Miten ja mitä kertoa 3 vuotiaalle kuolemasta?
Meidän perhettä on kohdannut suru, läheisen kuolema. Olemme mieheni ja ystävien kanssa miettineet, että miten ja mitä kertoa vajaa kolmevuotiaalle kuolemasta ja hautajaisista. Mitä olette itse kertoneet ja miten vaikuttanut?
Tytttäremme oli tärkeä ihminen poismenneelle ja päinvastoin.
Miten teillä meni hautajaiset?
Emme haluaisi, että tulisi painajaisia tai, että tytärtämme rupeaisi pelottamaan.
Huolestunut äiti
Kommentit (5)
Vaikka tämäkin poismeno tuntuu kauhealta, niin en osaa kuvitellakaan miltä oman lapsen menettäminen tuntuu. Kyyneleet nousi silmiin.
Meillä on juuri 2kk täyttänyt toinen tyttö ja siinä synnytyksessä meillä oli ongelmia. Nyt onneksi kaikki hyvin.
Olemme ajattelleet kertoa, että kyseinen ihminen on mennyt taivaaseen ja katselee siellä meitä. Ja itkemme, koska meillä on häntä ikävä.
Tuolla taaperopuolella sain hyvän vinkin, mitä arkusta kertoa.
On tämä kyllä vaikea paikka, mutta ehkä lapset ajattelevat niin eri tavalla, kun eivät vielä ymmärrä kuolemaa.
Voimia teille!
Lapset ovat julmia toisilleen. lapseni on saanut kavereiltaan kuullamm. kommentteja " valehtelet, vain vanhat kuolevat, ei sun isä ole kuollut!" jne.
Itse taidan aiheuttaa hämmennystä puhumalla lapseni kanssa kuolemasta ja kaikesta aiheeseen liittyvästä aina, kun hän sitä haluaa. On puhuttu mm. kuinka kylmä isin käsi oli, kun hän oli arkussa, kuinka " luut lihakset ja nahka" poltetaan, kaikenikäiset voivat kuolla, myös lapset ja vauvat...
Mielestäni on kuitenkin parempi puhua kuin tehdä asiasta tabu tai jotenkin mystinen ja salainen.
En ole itse lainkaan uskonnollinen, mutta todennut omien kahden pienen lapsen kohdalla (5 ja 3), että niin sanotut raamatulliset tarinat lohduttavat pientä ja ovat lapsen muutenkin vilkkaalle mielikuvitukselle sopivia ahdistavissa tilanteissa. Perinteinen " kirkollinen" : " kun ihminen kuolee, hän menee taivaaseen" , jossa on hyvä olla on mielestäni juuri lapselle sopiva selitys, jonka jälkeen lapselle jää lohdullinen olo.
Olen myös kertonut suojelusenkelistä ja sanonut, että suojelusenkeli kulkee lapsen vierellä ja että vaikka joskus lapsi joutuisikin tilanteeseen, jossa on esim eksyksissä, on suojelusenkeli paikalla.
Myöhemmin saattaa tulla aika, jolloin tarina ei ehkä mene enää läpi, mutta silloin lapsi ymmärtää jo muutenkin enemmän.
Minusta lapsi on lapsi ja liian inhorealistiset kertomukset kuolemasta saattavat ahdistaa kuten ahdistavat rakkaan menetyksen yhteydessä meitä aikuisiakin.
Meillä 4-vuotias pohti iso-mummon kuolemaa. Keroimme että mummo meni taivaaseen. Sitten hän alkoi kysellä, että miten? onko taivaanisällä nosturi? En oikein tiedä mitä itsekkään asiasta ajattelen.. Sanoin hänelle, että mummon sielu meni taivaaseen, ehkä enkelit hakivat sen.. Kerroin myös rehellisesti, etten oikein itsekkään tiedä kuinka se tapahtui. Mutta sen tiedän, että nyt mummolla on hyvä olla. Kävimme asiasta monen monta keskustelua mm. että mikä se sielu sitten on? ja miksi äiti sitten itkee? jne. Lopulta poika totesi, että mummon sielu meni taivaaseen ja madot syövät mummon kuoren.. Aika raadollista tuo viimeinen, mutta tottahan se on. Ei ole helppoa, kuitenkaan selittää/kertoa tuollaista asiaa.. Rehellinen kannattaa kuitenkin olla. Ehkä noista madoista voisi jättää kertomatta.. Meidän poika vain keksi ne jostain.
Itse ainakin olen ymmärtänyt, että olisi tärkeää tehdä lapselle selväksi että edesmenneellä ihmisellä on hyvä olla. Ainakaan poismenoa ei kannata verrata nukkumiseen tai pois lentämiseen...saattaa kuulemma aiheuttaa pelkoja nukahtamista tai esim. lentokoneeseen menoa kohtaan.
Meillä itsellämme on vajaa parivuotias tytär, jolle jouduimme viime torstaina selittämään pienen pikkuveljen kuoleman.
Poikavauvamme siis menehtyi melkein heti synnyttyään.
Saattaa kuullostaa kamalalta, mutta me näytimme siunaustilaisuudessa vauvamme tyttärellemme... tuon ikäiselle kun on vaikea kuolemaa selvittää... Näin jälkikäteenkin ajatellen tuo oli ehdottomasti paras ratkaisu, eikä siitä jäänyt mitään ikävää muistoa...
Tämä sepustus nyt oli ehkä hieman aiheen vierestä... toivottavasti siitä nyt sai edes jotakin irti... Niin ja aiheesta löytyy kyllä paljon kirjallisuutta...
terv. Sippu