Luulen, että sinkut/vanhatpiiat/-pojat, jotka hehkuttavat kuinka ei ikinä puolisoa, eikä lasta..

vuosia sitten tapasin miehen, joka hänkin rakastui minuun. kuitenkaan meistä ei tullut mitään, sillä hän oli ollut ikänsä yksin. häntä pelotti ne uudet tunteet , jotka minun myötä tulivat hänen elämään. yhtäkkiä häntä alkoi ahdistaa se, että hän ei ollutkaan yksin. Vaikka oli vuosia toivonut löytävänsä " minun kaltaisen naisen" , niin se läheisyys olikin liikaa. ei enää kaipaakaan sellaista, mitä on luullut kaipaavansa.



kyllä minuakin on yksi ero satuttanut jo sen verran, etten uskalla edes ajatella miltä tuntuisi, jos tämä suhde kaatuisi. en varmaan enää uskaltaisi antaa itseäni " toisen käsiin" , pelkäisin että putoan.

Mutta missä menee se raja, milloin joku on omasta tahdostaan sinkku? Mulla on kolmeakymppiä huiteleva kaveri, joka on aina halunnut miehen ja perheen, mutta ei ole vielä edes seurustellut kertaakaan. Vuosien myötä hän on oppinut olemaan yksin ja pinttynyt tapoihinsa, minkä myöntää auliisti itsekin. Nyt pari vuotta on puhunut sellaista, että ehkä hän ei enää haluakaan miestä vaivoikseen, eikä näe yksinhuoltajuutta vaihtoehtona.



Elämä on monimutkaista ja täynnä kaikenlaisia valintoja. Siksipä en menisi laukomaan " totuuksia" suuresta joukosta ihmisiä, joiden motiivit tehdä niitä valintoja voivat olla hyvinkin erilaisia.

Kuinka eivät ikinä ota miestä tai lapsia vaivoikseen ja säälivät meitä perheellisiä.. Jotenkin tuntuu, että heillä voi olla suuria traumoja lapsuudessa/nuoruudessaan, mikä saa heidät vetäytymään suojaan menetyksen tuskalta.. Samalla he menettävät myös paljon suuria iloja..



ap

Joutuu aina olemaan yksin, kantamaan harteillaan kaiken vastuun yksin, pienimmästäkin päätöksestä. Puhumattakaan isoista. Ei ole ketään jonka kanssa yhdessä suunnitella asioita ja yhdessä tsempata toinen toista. Ei ole ihmistä joka tuntisi sinut hyvin. Ja pelko siitä että vielä vanhanakin on yksin on raastava.



Ne sinkkuihmisen ilot, esim bailaaminen ja romanssit ei tuo kuin hyvin lyhyeksi aikaa iloa. Se ilo on kovin haihtuvaista. Ihminen ei ole luotu elämään yksin ja sen tietää jokainen sinkkukin. Sen tuntee sydämessään kun ammottava aukko kaipaa toista ihmistä vierelleen.



Mutta.



Sitten jos elämä päättääkin toisin. Eikä sitä sopivaa kumppania ole kohdalle osunut ja vietät vuosia aikaa yksin joutuu jossakin vaiheessa sopeutumaan yksinoloon. Loputtoman kauan ei kukaan jaksa " etsiä" ja " toivoa" . Sitten on vain pakko alettava elämään elämäänsä toisin aatoksin. Luovuttava yhdestä unelmasta. Vähän niinkuin lapseton luopuu unelmasta saada oma lapsi.

Helppoa se ei ole. Ja on aika tavallista että sitten yrittää selitellä asiaa itselleen niin että ehkä en osaisikaan enää elää toisen ihmisen kanssa.