Hassua, miten sitä voikaan rakastaa omia lapsiaan. Täällä hymyhuulin muistelen meidän tehokaksikon tempauksia ja sanomisia.

Samaa olen monesti miettinyt.

Ajattelin juuri pari päivää sitten, että lapsen saaminenhan on kuin rakastuisi. Paitsi että kohta kolme vuotta on sitä rakkauden huumaa kestänyt. Mahtaakohan tämä joskus haalistua ja milloin?

Tuli vaan mieleen.

Mulle tulee välillä ihan tippa linssiin kun katson omaa ihanaa kaksikkoani. Varsinkin 6-vuotiasta eskarilaista, siitä on tullut jo niin iso poika. Välillä joku ilme tai ele saa minut liikuttumaan ihan hirveästi. Tänä aamuna oli pakko lähteä tarhaan pyörällä ja siinä kaameassa sateessa pieni mies urheasti polki eikä valittanut yhtään. Ja entäs se pienempi...niin söpö.

t. ap

palstalla pyörii? Kyllä tää mun mielestä on lapsiperheiden palsta ja jos ei kestä lapsijuttuja, ei tule lukemaan.

..joita meillä välillä harrastetaan... :)

häntä onnesta ymmyrkäisenä enkä malttaisi päästää edes nukkumaan. Ajattelen joka päivä onnekkuuttani ja toivon todella onnea ja kaikkea hyvää lapsettomuudesta kärsiville.

Ja vaikka kaipaan omaa aikaa, ja on ihana kuulla oven sulkeutuvan miehen ja lapsen lähtiessä hetkeksi johonkin, on aivan yhtä ihana kuulla heidän palaavan kotiin!



Matkustelen paljon, ja on suunnattoman liikuttavaa soittaa hotellista kotiin ja jutella 3-vuotiaan kanssa, nyt kun hän on oppinut jo vähän tajuamaan puhelimen käyttöä. Tosin silloin aina ikäväkin moninkertaistuu ja suorastaan sattuu sydämeen :-(

Silloin muistaa vain parhaat hetket (ja omat huonoimmat hetket). Tietysti rakastan heitä koko ajan, mutta etenkin silloin kaipaus on suurin.

kun haen lapset tarhasta.

Kun näkee heidän kasvonsa kun ne aidosti ilahtuu kun äiti tulee. Äääh, nyt mä alan kyynelehtiä.