Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsen vastentahtoinen "hoitoon" jättäminen
08.03.2015 |
Eli pakotatko/jätätkö itkevän ja panikoivan lapsesi ihmisen haltuun ja huolehdittavaksi, jota kohtaan lapsi itse osoittaa luottamuspulaa, jopa pelkoa?
Luotatko enemmän siihen että sinä tiedät parhaiten ja olet varmasti vakuuttunut siitä, että juuri tämä tilanne ja lapsen oikeus tulla kuulluksi ja uskotuksi on turhaa?
Onko lapsen tunteilla ja mielipiteillä merkitystä ja jos on, mitkä tunteet ovat sallittuja ja mitkä ylikäveltävissä aikuisten tahtolta?
Jos sinulle kasvattajana merkitsee lapsen mielipide esim. ostettavassa olevasta karkkimerkistä hänelle tai synttärikutsujen vieraslista toiveet, saati kylpyveden lämpötila, niin eikö silloin pelko/luottamuspula tiettyihin ihmisiin olekkaan enää luotettavaa informaatiota lapselta?
Miten itse toivoisit sinulle aikuisena tehtävän esim. tilanteessa että pelkäät lääkäriin menoa piikkikammoisena tai hammaslääkärikäyntejä niin, että realiteetit hämärtyvät? Tai olet koulu/työpaikkakiusattuna traumatisoitunut niin, että uuteen elämänvaiheisiin muistot tuovat aivan uuden ulottuvuuden vaikkapa välttämiskäyttäytymisenä eli tunteet kehoittavat pakenemaan. Tai olet edelleen pakotettu alistumaan ja elämään kokemallasi vaaranvyöhykkeellä, missä koet toistuvasti ettei tunteillasi ja sinun mielipiteilläsi ole centinkään arvoa?
Eli saako pakottaa ja ketä saa, jos saa ja minkä ikäisestä alkaen olemme oikeutetut tulla kuulluksi, uskotuksi ja arvostetuksi? Mikä arvo on oikeus turvalliseen elämään ja arkeen, minkä ikäisellä ja kokoisella?
Jos sinusta lasta saa pakottaa, niin jouduitko itse lapsena pakotetuksi ja mistä ja kenen syystä? Oliko se sinusta oikein?
Kommentit (17)
Mihin asti tällaisen vanhemman toiminta on normaalia ja lapsen rauhallisuutta tukevaa ja missä kohti mennään yli? Ei kukaan lapsi hyödy ahdistuneesta vanhemmasta, joka haluaa päättää jokaisesta karkkimerkistäkin ja jos tilanne ei ole hanskassa, ilmaisee OMAN pahoinvointinsa. Lapsi ei mene rikki siitä että joskus on vähän paha mieli. Lapsi ei mene rikki siitä, että asiat eivät aina mene niin kuin haluaa tai edes niin kuin joku vanhemmista halusi. Lapsi pysyy eheänä, jos aikuiset ovat levollisia ja huolehtivia, mutta antavat lapsen kokea elämää. Ylihuolehtiminen, stressaaminen, jatkuva pieniin asioihin puuttuminen, täysi epäluottamus muita aikuisia ja sitä kautta maailmaa kohtaan ja lapsen esineellistäminen OMIEN toiveiden täyttämisen välineeksi eivät ole lapsen terveen kasvun kannalta hyviä asioita. Vaikka itsellään olisi miten paha hammaslääkäritrauma, niin se on ollut OMA trauma, ei lapsen trauma. Lapsen pitää antaa olla oma yksilönsä, eikä heijastaa häneen loputtomasti aikuisen OMAA epävarmuutta ja OMIA huonoja kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuisten on nyt vaan pakko käydä töissä
. Vai pitäiskö ap:n mielestä antaa perheen nähdä nälkää?
Esitänkö vielä yhden retorisen kysymyksen, jolla osoitan oman ylemmyyteni AV-mammoja kohtaan? Alleviivaanko vielä jollakin huolellisesti muotoillulla lauseella kihelmöivää haluani provosoida millä tahansa, ketä tahansa?
Tuollaista tilannetta ei onneksi ole tullut eteen vielä, mutta jos lapsi selkeästi olisi paniikissa tai pelkäisi, yrittäisin selvittää että miksi. Itse olen ollut ns. arka lapsi ja ottanut tämän myös oman lapseni kasvatuksessa huomioon.
2/2 kommentoijalle:Lastenoikeuksista ja oikeudettomuuksista vain keskustelua tahdoin käydä kun siitä oli mm.
keskustelualoituskin tänään aamulla, joka katosi - 5-vuotias kieltäytyy jäämästä isän kanssa....-
En oikein ymmärtänyt mitä tarkoitit ja se, mitkä asiat sinua provosoi, olet itse niistä vastuussa, eikä millääntavoin liity aloitteeseen vaan lapsen oikeudet ja niistä keskustelu.
Eli lasten oikeus tai oikeudettomuus itseilmaisuun turvallisuus/turvattomuusasioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyviä kysymyksiä.. Miten oikeasti se vaikuttaa lapseen jos jätetään itkien hoitoon sellaiseen paikkaan jossa ei oloansa koe hyväksi. Siellä sitten viettää suurimman osan hereilläoloajastaan. Olen pohtinut näitä kyllä..
Meillä lapset ovat olleet vain turvallisten aikuisten ympäröiminä. Koskaan ei luottamusta aikuiseen ole petetty. Neuvolassa on rokotettu, lääkärissä pidetty kiinni ja jätetty aikaisemmin tuntemattoman ihmisen luokse hoitoon. Jokainen näistä kokemuksista on ollut valmisteltuja, harjoiteltuja ja vaikeimmalla hetkellä aikuinen on aina ollut rauhallinen ja turvallinen. Sen jälkeen tilannetta on käyty läpi lapsen kanssa hyvässä ilmapiirissä positiiviseen keskittyen. Ei niistä ilman kyyneleitä ole selvitty mutta lapset on aina löytäneet pian lohdun ja turvan, jonka avulla saaneet menestymisen tunteita vaikeassa paikassa. Elämässä tulee vastoinkäymisiä, tärkeätä on antaa riittävästi työkaluja niiden ylipääsemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kieltäydyin itse lapsena jäämästä erääseen meille sukulaisuussuhteessa olevaan perheeseen hoitoon, ilman että vanhempani olisivat läsnä. Muistan vieläkin sen pelon/luottamuspulan tunteen mitä koin ko. perheenisää kohtaan. Muistan sen myös, miten minua yritettiin tavalla ja toisella saada toisiin ajatuksiin esim. syyllistämällä esim. " jos et jää, niin matkamme peruuntuu ja äiti itkee....jne." tai lahjomalla " saat sitten sen toivomasi nuken.." Lopultahan aika kului ja me lapset kasvoimme, saimme kasvaa tarpeeksi rakastavassa ja turvallisessa perheessä, aikuistuen.
Kului 30 vuotta ja eräänä päivänä keskustellessa äitini kanssa vanhoja valokuvia selaten ja menneitä muistellenkin kohdille sattui valokuvia, missä edellä mainittu sukulaisperhe jäsenineen tuli eteen...äitini oli hetken hiljaa ja totesi, että ihmettelee vieläkin miten olin vaistonnut oikein perheenisästä, ettei kannattanut luottaa. Oli tunnustanut kuolinvuoteellaan raiskanneensa perheeseen kuuluvan tytärpuolen jne.
Minut pelasti siis tarpeeksi turvalliset vanhemmat, jotka kaikesta huolimatta arvostivat mielipidettäni, vaikka se ei aina heille helpoksi asioita tehnytkään. Jos lapsi ei osaa aina nimetä tunteitaan, mitä vanhemmat voivat silloin tehdä?
En jättäisi ikinä huutavana mihinkään. Kuuntelen lapsiani kaikessa. Tytär nyt 3v ja aloitti kerhon. Jos koskaan sanoisi ettei halua mennä, niin en veisi. Itse en lapsena olisi halunnut mihinkään hoitoon. Kotiinjääminen ei ollut vaihtoehto. Nyt välillä putkahtelee mieleen mitä hoitajat sanoivat minulle kun panin kaikessa hanttiin. Niin ei voisi aikuinen nykypäivänä enää puhua lapsille. Eräässä paikassa hoitaja piti minua huoneessa yksin lukkojen takana 4vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 13:34"]
Meillä lapset ovat olleet vain turvallisten aikuisten ympäröiminä. Koskaan ei luottamusta aikuiseen ole petetty. Neuvolassa on rokotettu, lääkärissä pidetty kiinni ja jätetty aikaisemmin tuntemattoman ihmisen luokse hoitoon. Jokainen näistä kokemuksista on ollut valmisteltuja, harjoiteltuja ja vaikeimmalla hetkellä aikuinen on aina ollut rauhallinen ja turvallinen. Sen jälkeen tilannetta on käyty läpi lapsen kanssa hyvässä ilmapiirissä positiiviseen keskittyen. Ei niistä ilman kyyneleitä ole selvitty mutta lapset on aina löytäneet pian lohdun ja turvan, jonka avulla saaneet menestymisen tunteita vaikeassa paikassa. Elämässä tulee vastoinkäymisiä, tärkeätä on antaa riittävästi työkaluja niiden ylipääsemiseen.
[/quote]
Kirjoitin kommentin 7/7 eli juuri tämänkaltaista oli myös lapsuuteni ja tarpeeksi turvalliset vanhemmat. Ongelmaksi muodostui kuvailemani keissi ja sukulaissuhde, mistä minä lapsena aavistin vaaran ja huolen, mikä oli varmasti vanhemmilleni silloin rasittavaa ja aivan käsittämätöntäkin.
Eli ei auttanut keskustelut ja vakuuttelut ja aikuisten varma vakuuttelu, ettei huolta ollut! Onneksi eivät vanhempani loppujen lopuksi toimineet vaistojani vastaan, sillä se mitä paljastui vasta läheissukulaisen kuolinvuoteella onkin ihan oma juttunsa.
Omakohtainen kokemukseni ja ammatillisetkin valmiuteni auttavatkin ymmärtämään, miten ViljaEerikoita tapahtuukin, sillä kyllä ihminen on haavoittumaisillaan juuri lapsuusaikanaan, jolloin vanhemmuustaidot punnitaan: miten voit antaa, jos et itse ole saanut? Voiko menneestä oppia ja olla toistamatta virheitä? Minun mielestäni voi ja koskaan ei ole liian myöhäistä oppia ja opettaa. Nämä keskustelumahdollisuudet ovat yksi keino herätellä havahtumaan.
Lapsi huutaa ja parkuu niin kauan kun äiti/isä roikkuu ovenlävessä löpertelemässä. Kun ovi sulkeutuu, lapsi tyyntyy saman tien ja alkaa etsiä leikkikaluja ja kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi hohhoijaa. Olen itse ollut lapsi, joka on kiljunut hysteerisesti kun olisi pitänyt jäädä aamulla päiväkotiin tai kun olisi pitänyt vilkuttaa heipat kun äitini lähti työmatkalle. Ja tässä olen nyt 23-vuotiaana täysin normaalina aikuisena.
Mitä vanhempieni olisi pitänyt tehdä, jättää menemättä töihin kun lapsi kitisi?
[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 13:08"]
Esitänkö vielä yhden retorisen kysymyksen, jolla osoitan oman ylemmyyteni AV-mammoja kohtaan? Alleviivaanko vielä jollakin huolellisesti muotoillulla lauseella kihelmöivää haluani provosoida millä tahansa, ketä tahansa?
[/quote]
Vastaukseni kysymykseesi nyt on että mikä on se kysymys, jolla tahdot osoittaan ylemmyyttäsi meitä mammoja kohtaan? Ja miksi tahdot osoittaa sitä? Mikä tarve sinulla on provosoida millä tahansa ja ketä tahansa?
Mitä mieltä olet lasten oikeudesta tulla kuulluksi/ olla kuulumatta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 13:37"]
Kieltäydyin itse lapsena jäämästä erääseen meille sukulaisuussuhteessa olevaan perheeseen hoitoon, ilman että vanhempani olisivat läsnä. Muistan vieläkin sen pelon/luottamuspulan tunteen mitä koin ko. perheenisää kohtaan. Muistan sen myös, miten minua yritettiin tavalla ja toisella saada toisiin ajatuksiin esim. syyllistämällä esim. " jos et jää, niin matkamme peruuntuu ja äiti itkee....jne." tai lahjomalla " saat sitten sen toivomasi nuken.." Lopultahan aika kului ja me lapset kasvoimme, saimme kasvaa tarpeeksi rakastavassa ja turvallisessa perheessä, aikuistuen.
Kului 30 vuotta ja eräänä päivänä keskustellessa äitini kanssa vanhoja valokuvia selaten ja menneitä muistellenkin kohdille sattui valokuvia, missä edellä mainittu sukulaisperhe jäsenineen tuli eteen...äitini oli hetken hiljaa ja totesi, että ihmettelee vieläkin miten olin vaistonnut oikein perheenisästä, ettei kannattanut luottaa. Oli tunnustanut kuolinvuoteellaan raiskanneensa perheeseen kuuluvan tytärpuolen jne.
Minut pelasti siis tarpeeksi turvalliset vanhemmat, jotka kaikesta huolimatta arvostivat mielipidettäni, vaikka se ei aina heille helpoksi asioita tehnytkään. Jos lapsi ei osaa aina nimetä tunteitaan, mitä vanhemmat voivat silloin tehdä?
[/quote]
Tämä samankaltainen ongelmahan saattaa olla perheissä, missä väkivalta ja vaaran uhka on vienyt pitkittyessään on vienyt voimat ja kyvytkin, traumatisoinut niin, että ainoat perheenjäsenet jotka ovat ns. keskustelukykyisiä ovatkin itse väärän vallan käyttäjiä eli uhrit eivät tule uskotuksi ja kuulluksi, saati ymmärretyksi.
[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 13:54"]Voi hohhoijaa. Olen itse ollut lapsi, joka on kiljunut hysteerisesti kun olisi pitänyt jäädä aamulla päiväkotiin tai kun olisi pitänyt vilkuttaa heipat kun äitini lähti työmatkalle. Ja tässä olen nyt 23-vuotiaana täysin normaalina aikuisena.
Mitä vanhempieni olisi pitänyt tehdä, jättää menemättä töihin kun lapsi kitisi?
[/quote]
Täällä samaa kokemusta. En halunnut koskaan aamulla jäädä tarhaan ja iltapäivällä en olisi halunnut lähteä kirveelläkään pois. Sama mummolassa ja kummitädillä..
[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 13:52"]
Lapsi huutaa ja parkuu niin kauan kun äiti/isä roikkuu ovenlävessä löpertelemässä. Kun ovi sulkeutuu, lapsi tyyntyy saman tien ja alkaa etsiä leikkikaluja ja kavereita.
[/quote]
Ja tämä ei mun mielestäni taas ole mistään kotoisin. Mä en ole käytännössä ikinä jättänyt lapsia itkemään päiväkotiin tai muualle, ellei ole ollut joku aivan pakkotilanne, eli kamala kiire esim. lääkäriin/ sairas sisarus kotona yksin sen aikaa, että saa terveen vietyä hoitoon tms.
Mutta siis mä olen aina tehnyt lapsilleni hoitoonjäämisestä kivan tilanteen. Olen varannut siihen aikaa ja istuskellut eteisessä ja sylitellyt ja kehitellyt meidän omat höpsöt rutiinit niihin hetkiin, joiden avulla lapset sitten ovat jääneet tosi mielellään hoitoon.
Olen kyllä myös sitä mieltä, että vähän epämukavuutta lapsenkin täytyy pikkuhiljaa oppia kestämään. Esim. en lopettaisi lapsen kerhokäyntejä sen takia, että lapsi yht´äkkiä ei haluakaan mennä, vaan selvittäisin mistä on kyse, ja auttaisin lapsen käymään siellä hyvillä mielin. Tai jos lapsella on harrastus, niin kyllä siellä käydään vaikka aina ei huvittaisi, ja sitten kun kausi on ohi, niin sitten voi lopettaa. Toki harrastusta ei aloitetakaan ilman lapsen omaa halua.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 13:52"]Lapsi huutaa ja parkuu niin kauan kun äiti/isä roikkuu ovenlävessä löpertelemässä. Kun ovi sulkeutuu, lapsi tyyntyy saman tien ja alkaa etsiä leikkikaluja ja kavereita.
[/quote]
niin totta. Eräässä päiväkodissa, jossa olin töissä, oli tyttö, joka oli ollut hoidossa kolme vuotta. Hän jäi joka aamu itkun kanssa päiväkotiin, koska äiti lässytti hänelle ouoli tuntia että lakas äiti tulee sitten hakemaan, sulla ei oo mitään hätää täällä yms. Silti joka päivä heti kun äiti lähti, tyttö juoksi iloisena leikkimään..