oletteko oikeaasti onnellisia miehenne kanssa

lukee, niin niiden perusteella tuntuu kyllä olevan ihan sama, onko pykännyt perheen 5kk:n seurustelun jälkeen vai viiden tai kymmenen vuoden. yhtä surkealta kuulostavat palstan tarinat, joten sen puoleen turha kritisoida ap:ta...



tuo kuulostaa aikalailla yleiseltä lapsiperhe-elämältä, jos omaa lähipiiriä kuulostelee, ap, joten ei kannata ehkä vielä luovuttaa. sen sijaan voisitte kyllä keskustella vakavasti suhteestanne ja mitä sille voisi tehdä. se rakkauden näkyminen arjessa on aika tärkeää! pienet sanat ja teot JOKA päivä.



itse opin sen kantapään kautta ja niin myösnykyinen mieheni. molemmat olemm kerran eronneita (silloin lapsettomista liitoista) ja olemme kyllä ottaneet opiksemme. rakkautta vaalitaan kyllä päivittäin. meillä kaksi pientä lasta vuoden ikäerolla ja silti yritämme muistaa näyttää rakkautta toiselle joka päivä. jotenkin sitä yhden epäonnistumisen jälkeen tajusi, kuinka paljon se parisuhde vaatii pysyäkseen hyvänä.

koittakaa tulla toimeen. Se onnellisuus pitäis osata itse hoksata, sitten ois onnellinen toisen kanssa, toiselta sitä ei voi odottaa.



Teillä suhde edenny noin pikavauhtia et kriisi ilman muuta kuuluu asiaan mutta ei hätää, koita muistaa miksi alunperin ihastuit ja rakastuit, ja vaikkei sydäntä tykyttäiskään niin jos pystytte kohtelemaan toisianne kunnioittavasti ja kohteliaasti niin se on tuossa lasten kanssa hulinassa ihan tarpeeksi.

tilanne ei paranisi yhtään, jos tulisi vielä lisää isoja muutoksia. Et taida ymmärtää, että eroaminen on useimpien ihmisten koko elämän vaikein tilanne. Lapsille vanhempien ero myös todella vaikea asia, jota he kipuilevat vuosikaudet, usein vielä aikuisenakin, jos eivät lapsena ole saaneet tilaa tunteilleen.



Hakekaa tukea tilanteeseenne. Järjestäkää kahdenkeskistä aikaa ja menkää vaikka parisuhdeleirille.

onnellisesti maailmalle ja mikä parasta tänä kesänä meistä tuli ihanan poikavauvan isovanhemmat. joskus on toi ukko ottanut niin hermoon ja ei oo kaukana erokaan ollut, mutta nyt kun ajattelen taas asiaa niin olen onnellinen ton jörrikkäni kanssa. parhaat vuodet (ne huumavuodet) on eletty mutta näin on nyt hyvä....

Meneehän siinä 1-2 vuotta helposti, että parisuhteesta tekee niin vahvan, että siinä ollaan ristiriitoja edes vähän ehditty käydä läpi. 5kk lapsetonta aikaa on todella vähän, ei ihme että se kostautuu. Raskaus on alusta lähtien jo muutos siihen kahden oloon.

Tottakai te voitte tuosta suosta myös nousta, mutta ymmärtäkää nyt hyvät ihmiset, että ongelmia tulee, kun pykätään perhe " ei minkään" varaan.

Me olemme olleet yhdessä reilusti yli kymmenen vuotta, ja meillä on kaksi lasta. Nyt tuntuu ettei elämä voisi olla parempaa. Meilläkin on ollut aika pahojakin kriisejä mutta nyt ne kaikki ovat vain tehneet meistä onnellisia yhdessä. Ne kriisit ja huonot ajat vahvistavat suhdetta jos niistä vaan selviää. Molempien halua ja panostusta kuitenkin tarvitaan.

Ei se mitään sano kauanko on oltu yhdessä ennen lasten tekoa. Pitää oikeasti päättää olla yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä. Me ollaan oltu yhdessä kymmenen vuotta ja vanhin lapsemme on 9 vuotta. Hyvin menee edelleen ja lapsia on jo 4. Monet tuttavaperheet on eronneet näiden vuosien aikana eikä semmoista yleistystä voi tehdä, että ne olisivat eronneet, joilla on mennyt vähiten aikaa ensimmäisen lapsen saantiin. Melkein päinvastoin.

Muksu 1-vuotias, ja varsinaisia kriisejä ainakaan vielä ei ole tullut. Eli ei se pikavauhti aina seinään päädy... Tärkeintä on että arvot kohtaa..

Esikoinen on 4v ja toinen 1v7kk. Välil menee hyvin, kaikki lomat jne. on ihania, mut suurimman osan ajasta ei kyl olla niin onnellisia kun pitäis. Riidellään, ei nähdä toisiamme edes hirveesti päivässä. Ollaan hyviä vanhempia ja perheessä on ihan tasapaino, mut parisuhde ei oo kunnossa.

Sinulla on mies ja lapsi. Se on paljon. Ajattele aina läheisten hyviä puolia, negatiivisella ajattelulla ei mitään saavuta. Anna itsellesi aikaa, ja pidä itsestäsi hyvää huolta, ota joku projekti, ja tee sitä yhdessä lapsesi kanssa, ja osta Anna Wahlgrenin Lapsikirja, siitä on apua sulle just nyt, puhumattakaan tulevista 15 vuodesta.

Kirjoita ylös elämäsi + ja - puolet, uskon että olet reippaasti plussan puolella.

kihloihin 2 kk päästä, naimisiin mentiin kun yhteiseloa oli takana 8 kk. Eka lapsi syntyi kun olimme olleet yhdessä 1,5 v. Toinen lapsi syntyi esikoisen ollessa 1 v 8 kk. Kuopukselle ja keskimmäiselle tuli ikäeroa vähän alle vuosi.

Nyt ollaan oltu 8 vuotta yhdessä. Lapsia on siis kolme, neljäs haaveissa. Olemme ONNELLISIA. Jälkikäteen ajateltuna hirvittää, miten nopeasti etenimme suhteessamme, mutta ei sitä siinä rakkauden ensihuumassa ajatellut. Onneksi meillä on ollut hyvä tuuri, olemme oikeasti yhteensopivia, ja rakkauden huuma jatkuu edelleen. Silti kannatan tutustumista ja pidempää seurustelua ennen naimisiinmenoa ja perheen perustamista, sillä ei kai kaikilla ole näin hyvä tuuri kuin meillä?

T:samantapaisessa tilanteessa ollut, nyt kaikki taas ihan hyvin

järjestys? Minua ei siin ihmetytä tahtinne, vaan lähinnä se, oletteko muuttaneet yhteen/ menneet kihloihin/ tehneet kaksi lasta jne. noin nopeasti ILMAN NIITÄ SUURIA TUNTEITA?! Siis useinhan nopeassa tahdissa etenevät juuri ihmiset, jotka kertakaikkiaan ovat niin oksat pois rakastuneita ja suhde toimii niin loistavasti, että siihen luotetaan kympillä heti alusta asti. Ja enemminkin minä olen tavannut sellaista, että ne " ei-niin-kovin-rakastuneet" parit, jotka ovat ehkä päätyneet yhteen tottumuksesta, sattumalta tai halusta vaan ylipäätään olla jonkun kanssa useammin vitkuttelevat niitä lopullisia ratkaisuja kuten lapsia ja naimisiinmenopäätöstä...En oikein ymmärrä MIKSI olette sitoutuneet toisiinne ja perustaneet perheen, jos teidän välillänne ei ole mitään suuria tunteita tai toimivaa/tyydyttävää parisuhdetta...



Itse voin sanoa olevani aidosti, täysin ja suurenmoisesti onnellinen ja rakastunut avomieheni kanssa. Yhdessä olemme olleet neljä vuotta, joista saman katon alla vajaa kolme vuotta. Seurustelimme reippaasti yli vuoden niin, että mies piti oman asuntonsa. Päivääkään emme ole olleet lapseton pari, sillä minä olen yhden lapsen yh (lapsi on nyt eskarilainen, oli vajaa kaksi vuotias kun aloimme seurustella). Lapsiperheen arki on siis meille tuttua, mutta ei se meiltä romatiikkaa, erotiikkaa, hellyyttä tai yhteistä hulluttelua ole vähentänyt...Alusta asti olemme olleet aivan varmoja, että haluamme elää yhdessä. Mikään aiempi suhde tai rakastuminen ei ole ollut kummallakaan verrannollinen tähän suhteeseen. Lisäksi arki on osoittautunut toimivaksi, pystymme ratkomaan ristiriitatilanteet ja vielä ainakin näin neljän vuoden jälkeen olemme edelleen täysin hulluina toisiimme ja seksi on aivan mahtavaa. Toki pari vaikeampaakin jaksoa on jo koettu, mutta kuten sanottu, osaamme ratkoa ne ristiriidat. Huolimatta siitä, että näiden tunteidemme pohjalta olisimme voineet vaikka muuttaa yhteen samana päivänä kun tutustuimme, odotimme melkein puolitoista vuotta ennen kuin mies luopui omasta asunnostaan. Samoin naimisiinmenosta olemme alkaneet puhua vasta kuluneena vuotena (minä odotan vieläkin sitä romanttista kunnon kosintaa) ja yhteisiä lapsia teemme todennäköisesti vasta joidenkin vuosien päästä...Minusta on tärkeä katsoa, miten arki toimii ja suhde siinä arjessa. Ei niin, että se mitään 100% takuita tulevaisuudesta antaa, mutta kyllä minä ainakin haluan tietää, että suhde voi toimia ja pysyä vireessä pidemmälläkin aikavälillä, ennenkuin teen sellaisia päätöksiä, jotka sitovat itseni johonkin ihmiseen pitkäksi aikaa...

Ja ennen kaikkea mielestäni suhteessa todellakin pitää olla kipinää, rakkautta, erotiikkaa ja onnea. Minulle on käsittämätöntä miksi kukaan olisi suhteessa saati rakentaisi yhteistä elämää (tekisi lapsia, menisi naimisiin, ostaisi taloa) ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole näitä parisuhteen peruselementtejä. Siis rakkautta ja rakastumista. Minun käsittääkseni juuri näistä syistä parisuhteessa nimenomaan ollaan ja yhteinen elämä ja perhe halutaan...Vai voisiko joku (esim. ap) valoittaa miksi muuten jonkun kanssa yhdessä haluaisi olla?

Vierailija:

Muksu 1-vuotias, ja varsinaisia kriisejä ainakaan vielä ei ole tullut. Eli ei se pikavauhti aina seinään päädy... Tärkeintä on että arvot kohtaa..

Mitähän silläkin tarkoitetaan? Pääpiirteissään olen tyytyväinen elämääni. Toisinaan mättää, mutta niinhän elämän kuuluukin. Ei aina voi olla kivaa ja helppoa.



Mieheni on mielestäni toinen puolikkaani. Vaikka hänenkin kanssa toisinaan on hankalaa, ja olemme varmasti toinen toisiimme väsyneitä, en usko, että kenenkään muun kanssa voisin elämääni paremminkaan viettää.



Sanoisin siis, että olen oikeasti onnellinen mieheni kanssa. Lapset kruunaavat kaiken.



Niin ja yhdessä reilut kymmenen vuotta, naimisissa about viisi, lapsia kaksi.

...6kk yhdessä muutettiin yhteen...

...1v yhdessä ilmoitti vauva tulostaan...

...2v yhdessä mies kosi...

...4v yhdessä menimme naimisiin ja toinen vauva ilmoitti tulostaan...

...nyt ollaan oltu 5v yhdessä ja meillä kaksi ihanaa poikaa...



Erona meillä tietysti on se että ennen yhteiseloamme olimme tunteneet 15 vuotta.



Meillä on ollut suhteessa kausia kun on tuntunut että toinen ärsyttää ja suututtaa... Mutta koskaan ei olla oltu kauhean riitaisia vaan ollaan aina pyritty rehellisesti kertomaan rauhassa omista tuntemuksistamme ja muusta. Siinä tilanteessa myös toinen on muistanut kuinka tärkeästä asiasta on kyse ja on aina kuunnellut huolella mikä toista painaa ja ottanut siitä oppia. Yhteisiin kriiseihin ollaan varauduttu ja niistä ollaan aika ajoin puhuttu. Niitä varmasti tulee väistämättä elämässä eteen ja helppoa se ei ole. Niistä olisi yhdessä kuitenkin selvittävä.



Lasten synnyttyä omaksuttiin se asia että nyt parisuhde viimeistään arkipäiväistyy urakalla ja yhteistä aikaa ja romantiikkaa on reilusti vähemmän. Niinpä me nautimme arjen pienistä asioista. Muistamme kehua toisiamme arjen keskellä. Huomioida hellillä hyväilyillä ja sanoilla. Sen lisäksi meillä nauru, huumori ja vitsailu kuuluu erittäin suurena osana arkeen. Me vitsailemme toisillemme välillä kuin pahaiset kakarat ja kikattelemme yhdessä milloin millekin... Nauramme yhdessä lasten kanssa ja kun lapset tekevät jotain hellyyttävää tai hauskaa me nauramme yhdessä ja katsomme toisiamme ikäänkuin kiittääkseemme heistä.



Selvää on tietysti se että meillä on samanlaiset arvot, tulevaisuuden haaveet, mielenkiinnonkohteet ja ajatusmaailmat. Me käymme usein pitkiä keskusteluja esim. lastenkasvatus tavoista, parisuhde asioista, yhteiskunnasta, arjesta, harrastuksista, tulevaisuuden haaveista jne.



Suurin toimiva neuvoni on PUHUKAA...

Sekään ei tietysti välttämättä auta jos arvomaailma, ajatukset ja tavoitteet eivät kohtaa. Ja ehdottomasti molempien on omaksuttava se ajattelu että itseään voi muuttaa mutta toista ei voi pakottaa muuttumaan. Ja kun keskustelemalla tietää millä tavalla olisi itseään kehitettävä...



Ja toinen neuvoni on, mikäli puolisoaan rakastaa, ihailee, kunnioittaa ja haluaa... se on ilmaistava puheilla ja teoilla aika ajoin... Sitä ei ikinä pitäisi jättää itsestään selväksi!

Äiti jaksaa paremmin kun mies kiittää ja kehuu. Tekee arkisia yllätyksiä pyytämättä ja piristämällä (Kuten minun mieheni teki meillä ruuan valmiiksi kun palasi kotiin ja lautasellani oli valmiina salaattihymiö). Mies on taatusti hyvillään kun puoliso kehuu häntä niin isänä kuin puolisona ja miehenä.



Minä voin siis ainakin todella sanoa olevani erittäin onnellinen ja rakastan ja arvostan miestäni erittäin suuresti. Tiedän ettei hänen kaltaistaan tapausta ole toista ja olen äärettömän onnellinen että minulla on noin uskomattoman hyvä mies. Lisäksi olemme saaneet yhdessä maailman ihanimmat lapset...

Ihmiset on erilaisia, esim. mä olen kokenut ne suuret tunteet teininä, eikä niistä ollut mulle mitään hyötyä. Aikuisena olen arvostanut enemmän sellaista hiljaista, vakaata tunnetta, kuin myrskyjä.



Toisaalta olen monen kanssa samaa mieltä siinä, että ap ja kumppani eivät ole ehtineet juuri toisiinsa tutustua, eikä kriisiä voi sillä tyylillä välttää. Mutta tehty mikä tehty, eikä meidän muiden moralisoiminen auta tilannetta yhtään. Nyt ap:n on vain selviydyttävä kriisistä. Missään tapauksessa en kannata kimpsujen pakkaamista!



Teillähän on ihan tyypillinen pikkulapsiperheen tilanne meneillään ja siihen päälle ehkä parisuhdekriisi, mikä myös tulee kaikille, useimmille ei vain yleensä samaan aikaan. Parisuhteissa nyt vaan on aikoja, jolloin toinen ei kiinnosta yhtään, ja voi tuntua jopa tosi vastenmieliseltä. Mutta ne menee ohi. Pitkissä suhteissa kriisin yli kantaa se yhteenkuuluvuuden tunne, että ei tuo mies ehkä täydellinen ole, mutta me ollaan sentään tiimi, kaikki tämä elämä me ollaan rakennettu yhdessä.



Nykyään tuntuu ihmisille olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa tajuta, että lapsiperheessä ero on hirveä asia. Paljon kuulee perusteluja, että lapsenkin on parempi olla ympäristössä, jossa ei riidellä tms. Ja paskat, sanon minä. Eihän se miellyttävää ole, jos vanhemmat riitelee, mutta kyllä se on ihan helvetin paljon inhottavampaa pitkässä mittakaavassa, jos vanhemmat ei edes yritä setviä ongelmiaan, vaan lähtevät vaan kävelemään. Ei liene yllätys, että avioeroperheen lapsi tässä puhuu... Eri asia on, jos perheessä on väkivaltaa, alistamista, pettämistä tms. isoja ongelmia, mutta nämä " mulla ei oo enää kivaa" -perustelut saa mut näkemään punaista. :(

OIKEINKO TOIVOT PAHAA, ETTÄ PÄÄSISIT SANOMAAN MITÄS MINÄ SANOIN...?

Vierailija:

OIKEINKO TOIVOT PAHAA, ETTÄ PÄÄSISIT SANOMAAN MITÄS MINÄ SANOIN...?

muuten, kenelle sitten sanoisin, että " pääsinpäs sanomaan?" Ajattelitko tulla tämän ketjun uudestaan avaamaan ja tilittämään, jos paskaks menee? Vai pitäiskö meidän tuntea?