Lue keskustelun säännöt.
Harkitsen itsemurhaa koska...
26.06.2015 |
Mun elämässä ei tapahdu mitään. Ainakaan positiivista. Jokainen päivä on samanlainen. Herään sotkuisessa kämpässäni, syön, menen takaisin sänkyyn ja katselen iltapäivään asti sarjoja/selailen nettiä. Jossain vaiheessa käväisen kaupassa ja kirjastossa ja/tai hoitopaikassa, sitten taas kotiin ja loppuilta sängyssä makoillen ja nettiä selaillen, välillä syöden ja lukien jotain. Ja tämä siis "hyvinä" päivinä. Huonoina päivinä makaan sängyssä päivät pitkät, en saa itseäni ylös enkä ulos, en tekemään mitään. Huonoina päivinä herään tuskanhiestä märkänä, tärisen ja pelkään näkymätöntä petoa niin ettei henki kirjaimellisesti kulje. Itken ja raivoan vuorotellen, viillän ihoni riekaleiksi ja yritän oksentaa sisuskaluni ulos.
Olen jatkuvasti yksin. Minulla ei ole ystävää jonka kanssa mennä ulos, kaupoille tms. Ei ihmistä kenen kanssa pitää hauskaa. Tunnen olevani aivan täysin turha tässä maailmassa, tiedän että olen. Koska minulla ei ole ystäviä, ei ketään liikuta mitä teen. Olen ilmeisesti niin epäkiinnostava, ettei kukaan edes halua olla kanssani. Toki kavereita on välillä ollut, mutta ovat kaikki menneet ja syytä kaikkiin riitoihin en edes tiedä. Johtuu varmaan siitä, että olen niin sietämätön.
Tuntuu niin paskalta elää tällaista elämää päivästä toiseen ja katsoa kun muut parikymppiset käyvät kavereiden kanssa kahvilla, juomassa, viettävät aikaa toistensa luona. Kaikilla muilla on ammatit/koulut/työt, perheet ja lapset. Minulla sotkuinen kämppä ja liuta mielenterveysdiagnooseja.
"Ala harrastamaan jotain" ei toimi, koska en pysty sitoutumaan mihinkään säännölliseen toimintaan, enkä varsinkaan jos siinä joutuu olemaan muiden, normaalien kanssa. Olen joskus nuorempana ja terveempänä harrastellut kaikenlaista, mutta mistään en ole silti ystäviä saanut. Lisäksi tosiaan mun unirytmi on sellainen että en pysty ennustamaan olenko hereillä vaikkapa joka keskiviikko kello 15 ja onko silloin sellainen olo että pystyn lähtemään mihinkään.
Harrastan kyllä omatoimisesti kaikkea, tai siis yritän. Luen kauheasti aina kun keskittymiskyky riittää, käyn nettiopintoja ja valokuvailen luontoa sekä soittelen syntikkaa. Nuo vaan eivät täytä päiviäni, eivätkä ole mahdollisia kuin hyvinä jaksoina elämässäni. Ja silloinkin olen yksin, niin yksin.
Käyn hoitopaikassa 3-7 kertaa viikossa. Juttelen sairaanhoitajalle ja osallistun välillä ryhmiin, kahvittelen ja katselen telkkaria. En ole kokenut siitä hoidosta mitään apua. Myös osastoja, työpajoja jne. kokeiltu. Ei auta. Olen ollut psyk.hoidon parissa jo vuosia ja kun kerroin etten koe apua tästä mistään oli hoitohenkilökunnan vastaus tyly; olemme pahoillamme, mutta muuta ei ole tarjolla. Keskustelu ja satunnaiset ryhmät joissa piirellään tikku-ukkoja ja askarrellaan lehtileikkeistä ovat ainoita mitä minun kaltaisille ongelmatapauksille on tarjolla.
Ainoita ilojani elämässä ovat alkoholi ja rauhoittavat lääkkeet (eivät sentään samanaikaisesti). Olen myös oppinut nauttimaan hyvin pienistä asioista, kuten siitä ettei ihan koko ajan ahdista tai siitä että saa henkeä kunnolla. Minulle nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä. Suurin osa elämästä menee kuitenkin hukkaan. Minä olen ruma, katkera, sairas alkoholisti joka vain syö muiden verorahoja. Mitä järkeä tällaisen on elää? Mitä ihmettä voisin tehdä, jotta elämäni muuttuisi? Haluaisin kuitenkin normaaliin kouluun/töihin ja olen kiiinnostunut monista asioista. Mistään vain ei tunnu tulevan mitään. Olen aloittanut peruskoulun jälkeen 6 eri koulua - kaikki kesken. Tuntuu ettei minusta ole mihinkään ja kaikki vain pahenee. Onko järkeä elää tässä tilanteessa jossa olen vain taakkana muille ja itselleni? Onko enää mitään tehtävissä vai ollaanko tässä menossa siihen, että juon itseni hengiltä ja viikkoja siitä joku löytää haisevan, mädäntyneen ruumiini ulosteiden, virtsan ja pullojen keskeltä ja sitten ihmetellään, miten kukaan ei osannut kaivata.
Kommentit (12)
Osaat ainakin kirjoittaa. Oletko kokeillut "kirjeenvaihtoa"? Voi olla helpompi pitää ystävistä kiinni, jos voi selvittää asioita/riitoja myös meilitse, jos on tutustunut alun perin niin. Tai omakohtaisesta kokemuksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopeta. Tunisiassa on juuri ammuttu 19 ihmistä. Ihmiset kuolevat nälkään. Kiinassa purkavat hengenvaarallisia raskasmetalleja kaatopaikalle vietävistä tietokoneista ja elävät sillä saaden lopulta haimasyövän 30-vuotiaana. Elät yhdessä maailman turvallisimmista ja yltäkylläisimmistä maista. Etkö nyt saatana voisi repiä siitä vähän iloa ja ylpeyttä ja kunnoittaisi teollasi niitä, jotka ilomielin vaihtaisivat oman helvetillisen elämänsä omaasi, sinä kiittämätön paska!
t: Jumala
[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 15:50"]
Lopeta. Tunisiassa on juuri ammuttu 19 ihmistä. Ihmiset kuolevat nälkään. Kiinassa purkavat hengenvaarallisia raskasmetalleja kaatopaikalle vietävistä tietokoneista ja elävät sillä saaden lopulta haimasyövän 30-vuotiaana. Elät yhdessä maailman turvallisimmista ja yltäkylläisimmistä maista. Etkö nyt saatana voisi repiä siitä vähän iloa ja ylpeyttä ja kunnoittaisi teollasi niitä, jotka ilomielin vaihtaisivat oman helvetillisen elämänsä omaasi, sinä kiittämätön paska!
t: Jumala
[/quote]
Entisenä masentuneena täytyy sanoa että täysin asioita ymmärtämätön kommentti. Masennus kun järkyttää ihmisen mielen sisäisiä perusteita, eikä silloin kun ne on järkkyneet, mikään ulkomaailmassa voi lohduttaa ja auttaa. Itse asiassa masentuneena usein koin että sitten jos oli OIKEITA ongelmia, esim. sairautta, niin oli vähän helpompi olla tilapäisesti, koska kaikki huomio ei kiinnittynyt ahdistukseen ja masennukseen vaan konkreettiseen ongelmaan.
Masennus kääntää päälaelleen sen ajatuksen että kunhan kaikki on hyvin elämässä niin on hyvä olla. Ulkoisella tilalla ei ole enää oikein mitään yhteyttä sisäiseen. Ja se olo on kyllä pahimmillaan niin helvetillistä, että itse valitsisin kyllä aika monen muun ulkoisen vastoinkäymisen kuin masennuksen kokemisen uudestaan.
[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 15:56"]
[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 15:50"]
Lopeta. Tunisiassa on juuri ammuttu 19 ihmistä. Ihmiset kuolevat nälkään. Kiinassa purkavat hengenvaarallisia raskasmetalleja kaatopaikalle vietävistä tietokoneista ja elävät sillä saaden lopulta haimasyövän 30-vuotiaana. Elät yhdessä maailman turvallisimmista ja yltäkylläisimmistä maista. Etkö nyt saatana voisi repiä siitä vähän iloa ja ylpeyttä ja kunnoittaisi teollasi niitä, jotka ilomielin vaihtaisivat oman helvetillisen elämänsä omaasi, sinä kiittämätön paska!
t: Jumala
[/quote]
Entisenä masentuneena täytyy sanoa että täysin asioita ymmärtämätön kommentti. Masennus kun järkyttää ihmisen mielen sisäisiä perusteita, eikä silloin kun ne on järkkyneet, mikään ulkomaailmassa voi lohduttaa ja auttaa. Itse asiassa masentuneena usein koin että sitten jos oli OIKEITA ongelmia, esim. sairautta, niin oli vähän helpompi olla tilapäisesti, koska kaikki huomio ei kiinnittynyt ahdistukseen ja masennukseen vaan konkreettiseen ongelmaan.
Masennus kääntää päälaelleen sen ajatuksen että kunhan kaikki on hyvin elämässä niin on hyvä olla. Ulkoisella tilalla ei ole enää oikein mitään yhteyttä sisäiseen. Ja se olo on kyllä pahimmillaan niin helvetillistä, että itse valitsisin kyllä aika monen muun ulkoisen vastoinkäymisen kuin masennuksen kokemisen uudestaan.
[/quote]
Et saa ymmärrystä, sinä kiittämätön paska. Käy kääntymässä vaikka vammaisten hoitolaitoksessa, niin saat perspektiiviä oman napasi ympärillä pyörivään "masennukseesi". Häpeä tuhlaamasta elämää, jonka annoiN!
t: Jumala
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika samanlaista mun elämä. Nukun päivät ja ryyppään illat. Jos haluat tappaa itsesi niin alkoholilla kestää aika kauan. Kannattaa käydä ostamassa rauta kaupasta köysi.
M-96
On sulla pienet murheet!
Mullakin on ihan samanlaista. Vietän aikaa palstalla. Ystäviä ei juuri ole.
So what?
Käyn kyllä maalla välillä. Pitäiskö sunkin lähteä johonkin muita maisemia katsomaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lääkitys kuntoon. Siis masennuslääkkeet. Ei rauhoittavat auta masennukseen, ne vain väsyttää ja pasivoi entisestään.
Ja mene ulos lukemaan, vaikka jonnekin puistoon, missä on puita ja aurinkoa. Raitis ilma jo auttaa, ja se lyhyt kävely.
Olet vielä tosi nuori. Sulla on elämä edessä, vaikka nyt ei siltä tunnu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis mistä näitä itsemurha ihmisiä tulee?
Itselläkin vähän samantapainen tilanne. Kumpa voisinkin halata sinua. :)
Eipä tuohon oikein mitään osaa sanoa... Muuta kuin että joskus tuollaisesta pääsee ylöskin. Itsekin olin nuorena hyvin masentunut, mutta ihan itsestään jossain vaiheessa aloin sieltä nousta. Hankin sitten vasta kolmikymppisenä koulutuksenkin kun sitä ennen olin liian masentunut että olisi pystynyt opiskelemaan. Toisaalta tuntuu että olin onnekas, koska on totta että on ihmisiä jotka päätyvät pysyvästi eläkkeelle masennuksen takia eikä käy niin hyvin kuin minulle.
Mutta jonkinlaista toivoa siiis on kyllä, että kaikki muuttuu.