistukiryhmä Yksin/kaksi. En tiedä siitä vielä enempää. Kysäise Simpukasta ryhmänvetäjän yhteystietoja, jos haluat tarkempaa tieto siitä. Olen itse ajatellut, että ehkä myös vertaistukiryhmä olisi tässä kohtaa paikallaan.
Minä en ehkä olisi jaksanut olla työssä, masennusdiagnoosistani (keskivaikea masennus) on kuitenkin vasta 6kk ja olinhan silloin 2kk sairaslomalla. Mutta satunnainen työ, kouluttaminen ja opettajan sijaisuudet, ovat pitäneet minut kiinni arjen rutiineissa. Mutta enempää en olisi jaksanut. Kohta alkaa kouluttamishommissa kuukauden tauko ja oikeastaan toivoisin että ei ala.. Mutta alkaa eikä sille voi mitään.
Nyt en kirjoita pidemmin, jotta tämä mahtuisi palstalle..
Voimia ja ollaan yhteydessä eli palstaillaan. Ehkä tavataan joskus.. :o) Kovasti voimia sinullekin!
Vehnis
Mä oon yrittänyt kartoittaa noita erilaisia terapiaa tarjoavia paikkoja, mutta tuntuu että kaikki ovat lomalla näin heinäkuussa. Ja mulle on jäänyt sellanen kuva ettei noi peruslääkärit kauheesti tiedä asioista ja palveluista joita kriisissä oleville on tarjolla. Toisaalta musta tuntuu vaikeelta mennä puhumaan jollekin oudolle ihmiselle omista asioista enkä voi uskoa että se auttais, tai ainakaan veis pois tätä oloa. Kaikki vaan sanoo että aika auttaa mutta suoraan sanottuna alkaa vähän vituttamaan toi fraasi. Mun omat voimat on tällä hetkellä tosi vähissä ja unta en oo saanut moneen yöhön kunnolla. Tänään annoin periksi ja menin lääkäriin nyt oon nyt muutaman viikon saikulla. Tuntuu että oon epäonnistunut myös työn suhteen kun en jaksa. Tosi huono olotila fyysisestikin sattuu joka kohtaan kun väsymys ja ruokahaluttomuus alkavat vaikuttaa.
Järjellä ajateltuna tiedän että pitäisi ottaa enemmän etäisyyttä mieheen, on tullut puhuttua, tekstailtua ja nähtyäkin melkeen joka päivä. Yksi yökin nukuttiin yhdessä vanhassa kodissa joka on kohta vain muisto. Sitä tekee mitä vaan että on hyvä olla hetken vaikka tietää että paha olo voi olla pahempi sen jälkeen...
Mieskin silloin kun näyttää tunteensa on ihan rikki, ei kai se jättäminenkään ole niin helppoa jos on vielä tunteita jäljellä. Pelkään suunnattomasti sitä päivää kun nää kaikki eroon liittyät asiat onkin hoidettu ja ei oo oikeaa syytä olla yhteydessä. En todellakaan halua tätä eroa, mutta hyvinä päivinä voin ymmärtää että ehkä ajan myötä mä kasvan ja opin tästä ja ehkä tää ei oo kaiken loppu.
Mulle on tullut myös sellasia ajatuksia tosta lapsettomuudesta että ei se lopulta ollutkaan se tärkein asia. Tässä on tullut huomattua että kyllä se rakkaus ja parisuhde oli ne asiat joita eniten arvosti tässä maailmassa. Olin jo muutenkin sellasessa vaiheessa ton lapsettomuuden kanssa että tulee jos on tullakseen, eli ikäänkuin päässyt yli pahimmasta kriisistä siinä. No, nyt on sitten tämä uus kriisi josta tuskin löytyy tietä ulos moneen kuukauteen tai jopa vuosiin. Kamala ajatuskin että tää olo ei tästä paranis.
Kiitos kaikista vinkeistä noista tukiryhmistä tms. jotenkin en usko että oon valmis sellaseen. Se tekis tästä niin todellista etten oo varma uskallanko vielä. Tällä hetkellä pelkään kävellä kaupungillakin kun vastaan tulee onnellisia pariskuntia lapsineen tms. Tulee niin sellanen olo että kyllä elämä on epäreilua, onko sulla vastaavia kokemuksia?
Kirjotit että pelkäät yksin jäämistä ja että miehesi ei ymmärrä itseään. En ole varma ymmärtääkö oma miehenikään itseään ja se kasvattaa mun toiveita että ehkä kun hän pääsee asumaan yksin ja käymään tän eron läpi ajan kanssa hänkin ymmärtäisi tehneensä virheen. Toisaalta tää on järjellä ajateltuna just sellanen sundenkuoppa mihin en sais vajota, pitää mennä eteenpäin.. (kukakohan oikeesti tietäs mitä pitäs tehdä ja mitä tulee tapahtumaan ?) . Tohon yksin jäämiseen voin sanoa että en pelkää mitään enempää. En oo koskaan joutunut olemaan yksin joten oon ihan vierailla vesillä sen suhteen ja todella tottunut että aina on joku johon tukea jos siltä tuntuu. Mä oon ihan sitä mieltä ettei ihmisä oo tehty olemaan yksin vaan pareittain aina parempi. :)
Vaikka en oo yhtään uskonnollinen mä rukoilen että meillä molemmilla paistas päivä mahdollisimman pian edes hetken verran. Mä ainakin tarviin edes yhden hyvän päivän. Jep, tässä mun terveiset, palstaillaan ja jossain vaiheessa voisi olla mukava tavatakin jos se molemmista tuntuis kivalta :)
Amelianna
Jep, tuntuu että lähes kaikki terapeutit ovat lomalla heinäkuun.. Mutta PSY-keskuksessa Hyvinkäällä ainakin joku on töissä, koska yksi tuttuni käy siellä. Menet sitten, jos ja kun siltä tuntuu. Tämä mun kaveri on sellainen, että hänelle oli tosi iso kynnys hakea apua omaan kamalaan tilanteeseensa. Hän on "niitä ihmisiä", joiden "pitää" pärjätä yksin ja "muilla on asiat pahemmin", hän on oikea perfektionismi (kuten mieheni). Hän on kokenut saamansa kriisiterapian todella hyödylliseksi.
Varmaan ihan hyvä, että sait sairaslomaa. Et varmaan jaksaisi ihan tuon fysiikan puolesta käydä töissä. Tuo syyllisyys ja epäonnistumisen tunne ovat kamalia ja ne syövät sinua todella paljon.. Ehkä tuo terapia tai jonkun kanssa puhuminen auttaisi siihen. Ymmärrän hyvin noi tunteesi - teidän mistä puhut, valitettavasti ;o( Tie tähän missä nyt olen on ollut pitkä ja tuskainen. Uskon, että sinäkin alat kulkea "oikeaa" tietä, kun olet siihen valmis. Kaikki tapahtuu aikanaan. Vaikka susta tuntuukin paskalta kuulla, että "aika ja puhuminen" auttaa, niin se vain on... Sori ;o( Mutta ehkä jotenkin kestät sen minun sanomanani paremmin, kun vähän niin kun aavistan mitä käyt läpi? Toivottavasti ainakin, edes vähän paremmin.
Toisesta pitää kai pitää kiinni niin kauan kun pitää pitää.. Mähän olen saanut "mahdollisuuden" työstää tätä ajatusta enemmän ja vähemmän jo huhtikuun puolivälistä saakka, vaikka varsinaisesta eropäätöksestä on vasta reilut kaksi viikkoa. Eli olen vähän niin kun "pidemmällä" tässä asiassa ja muistan kyllä tuon tilanteen, että toisesta halusi pitää kirjaimellisesti kiinni edes hetken. Silloin tuntui pienen hetken hyvältä. Joku vaihe varmaan sekin? Vaikka onkin ollut todella, todella kamalaa, kun mieheni on torjunut, pystynyt torjumaan, minut 2½ kuukautta yhdeksän vuoden jälkeen, ehkä kuitenkin näin on ollut parempi. Mulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kun hyväksyä tilanne. Tosin sunnuntaina kun mies lähti mökille (kävi hakemassa taas koiran) ja hänen oli vaikea lähteä ovesta ulos (vaikka eroa haluaakin), pieni toivon kipinä tuli taas. Mutta mä annan sen toivon tulla, ehkä se auttaa vaikeimpien hetkien yli. Kun mä kuitenkin koko ajan myös menen eteenpäin eroprosessissani (huomaan sen itsekin, kunhan ensin ystävät kertovat sen minulle ;o) en pidä toivoa niin "turhana ja takertavana" asiana. En usko, että meillä olisi mahdollisuutta jatkaa, ennen kun olemme eronneet. Ja eron pitää tapahtua nimenomaan henkisellä tasolla ainakin. Ehkä mun todellinen muuttaminen ja miehen yksin jääminen yli 200m2 taloon "pakottaisi" hänet kohtaamaan asiat. Ihminen pystyy kai kohtaamaan kipeimmät asiat vasta kun niiden kohtaamattomuus on liian tuskallista (Tommy Hellsten). Eli huomaatkos, toivon taas...
Laitoin eilen paljon asuntohakemuksia Espoon ja Vantaan
seudulle. Toisaalta se oli "jännää" toisaalta surullista. Ja nyt toivon, että asuntoa ei ihan heti löydy.. En ole vielä valmis muuttamaan. Mutta jos löytyy, mietin taas uudelleen. Mä haen rivaria koiran takia, joten joutunen jonkun aikaa odottelemaan - onneksi. Muakin pelottaa kauheesti se hetki, kun fyysisesti muutan pois.. Mutta en ajattele sitä. Kai sitä kuitenkin jossain alitajunnassa työstän koko ajan. En kuitenkaan voi varautua siihen, miltä se hetki tuntuu. Yritän olla surematta ja ahdistumatta kun asiaa ei ole vielä tapahtunut.
Tunnistan hyvin tuon "rukouksen tarpeenkin".. Hätä on niin suuri, että on pakko voida turvata johonkin suurempaan.
Jos haluat, kirjoittele mulle osoitteeseen: Vehnis04 (at) gmail.com Kyllä me varmaan voitais nähdäkin ;o)
Kovasti voimia - meille molemmille - toivoen, Vehnis
Kiitos viestistäsi taas jotenkin tuntuu että tällainen vertais tuki on todella tärkeää :). Laitan sulle mailia niin voidaan purkaa näitä juttuja keskenämme.
Toivon kuitenkin että tästäkin ketjusta on hyöytyä myös monelle muulle joka on vastaavassa tilanteessa.
Amelianna
Selailin pitkästä aikaa tätä lapsettomuuspuolta, kun olen mietiskellyt kuinka sinun tilanteesi vehnis on edistynyt! Tosi kurjaa, että sulla on ollut noin rankka kesä! Mutta aivan varmasti olet kasvanut ihmisenä huimasti tämän prosessin seurauksena. toivon todella, että jaksaisit pysyä vahvana -tapahtuu sitten kumpi ratkaisu hyvänsä teidän suhteessanne.
Asutteko vielä samassa kodissa miehenne kanssa? Ja olet siis taas työelämässä? Itse pidin reilun puoli vuotta saikkua, kun kävin omaa keskivaikeaa masennustani läpi joitain vuosia sitten..
Joudun kirjoittamaan lyhyesti, kun poika heräsi jälleen päikyiltä. nukkuu reilun puolen tunnin unia, ja allergiat vaan puhkeilevat toinen toisensa perään näemmä. Itkua, mahakipuja ja ihottumia. Valvomista, epätoivoa, surua ja väsymystä. MUTTA, en edelleenkään valita. Onhan hän sentään minulle maailman tärkein asia . Kesä on tullut kuitenkin vietettyä kotona, ketään ei ole jaksanut juuri tavata ja kovilla on oltu. Eroa ollaan oltu tekemässä vähän väliä. Täytyy nyt vaan kuitenkin yrittää jaksaa uskoa, että tilanne vielä jonain päivänä helpottaa. Ja että jonain yönä meilläkin nukutaan edes muutama tunti putkeen.
Mullakin todettiin oviskipujen myötä kysta, ja niitä (verikystia) on ollut ilmeisesti aiemminkin. Saattaa olla siis yksi syy meidän lapsettomuuteen. Mutta siis mulla oli sulle yksi rohkaisu lapsettomuuden saralla:
Tiedän, että itseäni ei rohkaisseet nuo "se ja se pariskuntakin tuli raskaaksi vuosien perästä"-jutut, mutta kerron nyt kuitenkin. Meidän pöppiksen kummit on yrittäneet lasta kanssa pidempään. Tämä oli yksi syy, ettei meinattu uskaltaa kysyä heitä kummeiksi... Nyt on kuitenkin tilanne se, että kummitäti (joulukuussa 40v) on puolivälissä raskaana! Hänen miehensä on jo 48v. Eli taas yksi onnellinen tarina! : ) Ja toivottavasti päättyykin onnellisesti.
Täytyy lopettaa, mulla ei ole tuon kipeän lapsen kanssa omaa elämää, mutta haluaisin lähettää oikein suuret voimahalit sinulle ja myös ameliaannalle!
*HALAUS* Miikuli ja pöppis 6kk
Olen yrittänyt löytää sinua aina kun on pieni tilaisuus tulla koneelle.. Todella surullista löytää sinut tällaisissa merkeissä. Onko asiat menneet todella tuohon pisteeseen? Mutta tiedätkö; olisiko mahdollista, että teillekin vielä löytyisi joku yhdessä jatkamisen mahdollisuus kuitenkin? Ainakin meillä, kun on pitkään ollut kriisiä, on tuo fyysisen läheisyyden puuttuminen ollut yksi eroa vahvistava asia. Sitten kun "löydetään" taas toisemme ja esim halataan, vaikka toisaalta mieli pistäisikin vastaan, niin jostain se hyvä olokin sitten pikku hiljaa palailee..Halataan, vaikka se ensin tuntuisikin hieman jopa vastenmieliseltä. Siinä kuitenkin jotenkin se tunnekuormakin sitten pikku hiljaa pääsee purkaantumaan.. En tiedä ymmärsitkö..
Jotenkin minun korviini kuulostaa, että miehesi on tuon teidän lapsettomuusasian kanssa hieman "hukassa". Tai että ei oikein ole osannut löytää kanavia käsitellä ja purkaa asiaa. Ethän pahastu. Meillä on samanlaista aina, kun on joku kriisi. Mies ei löydä tapoja, vaikka niitä yritän hänelle tarjoilla. Meillä käsiteltiin eroasiaa, kun meille selvisi, että biologista lasta ei ehkä koskaan tule. Itse olen aina ajatellut olevani valmis adoptoimaan ulkomailta, mies ei kuulemma mistään. Eli jos siihen pisteeseen olisi mennyt, olisin valinnut avioeron ja luopunut vuosikausien parisuhteesta. Ha lu saada oma lapsi oli niin suuri. Ja pelkäsin myös, että ikää tulee sitten liikaa sillä välin, kun "roikun" nykyisessä suhteessa.
Onneksemme meille kuitenkin se raskaus suotiin, vaikkakin se siihen keskenmenoon silloin 12 . viikolla päättyikin. Se oli kuitenkin toivoa antava merkki.
Nyt ollaan aivan "eron" partaalla vaikean vauva-ajan vuoksi, mutta se onkin sitten eri stoori.. En oikein kehtaa valittaa, vaikka olenkin ollut ihan loppu viime kuukaudet. Onhan meilä nyt tuo oma pieni nyytti kuitenkin. Ja jonain päivänä täytyy helpottaa. Nyt olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että jos tilanne vaatii, niin otan nyytin matkaani ja me muutetaan muualle.
Mutta teidän tilanteesta vielä -onko miehesi ihan varma, että tunnetta puuttuu, vai olisiko kyse kuitenkin siitä, että on ollut pitkään vaikeaa suurten kysymysten äärellä, ja kun ei ole löytynyt ratkaisua, on tämä eräänlainen tapa sitten "ratkaista" asia ja siirtyä eteenpäin?
Voimia kovasti, halaten miikuli