Onko täällä joku, joka ei ihan oikeasti huuda uhmaikäiselleen joka päivä?

Tänää huusin pitkästä aikaa, kun esikoinen kiusasi kuoppusta ja kuopus kaatui ja löi päänsä lattiaan.

Minä ainakin korotan ääntäni lapsille. Eihän tässä talossa mikään asia menisi perille ikinä.

oletko muuten vain sellainen, ettei huutaminen ole sinulle luontainen reaktio?



Miten sitten toimit, kun uhmis tekee kymmeniä kertoja peräkkäin jotain, mikä on ennenkin kielletty ja selitetty häiritseväksi/hankalaksi/toisia vahingoittavaksi?

kuopukselle en kertaakaan.



Lapsia kaksi, 4- ja 2-vuotiaat, eli talossa tälläkin hetkellä kaksi uhmaikäistä.

tiukasti, mutta myös ihan rehellisesti huudettua, lähinnä kyllä silloin, kun satuttaa vauvaa.



Tulee vaan huono omatunto, kun luin jostain listaa siitä, mikä on väkivaltaa ja lapsesta pelottavaa. Niin siinä oli mainittu lapselle huutaminen. Ja napakasti kädestä jäähylle vienti täyttää myös väkivallan kriteerit samoin kuin se, että reippain ottein tempaisee lapsen pois pikkusiskon kimpusta.



ap

Mitä teet työkses???

Heh, luonteeltani olen aika äkkipikainen. Huutaminen on/ oli minulle luontaista ja ennen huusinkin uhmikselle jatkuvasti, päivittäin useita kertoja.

Jossain vaiheessa itselleni tuli paha mieli siitä huutamisesta, 2-vuotias ei ole samalla tasolla ymmärryksen suhteen kuin aikuinen ja aloin tietoisesti parantaa tapaani. Lopetin huutamisen kokonaan, tosin joskus vielä sorrun siihen (kuten tänään).

Tottelemattoman uhmiksen kanssa pyrin toimimaan hammasta purren, käytän lahjontaa ja kiristystä. Yritän antaa lapselle mahdollisuuden vaikuttaa omilla valinnoilla, annan kaksi vaihtoehtoa, joista hän saa valita itseään mielyttävän. Tai sitten vaihdan puheenaiheen täysin toiseen. Joskus käytän myös jäähyä.

Ja paras kaikista keinoista on KEHUMINEN. Vahvista lapsen positiivista käytöstä koko_ajan, kun siihen on syy. Kehu, kun lapsi syö hyvin tai kerää leluja tai käy potalla.

Huutaminen on ikävä kierre, mutta sen katkaisu onnistui lopulta helposti. Kun minä en huuda, kehun lasta ja käyttäydyn hyvin, lapsikin käyttäytyy paremmin, ts. huutamisen aihetta ei tule entiseen malliin.

Nämä keinot on meillä toimineet. Katso supernannya ja opi :)

Tsemppiä, kyllä se siitä jos vain halua löytyy.

Vierailija:

oletko muuten vain sellainen, ettei huutaminen ole sinulle luontainen reaktio?

Miten sitten toimit, kun uhmis tekee kymmeniä kertoja peräkkäin jotain, mikä on ennenkin kielletty ja selitetty häiritseväksi/hankalaksi/toisia vahingoittavaksi?

lapsuudenkodissa äiti huusi aika paljon, ehkä malli tulee sieltä. En muista kokeneeni sitä erityisen rankkana, toisaalta en tietenkään muista sitä aikaa kun olin 2-3v ja ne ajat taas, jotka muistan, ovat jo sitä ikää, että huutamiseen oli turtunut ja tottunut.



Sitä ei vaan monesti oikein jaksaisi, että joka hemmetin sekunti pitää kasvattaa tai olla valmiina kasvattamaan. Tuntuu, ettei voi täysin relata ollenkaan ja vain nauttia kaksivuotiaani seurasta.



ap

Kaiken a ja o on itsestään huolehtiminen. Jos sinulla on mies, ota itsellesi joskus aikaa ja lähde johonkin. Itse käyn harvoin missään yksin, mutta jo yksin ruokakaupassa käyminen piristää (säälittävää, tiedän).



Ja yritä huolehtia nukkumisesta.

Valjasta mies heräämään lasten kanssa viikonloppuna aamulla ja nuku itse niin pitkään kun huvittaa. Oma mieheni tietää, että kun olen pinna tiukalla, kannattaa antaa minun nukkua. Joskus lukittaudun yksin työhuoneeseen ja surffaan netissä tms. ja mies on lasten kanssa, sekin jo helpottaa, kun saa olla hetken yksinään.

Tai sitten passitat miehen lasten kanssa ulos tai mummolaan ja olet yksin kotona ja vain olet. Ei siis kotitöitä tai muuta arkista.

Vierailija:

Siis että lähes aina pitää hermo? Enkä nyt tarkoita huutamisella naama punaisena -raivaria vaan selvää äänen korottamista.

Lapsesi alkaa pitää sitä sinun normaalina kommunikointitapanasi eikä enää reagoi kuten ehkä sinä toivot hänen reagoivan huutoon tai korotettuun ääneen.

ARvaa, miltä vaikutat hänen silmissään...

2 uhmista jo koettu. No jaa... ehkä me ollaan kärsivällisiä, lapsirakkaita ja tiedetään, että uhmis kuuluu lapsen kehitykseen, eikä pieni lapsi vielä kaikkea ymmärrä ja osaa..

Viimesillään raskaana vielä mutta uhmikselle en huuda kovinkaan usein, joskus kyllä mutta enemmän se on sellasta ärjymistä kuin suoraa huutoa... Sama juttu mulla kun tuolla kakkosella että tulee paha mieli siitä kun huutaa.



Huudan kyllä sit miehelle ja perheen koiralle senkin edestä, raukat.

hän selitti, että pojilla/miehillä on joku juttu, että eivät välttämäti ihan oikeasti ymmärrä käskyjä, jos niille ei huuda niitä. En musita tarkemmin, kun kirjan lukemisesta on aikaa, mutta poikien äidit, lainatkaa kirja!

Vierailija:

... ne ajat taas, jotka muistan, ovat jo sitä ikää, että huutamiseen oli turtunut ja tottunut.

Sitä ei vaan monesti oikein jaksaisi, että joka hemmetin sekunti pitää kasvattaa tai olla valmiina kasvattamaan. Tuntuu, ettei voi täysin relata ollenkaan ja vain nauttia kaksivuotiaani seurasta.

ap

Jos lapsi turtuu huutamiseen, etkä saa silläkään häntä enää tottelemaan, mitä teet? Otatko hiuksista kiinni? Kunnes lapsi turtuu siihenkin. Kannattaa opetella jokin muu keino purkaa tilanteet, jotta päivistä ei tule yhtä huutokierrettä pidemmän päälle.

Kun minulla on tosi raskasta ja kaksi uhmaikäistä sekä kaksi murrosikäistä tuntuvat koettelevan hermoja kuin eivät muuta osaisikaan, minä yritän hidastaa. En osaa selittää tätä tuon kummemmin, hidastan kaikkea mitä teen ja mitä tulee tehdä. Jos tiedän, että on kiire, unohdan tietoisesti kellon ja teen kaiken rauhassa, jotta edes jollain elämän osa-alueella pysyisi kaikki omissa käsissäni. Joka askeleenikin hidastuu ja saatan pysähtyä hengittämään syvään pitkäksi aikaa. Jotenkin tuntuu, että jos jokin asia on hanskassa, jaksan ymmärtää tappelua, huutoa, mielenilmauksia ja lasteni itsenäistymispyrkimyksiä paljon paremmin.

Huudan aika harvoin, mutta jos oikein tuntuu, ettei mikään muu auta lapsia näkemään, että välillä menee yli rajan, saatan kyllä korottaa ääntäni. Ennen tein sitä enemmän, nykyään tarvitsen tuota enää ehkä kerran pari kuukaudessa. Tunteita pystyy näyttämään ilman huutamistakin, tiukka äänensävy ja silmiin tapittaminen ajavat saman asian lapsen kannalta ja ihan samaan tapaan se helpottaa omaakin tunteitten patoutumista.

Tuosta Sinkkosen kommentista vielä... jos meillä joku tarvitsee äänen korottamista uskoakseen ja ymmärtääkseen, että minä olen tosissani ja haluan minua toteltavan ilman mutinoita, niin kyllä se on yleensä tyttö. Pojilla ei tuota ongelmaa niinkään ole. Tai minulla ei ole tuota ongelmaa poikien kanssa.

Esikoinen on reilut kolme vuotta ja noin vuosi sitten huusin hänelle vielä aika usein. Minäkin olen äkkipikainen luonteeltani, ja aikaisemmin suutuin esim. miehelleni helposti. Opettelin siitä eroon muutama vuosi sitten ja vuosi sittten opettelin eroon myös lapselle huutamisesta.



Onnistui ihan hienosti ja suhde lapseen on parantunut huomattavasti. Minä nimenomaan pystyn olemaan paremmin ja rennommin lapsen kanssa kun keskityn kasvattamiseen niin, ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä lapselle huutamisesta.

Lapsirakkaudella tai lapsen kehityksen ymmärtämisellä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, kärsivällisyydellä on.

stella80:

2 uhmista jo koettu. No jaa... ehkä me ollaan kärsivällisiä, lapsirakkaita ja tiedetään, että uhmis kuuluu lapsen kehitykseen, eikä pieni lapsi vielä kaikkea ymmärrä ja osaa..

Ei sillä, että olisin jotenkin erityisen esimerkillinen äiti, mutta ne pari kertaa kun aikoja sitten hermostuin lapselle ja huusin, riittivät. Teki niin pahaa kun lapsi pelästyi kovasti, rupesi itkemään ja oli ihan hämillään. Se kokemus vaan on jotenkin saanut pitämään hermot paremmin kurissa, oli se sen verran surkeaa katseltavaa.

kyllä suuttumus kuuluu elämään joka lapsen oman kehityksenkin kannatlta täytyy oppia.