Lue keskustelun säännöt.
Eri aaltopituudella miehen suvun kanssa
22.10.2014 |
Asumme suht pienellä paikkakunnalla, ja miehen vanhemmat sekä suurin osa sisaruksista, tädeistä, sedistä ja serkuista asuu melko lähellä. Tämä suku on oikein sellainen perinteinen yhteisö, joka pitää tiiviisti yhteyttä ja kaikki ovat hyvissä väleissä keskenään. Sukulaiset ovat lähes kaikki oikein perusmukavia ja ystävällisiä ihmisiä. Minun pitäisi siis olla enemmän kuin tyytyväinen.
Todellisuudessa miehen suku ahdistaa minua vuosi vuodelta enemmän. Koen olevani kuin eri planeetalta, täysin erilainen ajatuksiltani ja kiinnostuksen kohteiltani. Tämä jatkuva ulkopuolisuuden tunne on jo saanut aikaan sen, että en haluaisi nähdä näitä sukulaisia ollenkaan, koska jokaisen tapaamisen jälkeen tunnen olevani jotenkin perustavanlaatuisesti vääränlainen. Sitten tunnen vielä ajatuksistani kamalaa syyllisyyttä. Koen, että minun pitäisi olla kiitollinen, kun ei ole ilkeää anoppia vaan lämmin sukuyhteisö.
En siis ole koskaan tuntenut oloani kovin kotoisaksi miehen sukulaisten kanssa, ja luontevien keskustelunaiheiden löytäminen on aina ollut tosi vaikeaa. Kun aloin odottamaan ensimmäistä lastani, ajattelin onnellisena, että vihdoinkin meillä tulee olemaan jokin yhteinen puheenaihe. Mutta tilanne on päinvastoin vain pahentunut. Sukulaisten mielestä on itsestäänselvää, että nainen jää vuosiksi kotiin hoitamaan lapsia ja nauttii siitä täysin rinnoin. Jos mies vaihtaa kerran vuodessa vaipat, hän on osallistuva isä. Me taas olemme miehen kanssa halunneet jakaa perhevapaat, sillä minä tykkään työstäni ja mies taas viihtyy hyvin kotona lasten kanssa. Vastaavia näkemyseroja tuntuu olevan lähes asiassa kuin asiassa.
Minusta on ihan luonnollista, että ihmiset suhtautuvat asioihin eri tavalla. Mutta tuntuu pahalta, kun kaikki miehen sukulaiset ovat keskenään täysin samaa mieltä, ja minä olen jatkuvasti se ainut eri tavalla ajatteleva.Tai mieheni on kyllä kanssani samoilla linjoilla, mutta koska suvussa naisten on aina tapana keskustella keskenään ja miesten keskenään, en saa hänestäkään mitään tukea. Varsinainen ongelma on kuitenkin siinä, että asioista ei voi olla suoraan eri mieltä, vaan sukulaisten rintama vaikenee kaikki ääneen sanomani ajatukset ja mielipiteet kuoliaaksi. Jos vaikka kerron, että minusta olisi toivottavaa, että miehetkin jäisivät useammin kotiin hoitamaan lapsia, on vastassa pelkkä hämmentynyt hiljaisuus. Sen jälkeen joku kiirehtii nopeasti vaihtamaan aihetta johonkin aivan muuhun. Aivan kuin olisin sanonut jotain niin kerrassaan järkyttävää, että on vain parempi teeskennellä, etten oikeastaan sanonutkaan mitään.
Miten ihmeessä voisin päästä tilanteesta yli? En millään jaksaisi istua vuodesta toiseen hiljaa sohvannurkassa.
Kommentit (13)
Miksi tästäkin täytyy tehdä jokin ongelma. En ole ollut vuosiin sukulaisten kanssa tekemisissä (en omien enkä miehen), eikä siitä ole ollut minulle muuta kuin hyötyä. Elän omaa elämääni ja annan sukulaisten elää omaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.10.2014 klo 00:42"]
Tai mieheni on kyllä kanssani samoilla linjoilla, mutta koska suvussa naisten on aina tapana keskustella keskenään ja miesten keskenään, en saa hänestäkään mitään tukea.
[/quote]
Mitä ihmettä? Missä tällaista on?
Onpa sinulla tyhmä mies, jos se ei tue sinua. Mielestäni hän voi tulla mukaan niihin "naisten" keskusteluihin, jos tilanne on paha ja sinuun sattuu.
[quote author="Vierailija" time="22.10.2014 klo 00:58"]
Muuttakaa kauemmas suvusta.
[/quote]
Tämä on kieltämättä käynyt monesti mielessä, varsinkin kun en erityisen hyvin muutenkaan viihdy täällä. Työkuvioiden takia muuttaminen kauemmas olisi kuitenkin aika vaikeaa. Lisäksi toivon, että lapsillamme olisi läheiset välit isovanhempiin, ja tottakai miehenikin haluaa olla oman sukunsa kanssa väleissä. Jos asuisimme kauempana, miehen suku varmaan olettaisi, että tekisimme heidän luokseen pidempiä viikonloppuvierailuja, ja ainakin miehen vanhemmat haluaisivat varmasti tulla meille katsomaan lapsenlapsiaan. Nyt kun asumme lähempänä, voin sentään välillä lähettää miehen ja lapset kyläilemään ilman minua, mutta ainakin lasten ollessa pieniä joutuisin lähtemään pidemmille vierailuille mukaan.
Haluan myös korostaa, etten haluaisi itsekään kokonaan katkaista välejä miehen sukuun, koska eivät nuo sukulaiset ole mitään varsinaista pahaa koskaan tehneet. Olemme vain niin kovin erilaisia. Mutta ei kai tässä muu auta, kuin yrittää lopettaa myötäily. Se on vain useamman vuoden jälkeen yllättävän hankalaa, vaikka en muuten ole mitenkään erityisen ujo ja hiljainen, vaan pikemminkin puhelias ja sanavalmis.
Tsemppiä kakkoselle ja kaikille muille samassa tilanteessa oleville!
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 16:21"]
[quote author="Vierailija" time="22.10.2014 klo 00:42"]
Tai mieheni on kyllä kanssani samoilla linjoilla, mutta koska suvussa naisten on aina tapana keskustella keskenään ja miesten keskenään, en saa hänestäkään mitään tukea.
[/quote]
Mitä ihmettä? Missä tällaista on?
[/quote]Porvoossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, millainen sitten sinun perheesi ja sukusi on?
Valotit vain asian toista puolta (=miehesi suvun), mutta et sitä ollenkaan, mikä on mielestäsi "normaalia" ja sinulle tuttua.
Siirrä keskustelu aina Putoukseen, Posseen, politiikkaan tai luontoon. Onhan noita muitakin keskustelua aiheita kuin perhe-elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 16:22"]
Onpa sinulla tyhmä mies, jos se ei tue sinua. Mielestäni hän voi tulla mukaan niihin "naisten" keskusteluihin, jos tilanne on paha ja sinuun sattuu.
[/quote]
Olemme kyllä puhuneet tästä miehen kanssa. Käytännössä asian toteuttaminen ei vaan ole niin yksinkertaista kuin voisi luulla. Otetaan esimerkiksi todellinen tilanne, jossa kahvipöydässä istuvat minä, mieheni ja miehen vanhemmat, ja keskustelemme yhdessä politiikasta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että minä, mieheni ja appi keskustelemme, ja anoppi etsii sopivaa koloa vaihtaa puheenaihetta johonkin "naisten" aiheeseen. Lopulta anoppi alkaa kesken mieheni lauseen selittää minulle jotain lasten ruokailuun liittyvää. En kehtaa suoraan sanoa, että "huomasitkos muuten, että tässä on toinen keskustelu vielä kesken". Miehelläni taas on vielä omakin lause kesken, eikä hän jotenkin osaa sanoa äidilleen, että "minä muuten puhun nyt, voitko olla hiljaa". Koska mieheni puhuu vielä omaa lausettaan, hän ei välttämättä edes ole heti ihan kartalla siitä, mitä äitinsä on minulle sanonut. Ja ennen kuin miehelle tulee edes tilaisuutta päästä perille keskustelusta, hänen isänsä on jo alkanut vastata siihen mieheni politiikkaan liittyvään puheenvuoroon. Ja kappas, käynnissä on taas kaksi rinnakkaista keskustelua. Olemme jopa mieheni kanssa sopineet, että menemme jatkossa aina kahvipöydässä istumaan niin, että minä pääsen mahdollisimman kauan anopista, jolloin hänen on vaikeampaa saada minut eroteltua omaan keskusteluunsa!
Silloin kun kylässä on yhtä aikaa enemmän ihmisiä, menemme aina mieheni kanssa istumaan vierekkäin. Mutta ei mene montaa hetkeä, kun anoppi ilmestyy viereeni puhumaan jotain "naisten" juttuja. Jos hän ei muuten saa huomiotani, saattaa hän vaikka sanoa, "että tulepas katsomaan mitä minulla on täällä". Tämä näytettävä asia voi olla vaikka jonkun kaksivuotiaan sukulaislapsen piirustus, mutta minun on peruskohteliaana ihmisenä tosi hankalaa sanoa, että en minä tästä nyt mihinkään lähde. Varsinkin kun olen tullut siihen tulokseen, että anoppi vilpittömästi kuvittelee pelastavansa minut tylsiltä "miesten jutuilta".
Kyllä tämä minustakin näin auki kirjoitettuna tuntuu aika uskomattomalta, kun kuitenkin 2010-lukua eletään. Mutta ilmeisesti täällä maalla ainakin tietyissä piireissä elää edelleen hyvin vahva naisten ja miesten välinen jaottelu. Täällä ovat vielä suosittuja esim. marttakerhot, joita minä kaupungista muuttaneena pidin ihan menneen ajan juttuina. Ja kyseessä ei ole mikään vl-suku, vaikka kyllähän heitä hyvin kuvaa tällainen "koti, uskonto ja isänmaa" -tyylinen ajattelu.
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 16:28"]
Ap, millainen sitten sinun perheesi ja sukusi on?
Valotit vain asian toista puolta (=miehesi suvun), mutta et sitä ollenkaan, mikä on mielestäsi "normaalia" ja sinulle tuttua.
[/quote]
Olemme minun vanhempien kanssa paljon tekemisissä, mutta muut omat sukulaiset eivät ole minulle ollenkaan läheisiä. Sekä äidilläni että isälläni on aika pienet suvut, ja monet sukulaiset asuvat kaukana. Lapsuudenperheessäni sosiaaliset kuviot ovat pyörineet paljon enemmän ystävien kuin sukulaisten ympärillä. Kun meillä on käynyt vieraita tai olemme perheenä kyläilleet jossain, ovat sekä naiset että miehet käyneet yhteistä keskustelua. Koska olen silloin ollut lapsi, en tietenkään niin hyvin muista mistä kaikesta ovat keskustelleet. Ja näin aikuisena on enää tiedä mistä vanhempani juttelevat tuttujensa kanssa, koska en ole näissä tapaamisissa mukana. Meidän puolella ei tosiaan ole tällaisia laajempia suvun kokoontumisia, paitsi hyvin satunnaisia ns. isompia juhlia.
Mutta silloin kun käymme perheenä minun vanhempieni luona, ei ole mitään tällaista naiset keskenään ja miehet keskenään -jaottelua. Yleensä juttelemme kaikki yhdessä ja lapset pyörivät jaloissa, mutta välillä saatan tokin keskustella jonkin aikaa vain äitini tai isäni kanssa. Itse asiassa juuri viime visiitillä keskustelin hetken isäni kanssa työhön liittyvistä asioista ja mieheni istui kahvilla äitini kanssa lasten nukkuessa päiväunia. Äitini on kyllä kertonut, että kun he muuttivat parikymmentä vuotta sitten kaupungista tänne pienemmälle paikkakunnalle (omatkin vanhempani siis asuvat täällä lähellä), äidistäni oli kamalan outoa mennä ensimmäistä kertaa naapuriin kylään, kun naiset istuivat kokonaan eri huoneessa kuin miehet.
Mitä vuorovaikutukseen tulee, saatamme olla omien vanhempieni kanssa välillä asioista hyvinkin eri mieltä. Minä olet totttunut pitämään tätä normaalina. Mieheni kanssa jutellessa olen käsittänyt, että hänen lapsuudenperheessään on aina ollut sellainen oletus, että kaikki ovat samaa mieltä. He siis helposti kokevat eri mieltä olemisen jotenkin uhkaavana ja jopa riitelynä. Tämän asian tiedostaminen on kyllä auttanut ymmärtämään miehen sukulaisia. Mutta toisaalta ymmärrän myös sen, että minulla taitaa olla vain kaksi vaihtoehtoa: joko vaikenen ja miehen sukulaiset voivat kuvitella, että olemme kaikki asioista samaa mieltä, tai sitten sanon rohkeasti mielipiteeni ja sukulaiset ovat kauhuissaan ja pahimmassa tapauksessa kokevat, että haastan riitaa :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä! Puhu vaan mielipiteitäsi. Jos eivät tykkää niin ei voi mitään. Oppivat kuitenkin tuntemaan sinut. Myötäilemällä saat vain pahan mielen itsellesi. T. Myötäilijä
miten et tutustunut heihin ennen naimisiinmenoa????
onko jotain vl menoa vai mikä mättää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.10.2014 klo 00:56"]
miten et tutustunut heihin ennen naimisiinmenoa???? onko jotain vl menoa vai mikä mättää
[/quote]
Tuntuisi aika hullulta jättää liitto solmimatta vain sen takia, etteivät miehen sukulaiset ole juuri sellaisia kuin tahtoisin. Kun miehen kanssa ollaan kuitenkin tärkeistä asioista samaa mieltä ja hänen kanssaan pystytään ihan vapaasti keskustelemaan.