kristittyjen paradoksi

Olen itse kasvatettu suhteellisen uskovaisessa perheessä. Lapsuudessani mietin todella paljon oikeaa ja väärää, rukoilin iltaisin ja pelkäsin vaikka mitä pahaa tapahtuvaksi tekojeni tai tekemättömien asioiden takia. Rukoilin läheisteni puolesta ja lista alkoi olla jo todella pitkä. Sanalla sanoen olin ahdistunut. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt että uskontohan suorastaan ajaa ihmiset ahdistukseen vaikka uskovaiset muuta väittävätkin. Oli huomattavan vapauttavaa kun huomasin pääseväni irti kaikesta typerästä uskontoon liittyvästä ja pystyin ajattelemaan itse. Nykyään lapseni kuuluvat kyllä kirkkoon mutta heille asia vaikuttaa olevan varsin yhdentekevä tosin uskonto-oppiaineena turhauttava koska opetus on kuitenkin osittain tunnustuksellista. Mikä kuitenkin on tärkeintä he eivät kärsi uskonnon takia muuten :)