Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Oletteko laittaneet välejä poikki äitiin? Tunnetteko/tunsitteko syyllisyyttä?
09.11.2014 |
Olen vaikeassa tilanteessa äitini kanssa. Epäilen hänen olevan jollain tavalla persoonaltaan häiriintynyt, ei ehkä nyt kuitenkaan narsisti, mutta vakavasti ongelmainen kuitenkin. Hän on huonoissa väleissä oikeastaan kaikkien kanssa, sukulaisten kanssa tappelee, työpaikalla oli vaikeuksia ja riitelee myös naapureiden kanssa. Syy on tietenkin se että sukulaisten "hirviö"puolisot ovat vieraannuttaneet hänet heistä (ei tietenkään se että on itse nämä puolisot sisaruksilleen haukkunut), töissä oli "kiusattu" johtuen tietenkin muun työyhteisön kateudesta, ja naapuriksi on vaan valikoitunut hulluja ja kusipäitä.
Hänellä ei (yllätys yllätys) ole 20 vuoteen parisuhdetta, ja minä alan olla ainoa sellainen läheinen joka vielä on jaksanut. Minuakaan hän ei kunnioita yhtään, neuvoo jopa asioissa jotka ovat minun ammattiini liittyviä ja joista hän ei itse tiedä mitään, kunnioitusta en saa, enkä mitään tunnustusta osaamisestani. Haukkuu minua julkisesti siitä että olen idiootti jästipää joka vain periaatteesta häntä kiusatakseen inttää vastaan. Ja nyt puhutaan siis asioista joissa minä olen asiantuntija työni puolesta ja hän täysi noviisi.
Alan väsyä tähän ihan totaalisesti. Lähestyvä Joulu ahdistaa jo nyt kun haluaisin viettää sitä lämpimissä tunnelmissa rauhassa.
Ahdistaa myös ajatus hänen hylkäämisestään, tuntuu surulliselta ajatella häntä katkerana ja yksin.
Kommentit (12)
Aloin miettimään tätä kun luin Hesarista siitä tutkimuksesta miten kuormittavat ihmissuhteet ovat vaarallisia sydänterveydelle. Tunnen oikein miten rinnasta ottaa kun olen äitini kanssa tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen laittanut poikki. Ja ollut huomattavasti onnellisempi sen jälkeen, äitini oli tunteeton ja kylmä ihminen, jolta en saanut kuin arvostelua. Ei ole ikävä, eikä mulla ole mitään velvollisuuksia häntä kohtaan eikä mitään syytä tuntea syyllisyyttä. Se että joku on sukua, ei ole syy pitää haitallista suhdetta yllä.
Olen. Asumme samassa kaupungissa, olen nähnyt hänet viimeksi neljä vuotta sitten. En tunne syyllisyyttä. Pitkään ahdisti kun ihmiset eivät voineet käsittää ettemme ole tekemisissä kun "äitini on maailman kultaisin ihminen", todellisuudessa narsisti joka lähimmilleen aiheuttaa suunnatonta kärsimystä. OLi minullakin suruvaihe äidin yksinäisyydestä mutta päsin siitä yli ja olen nyt vapautuneempi ja onnellisempi ja itseluottavaisempi kuin koskaan ennen. (Olen reilu nelikymppinen)
Kyllä se oma elämä ja oma mielenterveys on niin suuri asia että mikään ihmissuhde jos se sairastuttaa vaikka kuinka olisi oma äiti ei saa mennä sen edelle.
en ole tuntenut syyllisyyttä. Päinvastoin, olen voinut paljon paremmin. Entä jos otat välimatkaa? pidät hänet käsivarren mitan päässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole enää läheisissä tekemisissä äitini kanssa, koska suhde häneen syö minua ihmisenä. En odota, että omatkaan lapseni olisivat vastentahtoisesti kanssani tekemisissä. Minusta velvollisuuksia ei ole.
Äitini on väkivaltainen alkoholisti. Hakkasi minua lapsena ja jätti jo alle koulu ikäisenä yksin illaksi/yöksi.
En ole 10 vuoteen ollut hänen kanssa tekemisissä. Kuulen kyllähänen tädiltäni miten hän voi. Nyt on kuulema sairaalassa, mutta en kyllä ole kertaakaan edes harkinnut käyväni tervehtimässä.
En siis tunne ollenkaan syyllisyyttä. Äitini on omalla käytöksellään meidän välirikon aiheuttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En edes tiedä, missä äitini asuu. En tunne syyllisyyttä, sillä myöskään hänellä ei tunnu olevan tarvetta olla väleissä kanssani. Väkivaltaiseen äitiin noin muutenkin on ollut vaikea luoda mitään suhdetta, joten en koe jääväni mistään paitsi hänen kohdallaan.
Ikävä on ehkä "äitiä", sitä hahmoa joka välittäisi ja rakastaisi, mutta biologinen äitini ei sellainen ole ollut. Minä en hänen ongelmilleen mitään voi. Voin vain auttaa ja suojella itseäni.
Olen ottanut hajurakoa persoonallisuushäiriöiseen äitiini. Käyn kerran vuodessa kylässä hänen luonaan. Puhelimessa pidän estoa, että ei voi soittaa mulle, jos musta yhtään tuntuu etten jaksa vastata. Puhutaan puhelimessa 1-2 kk välein.
Taistelin itseni kanssa tästä asiasta vuosikausia ja tunsin huonoa omaatuntoa. Mutta hyvinpä muori tuntuu pärjäävän ilman minua, kuulen sukulaisilta kyllä hänen asioistaan. On järjestänyt olonsa oikein lokoisaksi, narsistina osaa kyllä kiertää ihmisiä pikkusormensa ympärille. Minuun hänellä ei enää ole otetta. Äitikin on tottunut jo siihen että ei usein olla tekemisissä.
Olen huomannut että voi noin tuhat kertaa paremmin kun en kuule äidistä mitään. Menee viikkoja etten edes muista hänen olevan olemassa. Pahimmillaan mulla on ollut niin että äidin seurassa alan hautoa itsemurhaa ja olen viikkokausia todella masentunut. Fyysisinä oireina on mahakipu ja oksennus kurkussa ja päänsärky. Monet kaverit ja myös ammattiauttajat sanoi jo kauan mulle, että älä pidä yhteyttä, mutta sitä surutyötä piti tehdä kauan. Mutta nyt on paljon helpompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Persoonallisuushäiriöisen äidin tyttärenä joskus kun surin kotiolojamme ja äidin julmuutta kaverilleni jonka äiti kuoli kun hän oli kaksivuotias oli hän sitä mieltä että parempi huonokin äiti kuin ei äitiä ollenkaan.
En voi olla samaa mieltä. Luulen että "paha" äiti traumatisoi enemmän kuin äidin puute kokonaan.
Oma äitini hylkäsi lapsensa uuden isäpuolemme vuoksi. Koko lapsuus alistamista jne... Järkyttävää jota en toivoisi kenellekkään. Onneksi pääsimme isän hoteisiin turvaan asumaan lopulta. Emme pidä mitään yhteyttä, niin on parasta. Sukulaisiaan ei voi valita. Ikävä kyllä. Edelleen pahalta tuntuu kun äitienpäivä lähestyy. Muista äitiä.. Äiti on lapselle tärkeintä maailmassa.. Mikään ei päihitä äidin rakkautta.. Just joo. Hohhoijaa..
Alue: Aihe vapaa
Olen laittanut poikki. Tavallaan tunnen syyllisyyttä, mutta minä en tarvitse elämääni ihmisiä, jotka aiheuttavat vain pahaa oloa.