Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äitini on kuolemassa. Minä istun kotona ja mietin.
22.08.2015 |
Äiti makaa tällä hetkellä vuodeosastolla syövän nujertamana. Toivoa ei ole enää. Päivät ovat vähissä ja vointi hiipuu. Suurimmaksi osaksi äiti vain nukkuu.
Meillä oli ihan kauhea lapsuus. Pahoinpitelyä, henkistä nujertamista, uskonnollista väkivaltaa, pelkoa. Äiti oli ajoittain jopa julma: virtsannut tavararoideni päälle nähteni ja sen sellaista. Ilkeä ja vahingoniloinen myös. Yksi sisaruksistamme on päätynyt itsemurhaan. Äiti oli joskus mielisairaalassakin. Eli jonkinlaista psyykenhäiriötä on ollut. Joskus äidistä pilkisti esiin se aito ja rakastava äiti, joka teki normaaleja asioita meidän lasten kanssa. Omille lapsilleni äitini on ollut hyvä.
Olen käynyt äitiä katsomassa, ja antanut hänelle anteeksi mielessäni, vaikkei hän koskaan ole anteeksi pyytänyt. Sanoin että rakastan häntä. Äiti ei osannut sanoa siihen muuta kuin, että kaikkihan me rakkautta kaivataan. Äiti on hylännyt minut monet kerrat uskontonsa takia, joka kehottaa häntä karttamaan lahkon jättävää ihmistä, olkoonkin sitten vaikka oma lapsi.
Tunnen hyvin ristiriitaisia tunteita tällä hetkellä. Tuntuu että pitäisi olla koko ajan äidin vierellä tällä hetkellä. En vain autottomana ja toisella paikkakunnalla asuvana pienten lasten yksinhuoltajana pysty siihen. Tunnen syyllisyyttä, surua ja hämmennystä. Tunnen olevani paha ja välinpitämätön kun en ole äitini vierellä. Onneksi isäni on siellä. Ei äiti kyllä ole perääni paljon kysellytkään. Mutta silti. Minun ainoa äitini.
Kysyisin teiltä muilta, että mitä mielessänne pyöri silloin kun oma vanhempi oli kuolemassa. Mitä kaikkea kävitte läpi? Tunsitteko riittämättömyyttä?
Kommentit (22)
Voimia sinulle <3 Voin osittain samaistua lapsuuden kokemuksiisi, mutta en nykyhetkeen. Vanhempani ovat vielä elossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini ei ole kuollut, mutta omaan samoja ristiriitaisia tunteita häneen vaikean lapsuuden takia. Tärkeintä minusta olisi jotenkin irtautua hänestä henkisesti (helpointa kun tämä on vielä elossa) jolloin sen fyysisen olennon jättäminen ei ole enää niin vaikeata. Tunteesi johtuvat vain siitä että et ole käsitelly tapahtumia kunnolla.
[quote author="Vierailija" time="22.08.2015 klo 23:33"]7 jatkaa...
Minun isäni oli hyvin väkivaltainen alkoholisti, kunnon spurgu. Hänen eläessään ajattelin aina, että hänen kuolemansa olisi vain helpotus. En ehkä uskonut että paljoa surisin, vaikka olimmekin isän kanssa tekemisissä ja jonkinlaisissa väleissä.
Tunteiden määrä isän kuoltua yllätti minut täysin. Kyllä minä surin, aivan hirvittävästi! Sillä kuolleen isän lisäksi minun piti surra koko menetetty lapsuus. Surin kaikkea sitä, mitä meillä ei koskaan ollut ja nyt kun isä oli kuollut niin mahdollisuus oli lopullisesti poissa. Järjellä en toki ollut koskaan kuvitellutkaan, että saisin lapsuuttani takaisin, mutta jotenkin se asetelma muuttui murskaavan lopulliseksi siinä isän kuollessa. Se oli tosi raskas tie kulkea. Mutta kun olin sen kulkenut, olin päässyt kaikista menneisyyden haamuista ja saatoin todella lopullisesti antaa anteeksi ja hyväksyä menneet. Sain rauhan sisälleni.
Joten paljon voimia ap, kivinen tie on edessä mutta sen kun kuljet niin selviät mistä vaan!
[/quote]
Hämmentävää, miten joku voi kirjoittaa täsmälleen sen mitä itsekin olen tuntenut ja kokenut! Menetin juopon isäni viime vuonna maksakirroosille. Hän oli melkein vuoden verran vuodeosastolla/hoitokodeissa ja hiipui hiljaa pois. Asun toisella puolella Suomea, joten pääsin vierailemaan vain muutaman kk:n välein.
Jotain suhteestamme kertoo se, että teininä monesti toivoin että isä kuolisi jollain ryyppyreissulla ja saisimme äidin kanssa elää rauhassa... kun kuolema sitten tuli, yllätti tunteiden voimakkuus minut täysin. Jouduin suremaan sekä isän kuolemaa, että menetettyä lapsuutta ja käymään läpi lapsuuden kaltoinkohtelut. Sen, että se kaikki on nyt ohi, lopullisesti, enkä tule koskaan saamaan ehjää lapsuutta (vaikka eihän se järjellä ajatellen olisi muutenkaan onnistunut). Ne olivat todella rankkoja kuukausia, päivät esitin töissä reipasta ja pirteää ja illat istuin itkemässä vessan lattialla... Mutta nyt, noin vuoden jälkeen, tuntuu kuin olisin vahvempi kuin koskaan. Olo on rauhallinen ja tyyni. Olen myös mielessäni antanut anteeksi isälleni ja hyväksynyt sen, millainen lapsuuteni oli ja pyrkinyt muistelemaan niitä positiivisia hetkiä.
Ap:lle kovasti voimia, valmistaudu siihen että rankkoja aikoja on edessä ja joudut käymään läpi niin läheisen kuoleman kuin menetetyn lapsuuden surun. Mutta taistele äläkä anna surulle periksi, paremmat ajat koittavat vielä! <3 käy katsomassa äitiäsi silloin kun ehdit/pystyt, mutta älä kanna syyllisyyttä jos et pääse mielestäsi riittävästi vierailemaan sairaalassa. Teet nyt jo parhaasi <3.
[quote author="Vierailija" time="22.08.2015 klo 23:09"]
Menetin oman isäni parikymppisenä. Meillä oli aina läheiset välit. Isä oli pitkään sairas. Sairaalassa hän joutui kuitenkin olemaan vain viikon ennen kuolemaansa. Muistan tuosta ajasta sen, että muutuin jotenkin tunteettomaksi. Isän kuoleman jälkeen minulla oli joskus huono omatunto siitä, että "hylkäsin" isäni loppuvaihessa. Nyt vuosien jälkeen tajuan, että se oli minulle ainoa keino selviytyä tilanteesta. Olin jonkinmoisessa shokissa itsekin. Voimia sinulle.
[/quote]
Kiitos sinulle kokemuksesi jakamisesta. Saatan kohdata saman, vaikka en ole nuori ja oon miettinyt, miten pystyn suhtautumaan nimen omaan isän poismenoon, koska siinä on monia ristiriitaisuuksia, päällimmäisenä kuitenkin hyvät välit. Mutta... Nyt uskallan luottaa tuohonkin vaihtoehtoon, jos en muuhun kykene ja etten oo paha ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oi voi kun on ikävä tilanne. Riittämättömyyden tunne on tuossa tilanteessa normaalia. Mielestäni sun ei tarvitse siellä ravata. Ei äitisi sairaus ja tuleva kuolema pyyhi pois hänen pahuuttaan sinua kohtaan. Sure rauhassa, mutta sinulla ei ole velvollisuutta istua äitisi vuoteen vieressä. Voimia.
Minun vanhempani ovat molemmat vielä elossa, mutta haluan toivottaa sinulle jaksamista rankan asian edessä.
Teet Niinkuin itsestäsi parhaalta tuntuu ja tilanteesi mahdottomuudelle, Niinkuin esim. Sille ettei ole autoa, et voi juuri yhtään mitään.
Älä kanna huonoa omaa tuntoa, tyttärenä kuulostat paremmalta kuin äitisi äitinä.
Se että olet pystynyt antamaan anteeksi,on jo paljon ja se että olet kertonut rakastavasi, varsinkin tuolla taustalla, et voisi sanoa äidillesi joka maailman jättää mitään kauniimpaa.
Vielä kerran jaksamista, olet varmasti ihmisenä ja tyttärenä hyvä, vaikka et sairaalan vuoteen vieressä päivystä nukkuvaa äitiäsi, myös lapset tarvitsevat sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et voi mitenkään olla välinpitämätön, jos nytkin mietit asiaa. Sinulla on elämässä tietyt tosiasiat, jotka nyt rajoittavat tekemisiäsi. Et voi sille mitään, ja olet tehnyt jo paljon enemmän kuin mihin sinulla olisi edes moraalisesti ollut velvollisuus noilla taustatiedoilla. Olet tehnyt aivan tarpeeksi, usko se!
Mä olin itse sairas äitini kuollessa, joten tuntuu etten suhtautunut samalla tavalla kuin nyt terveenä. Olin niin väsynyt. Äiti oli kuitenkin hyvin rakas minulle. Tilanteesi saikin itseni miettimään tulevaa isäni kuolemaa. Hän on kauhea ihminen ja harmitti, kun äiti kuoli ensin. Tuskin tulen isääni suremaan, hänkään ei ole pyytänyt anteeksi ja tuntuu kyllä vaikealta antaa hänelle anteeksi. Elän nyt omaa elämään, yritän vältellä isääni. En aio istua sairaalavuoteella. Äitini vuoteella olisin ollut enemmänkin, jos kuntoni olisi sen silloin sallinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini kuoli syöpään ollessani 17-vuotias. En silloin vielä "tajunnut" kuinka tärkeitä ne viimeiset hetket olisivat olleet. Välillä harmittaa kun en ollut hänen luonaan kovin paljoa sairaalassaoloaikana.
Hienoa että olet kuitenkin antanut anteeksi, vaikka kurjaa sinun lapsuutesi on ollut :( Ei ainakaan jää mikään "kaivelemaan" siltä osin. En osaa sanoa muuta kuin voimia sinulle, tee niinkuin parhaaksi katsot ja ymmärrän että et pysty olemaan hänen luonaan "koko" ajan.
No kuolema on se viimeinen pysäkki, siitä ei ole paluuta, ei uusia mahdollisuuksia tehdä toisin. Loppu, Slut, Game over.
Siksi neuvoisin sinua menemään äitisi luo, yritä järjestää mahdollisuus siihen. Tee rauha ja sovinto hänen kanssaan. Anteeksianto ei ole tekojen hyväksymistä vaan sitä että annat itsellesi rauhan näiden asioiden kanssa.
Kun hän kuolee, jää sulle kasa kysymyksiä. Olisiko pitänyt olla siellä, miksi en ollut, mitä olisin tehnyt jne.
Älä jää jossittelemaan vaan mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menetin oman isäni parikymppisenä. Meillä oli aina läheiset välit. Isä oli pitkään sairas. Sairaalassa hän joutui kuitenkin olemaan vain viikon ennen kuolemaansa. Muistan tuosta ajasta sen, että muutuin jotenkin tunteettomaksi. Isän kuoleman jälkeen minulla oli joskus huono omatunto siitä, että "hylkäsin" isäni loppuvaihessa. Nyt vuosien jälkeen tajuan, että se oli minulle ainoa keino selviytyä tilanteesta. Olin jonkinmoisessa shokissa itsekin. Voimia sinulle.
Niin iso halaus sinulle. En rasita kertomalla omaa tarinaani, mutta anna itsellesi nyt aikaa ja armoa. Sinun ei tarvitse olla täydellinen eikä tietää mihin suuntaan tunteiden ja ajatusten kanssa suuntaat. Anna niiden vain kulkea, käydä itsensä läpi. Askel ja hengitys kerrallaan eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli myös vaikea lapsuus, äitini takia. Olin pitkään katkera ja vihainen, miten äitini oli saanut tunne-elämäni vaurioitumaan.
Äitini kuoli syöpään joitakin vuosia sitten. Muistan, kuinka istuin hänen kuolinvuoteensa vieressä sairaalassa ja ajattelin, että olen antanut hänelle anteeksi. Äitini ei koskaan pyytänyt anteeksi, mutta en silti olisi toivonut hänelle niin hirvittävää tapaa lähteä (onneksi sairaalassa on kivunlievitys!).
En koe syyllisyyttä, vaikka en joka päivä ollut äitini vuoteen vieressä. Minulla on perhe (mies ja kaksi lasta) sekä työ, en kertakaikkiaan voinut olla jatkuvasti siellä, enkä edes halunnut. En usko, että äitinikään olisi halunnut minua viereensä.
Kaiken tapahtuman jälkeen, voin sanoa, että ole itsellesi armollinen. Pidä itsestäsi huolta. Jos se tarkoittaa sitä, että et ole äitisi vuoteen vieressä niin silloin toimit niin. Älä vaadi itseltäsi mahdottomia. Voimia sinulle!
ap, halaus sinulle.
Nyt elät läpi äitisi kuolemisen prosessia, joka on erilaista kuin ihmisen kuoleminen ja sen hyväksyminen. Syöpään kuoleminen on hidasta, hiljaista, usein nukkumista. Toivon, että kuolevalle kokemus on kivuton ja rauhallinen, ja että aivoissa on joku filtteri joka saa vain hyviä muistoja esiin.
Sinun ei ole pakko olla läsnä kun äitisi käy tätä prosessia läpi. Jos haluat, mene. Jos äitisi nimenomaan pyytää sinua, mene. Jos ei, anna itsesi olla niinkuin parhaalta tuntuu. Normaalielämää jatkaen, hiljaisuudessa, mikä vaan sinusta tuntuu oikealta.
Kuolemisen jälkeen on paljon käytännön asioita järjestettävänä, se ehkä siirtää sitä hetkeä kun pitää alkaa selvittämään nykyistä olotilaansa- olet menettänyt ihmisen, johon sinulla on ristiriitaisia tunteita.
Oma neuvoni on, älä yritä selvitellä juttuja pääsi sisällä liian nopeasti. Keskity käytännön asioihin, ja omaan elämääsi tässä uudessa tilanteessa.
Oma äitini kuoli syöpään ollessani 19v, meillä oli myös aika vaikea perhetausta. Huomasin yllättäen noin kolmikymppisenä että valtaosa muistoistani äidistä alkoivat olla positiivisia ja iloisia. Joku ystävällinen sana, hetki mummolan puutarhassa, parvekekukkien laittaminen yhdessä... Pahat muistot vaipuvat pikkuhiljaa taka- alalle, hyvät nousevat pintaan.
Nyt juuri tällä hetkellä älä edes yritä alkaa selvitellä niitä tummia solmuja. Yritä vaan selvitä tästä ajasta kun äitisi on lipumassa pois, ja sen jälkeisestä ajasta käytännön juttuineen. Jätä liika pohtiminen myöhemmäksi.
Voimia.
Erittäin hyviä ajatuksia teillä. Kiitos myötätunnosta ja kauniista sanoista. Edelleen saa laittaa omia kokemuksianne, jos niitä löytyy.
Ap
Tilanteesi on vaikea. Olen pahoillani puolestasi, suorastaan ahdistaa. Omat vanhempani ovat kuolleet, ja tunsin syyllisyyttä, vaikka aihetta ei ollut näin jälkeenpäin ajatellen.
Tilanne, johon voin peilata omaasi, oli sellainen, että mieheni, kahden lapsemme isä, ajoi kännipäissään hengenvaarallisen kolarin ja sai erittäin vakavat aivovammat. Kun hän makasi teholla koomassa letkuissa ja piuhoissa, tunteeni olivat erittäin ristiriitaiset. En silloin tiennyt, mitä on edessä, vaan ajattelin, että kun äijä tulee tajuihinsa ja kynä pysyy kädessä, isken eropaperit eteen. Välillä jopa toivoin kuolemaa.
Mutta eihän se niin mene aivovammojen kanssa. meillä on ollut pitkä ja kivinen tie kuljettavana. Onnettomuudesta on nyt 2 vuotta. Olemme edelleen perhe ja miehen kuntoutuminen on ollut ihme. Persoonallisuus on muuttunut jopa edukseen. Silti en ole täysin antanut anteeksi niitä traumoja, joita lapset saivat isän onnettomuuden takia.
Sinulle sanoisin, että seuraa sydäntäsi. Tosin sä olet jo sanonut rakastavasi äitiäsi, oliko se totta vai ei, sitä en tiedä. Mutta ei sillä väliä, kaiken kertomasi valossa, sun ei tarvii enää siellä olla, ellet välttämättä halua.
[quote author="Vierailija" time="22.08.2015 klo 23:09"]
Menetin oman isäni parikymppisenä. Meillä oli aina läheiset välit. Isä oli pitkään sairas. Sairaalassa hän joutui kuitenkin olemaan vain viikon ennen kuolemaansa. Muistan tuosta ajasta sen, että muutuin jotenkin tunteettomaksi. Isän kuoleman jälkeen minulla oli joskus huono omatunto siitä, että "hylkäsin" isäni loppuvaihessa. Nyt vuosien jälkeen tajuan, että se oli minulle ainoa keino selviytyä tilanteesta. Olin jonkinmoisessa shokissa itsekin. Voimia sinulle.
[/quote]
Mulla sama. Kiitti hei, teki hyvää lukea tuo kirjoittamasi.
7 jatkaa...
Minun isäni oli hyvin väkivaltainen alkoholisti, kunnon spurgu. Hänen eläessään ajattelin aina, että hänen kuolemansa olisi vain helpotus. En ehkä uskonut että paljoa surisin, vaikka olimmekin isän kanssa tekemisissä ja jonkinlaisissa väleissä.
Tunteiden määrä isän kuoltua yllätti minut täysin. Kyllä minä surin, aivan hirvittävästi! Sillä kuolleen isän lisäksi minun piti surra koko menetetty lapsuus. Surin kaikkea sitä, mitä meillä ei koskaan ollut ja nyt kun isä oli kuollut niin mahdollisuus oli lopullisesti poissa. Järjellä en toki ollut koskaan kuvitellutkaan, että saisin lapsuuttani takaisin, mutta jotenkin se asetelma muuttui murskaavan lopulliseksi siinä isän kuollessa. Se oli tosi raskas tie kulkea. Mutta kun olin sen kulkenut, olin päässyt kaikista menneisyyden haamuista ja saatoin todella lopullisesti antaa anteeksi ja hyväksyä menneet. Sain rauhan sisälleni.
Joten paljon voimia ap, kivinen tie on edessä mutta sen kun kuljet niin selviät mistä vaan!
Alue: Aihe vapaa
Suurin tarve oli vaan olla läsnä. Voimia kestää sinulle tulevaa ja olla sinut menneiden kanssa.