Miten kiusattu oppisi puolustautumaan?

Kiusaamisesta ei saa tehdä liian isoa juttua. Muuten näkee kiusaamista sielläkin, missä sitä ei ole. Lapset laskevat leikkiä ja pitävät hauskaa jne, kaikki ei aina ole sitä kiusaamista. Äitinä kannattaa mielestäni enemmän vahvistaa kaverisuhteita kysymällä "Mitä kivaa tänään hoidossa/eskarissa/pihalla/kavereiden kanssa tapahtui? Mitä leikitte?" Tai tämän tyyppisiä kysymyksiä, kuin niin, että "Kiusattiinko sinua tänään?" Jos vain kyselee kiusaamisesta, on se ainoa mista kommenttia myös kuulee ja asiat suurenevat. Mutta tietenkin jos kiusaamisen kriteerit täyttyvät, anna lapselle toimintamalleja. Menee kertomaan aikuiselle, sanoo kavereille, jos ei jostain tietystä leikistä tykkää ja muutenkin sanoo reilusti mitä mielessä on. Toiset eivät välttämättä huomaa, jos ei sano, mitä mielessä on tai jostain pahoittaa mielensä tms. Huumori on myös hyvä keino puolustautua, samaten vakuuttava "Lopeta" "Ei" tms. Poistuminen paikalta voi joskus olla myös hyvä vaihtoehto tai sitten ehdottaa toista leikkiä.

Olen kyllä yrittänyt välttää kiusaamisen korostamista ja antaa mainitsemiasi ohjeita (menee kertomaan hoitajalle, puolustautuu kieltämällä toista tekemästä jotain asiaa ym.). mutta tuntuu, että asia ei ole edennyt yhtään syksyisestä. Olisiko jollain ollut vastaavaa ja miten asia saatiin järjestykseen?

Minusta on aivan sama täyttyvätkö kiusaamisen kriteerit, jos lapsi itse tuntee tilanteen vaivaavan häntä, niin yrittäisin auttaa lasta. Se millä sanalla asiasta puhutaan ei muuta tilannetta, vaikka kyseessä ei olisi aikuisen mielestä kiusaaminen, niin lapsi voi kokea tilanteen ihan toisin. Se mitä käsitetään kiusaamiseksi vaihtelee varmasti eri ihmisillä ja tilanteissa, mutta sitä on myöskin vaikea määritellä täysin yleispätevästi.



Luulisi että lapsi jonka vanhempi tukee lastansa, on varmasti vahvemmilla kuin lapsi, jolla ei ole vanhempansa tukea. Eli ap:n herkkyys ja huomiointi jo ennen kuin tilanteet ovat mitään sen isompia on hyvä asia. Silloin asioihin on myös helpompi vaikuttaa.



Minusta 5v lapselle yleisluontoiset ohjeet voivat olla vaikeita hahmottaa. Itse varmaan juttelisin lapsen kanssa tilanteista ja pilkkoisin tapahtumat osiin. Yrittäisin saada lapsen kertomaan ja käsittämään mikä tilanne johti mihinkin ja missä järjestyksessä. Samalla juttelisin varmaan siitä miltä hänestä joku juttu tuntui ja yleisesti kaverisuhteista. -Joo tiedän ettei ole ihan helppoa jossei helposti asioita puiva ja avautuva lapsi.



Kun tilanteista juttelee, voi huomata että lapsi on vetänyt jotain johtopäätöksiä ja ei todellakaan ymmärrä että joku asia ei olekaan aikuisen/muiden mielestä niin kuin lasten maailmassa. Saatuaan peilattua tilanteita aikuisen opastuksella, voi joku asia auetakin. -Myös sille aikuiselle.



Meillä oli aikanaan minun mielestäni pojalla juuri samaan ikään pientä pelkoa että joutuu kiusatuksi. Mitään kovin näkyvää ei ollut, mutta toisaalta pelkäsin että helposti joutuu tiettyyn rooliin, josta syntyy kierre ja siihen kasvaa sisälle ja sitä myötä myöhemmin kiusatuksi. Tästä lasten välisestä vuorovaikutuksesta juttelin päiväkodissa. Sieltä ei oikein selvinnyt mitään ja kun lupasivat tukea lasta, niin ei siitä paljoakaan iloa ollut.



Lapsi joutuikin meillä jonkinlaiseen prässiin, kun läsnäolevat aikuiset eivät osanneet auttaa lasta: Tällöin vastuu jäi lapselle. Kotona puitiin ja puitiin tilanteita ja ohjeistettiin ihan jopa miettimällä etukäteen mitä tietyssä tilanteessa voi sanoa- sanasta sanaan. Lapsi koki tuon hieman tenttaamiseksi (kyseessä poika joka ei rakasta keskusteluja). Mutta siitä huolimatta keskustelut käytiin ja opin aika näppärästi kysymään oikeat kysymykset ja tulkitsemaan lasta. Kun ei kiemurtelemallakaan päässyt tilanteesta, niin poika alkoi meillä itsekin toimia. En tiedä uskoiko vihdoin pidemmällä toistolla vai halusiko vain päästä tilanteesta eroon. Ja kun oli toiminut, niin kehuimme ja palkitsimme.



Pattitilanne alkoi purkautumaan vasta lapsemme käytöksen myötä. Samalla kun tuntui ettei läsnäolevista aikuisista ollut paljon iloa ja jotkut sallitut käytökset sotivat meidän opettamaamme vastaan (esim. ettei leikkiin tarvinnut ottaa mukaan ja lapset keskenään saivat päättää, jolloin vahvin johti joukkoa), niin me muutimme käsitystämme. Annoimme tavallaan luvan pojallemme käyttäytyä sen mukaan mitä vastapuolikin ja hän pääsi samalle viivalle. Puimme kotona sitä että jos yksi päättää miten hän leikkii leikissä, niin hän voi ihan hyvin kieltäytyä ja ottaa sen dominoivan roolin ja päättää omasta puolestaan. Eli siis yksinkertaisesti kieltäytyä ja määrätä leikissä oman osuutensa. Ja silloin kun tilanne oli vaikeimmillaan, niin annoimme periksi periaatteistamme ja sanoimme antaa samalla mitalla takaisin (samalla yritimme pitää huolen että ymmärtää eron missä tilanteissa voi antaa takaisin).



Meillä tilanne päättyi siihen kun poikamme kieltäytyi tottelemasta komentelijaa. Tämän jälkeen komentelija valitti pojallemme tämän kiusaavan. Loppujen lopuksi pojat olivat tapelleet (aikuiset eivät huomanneet sitäkään), mutta siihen loppui ongelmat. Eli tilanteesta tuli tasaväkinen.



Nyt tuosta ajasta on jo 3v ja poikamme kyllä antaa kavereille aika suoraa palautetta ja enää ei ole pelkoakaan että olisi altavastaajana. Ongelmia ei ole ja kaverit keiden kanssa hän liikkuu ovat mukavia (todella harvoin on tuon aikanaan tappelemansa kaverin kanssa, mutta mahtuvat samaan porukkaankin). Jotain sanomisia, ihan kunnollakin välillä tulee, mutta kun ovat enemmän tasaväkisten kavereiden kesken, niin ihan normaalia. Välillä olen ollut kuulevinani poikajoukossa joskus jonkun kaverin kohdalla sellaista pientä "hienovaraista" mollaamista, josta olisin mollatun kaverin vanhempana hitusen huolissani. Varsinkin riippuen siitä miten kohteena oleva lapsi itse käyttäytyy ja saattaa hakea tiettyä roolia selvitäkseen tilanteesta.