Lue keskustelun säännöt.
Olen tavallaan kateellinen uskovaisille
02.02.2015 |
En keksinyt parempaakaan otsikkoa. Aloin jo tarhaikäisenä pohtimaan mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, onko jumalaa olemassa jne. Ala-asteen ja yläasteen ajan yritin uskoa, uskoin kun niin käskettiin tehdä ja uskominen tuntui tavallaan turvalliselle. Koko ajan kuitenkin tiesin, että en usko aidosti. Lukioikäisenä sitten en enää edes rukoillut tai muutenkaan ollut missään tekemisissä kirkon kanssa.
Olen tavallaan yhä kateellinen uskovaisille. He tuntuvat suhtautuvan lähimmäisten kuolemiin ja muihin elämänkriiseihin jotenkin niin luottavaisesti. Uskovainen tuttavani menetti miehensä, mutta oli helpottunut, koska mies ei enää kärsi sairaudesta ja hän uskoi heidän kohtaamiseen sitten kuoleman jälkeisessä elämässä tai taivaassa. Minä taas en osaa uskoa, vaikka halusinkin sitä monta vuotta. Olen sellainen ihminen, että tarvitsisin jotain mihin luottaa ja jonkin voimaannuttavan tekijän elämääni. En todellakaan vaan voi uskoa, se on ollut pelkkää itsepetosta.
Elämä ateistina tuntuu todella raadolliselta. Oma vanhempani on vakavasti sairas ja tuntuu aivan hirveältä ajatella, että hän kuolee. Sitten hän suurella todennäköisyydellä ei ole enää olemassa, missään muualla kuin ruumiina haudassa ja hänen elämä on minun muistoissani. Olen myös kateellinen siitä, että uskovaiset tuntuvat saavan uskostansa jotain voimaa vaikeina hetkinä ja se on heidän "juttunsa". Minulla taas ei ole oikein mitään sellaista, mistä saisin voimaa. Kaikki tuntuu niin turhalle ja mitättömälle.
Onko muita, joilla samanlaisia ajatuksia?
Kommentit (3)
Mitä jos lopettaisi tuon varmuuden ja todisteiden hakemisen. Jos vain rukoilisit Jeesusta tulemaan elämääsi...rukoilen puolestasi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ateistiystäväni ovat löytäneet keinoja käsitellä mainitsemasi asioita. Itse en osaa kuvitella elämää ilman uskoani. Kiitän Luojaani niin hyvässä kuin pahassa enkä turvaudu Häneen ainoastaan tuskassa.
En enää todellakaan voi päättää, että uskonpa nyt tässä jumalaan. Kuulostaa yhtä absurdille kuin joku sanoisi, että usko lentävään spagettihirviöön. Olen mielestäni antanut uskolle mahdollisuuden ja yritin sen homman kanssa silloin ihan tosissani, mutta kun ei niin ei. En minä edelleenkään pidä ihan mahdottomana asiana, että joskus vielä uskoisin. Tosin se vaatisi sitä, että mulla olisi jokin todiste jumalan olemassaolosta. Ajattelen lähinnä niin, että on hyvin suuri todennäköisyys, että mitään jumalaa ei ole. Ainakaan kristinuskon tuomitsevaa jumalaa. Varmaksihan me ei voida mitään sanoa, koska kukaan ei ole pystynyt todistamaan, että jumalaa ei ole. Olen myös vähän kateellinen uskovaisille siitä yhteisöllisyydestä ja yhteishengestä mikä monilla tuntuu olevan.. Tuntuu, että pääsisin elämässä helpommalla jos vain osaisin uskoa! Kaikki ei olisi niin järkyttävän raadollista ja voisin aina tukeutua johonkin "jumalan tahto"-ajatukseen.
Ap