Lue keskustelun säännöt.
Äitiys on ollut minulle pettymys.
04.09.2006 |
Tavallaan, ei nyt tietenkään ihan kokonaan. Olin kuvitellut, että vauvan kanssa olisi kivaa, tietysti myös välillä rasittavaa.. mutta en voinut arvata että 10-kuukautisen vauvankin kanssa voisi olla vielä näin vaikeaa (pikkuvauvaitkut itketty jne). Tuntuu, että meidän pojalla on jo joku uhmaikä päällä, suuttuu lähes kaikesta mitä teen. Jos laitan vessan oven kiinni, itkee raivona. Kenkiä laittaessa, vaippaa pukiessa, oikeastaan kaikessa sellaisessa jonka kokee on pakoksi. Olen alkanut miettimään, että onkohan poika ihan normaali. Hänellä on todella huonot hermot, rattaissa ei viihdy elleivät ne koko ajan liiku (eikä usein silloinkaan), vaan heti alkaa armoton HUUTO. Tuntuu, että muut samanikäiset vaan hymyilevät ja taputtelevat käsiään yhteen. Meillä raivotaan lähes koko ajan. Ei viihdy yksin ollenkaan, jos menen vaikka vessaan, tunkee mukaan ja roikkuu lahkeessa ja huutaa. helpottaakohan tämä koskaan vai vaikeutuuko vain?
Kommentit (15)
Kuten sinä olet ilmeisesti ajatellut ruusunpunaiset lasit silmillä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän ap. että olet väsynyt ja vähän pettynytkin. Jotkut lapset vaan on todella tempperamenttisia.
Ei siinä ole kyse mistään äidin hyvyydestä sun muusta. Mulla on kaksi maailman kilteintä lasta, ystävälläni taas yksi todella hankala. Mulla on tuhat kertaa helpompaa kuin hänellä. En tiedä miten itsekään pärjäisin sellaisen lapsen kanssa.
Minä olen ainakin huomannut että jos äiti pysyy rauhallisena kuin viilipytty niin lapsikin rauhoittuu.
Onhan toki eroja lasten luonteissa mutta kyllä monesti vanhemmat hyppivät lasten mielitekojen mukaan.
Minulla neljä lasta ja luonteiltaan kovin erilaisia mutta kaikki ovat sanoneet lapsiamme rauhallisiksi.
Monivuotinen neuvolatäti sanoi että olet johdonmukainen kasvattaja ja lapset vaistoavat sen joten eivät yritä kiukuttelulla saada haluaamaansa.
Meillä myös mies pitkäpinnainen ja osallistuu lasten kasvatukseen.
Lapset monesti huomaavat vanhempien mielialan joten reagoivat siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä tuo " äiti älä mee" vaihe helpottui nuoremman kanssa kun täytti kaksi. Siihen asti roikkui kuin takiainen minussa, ja pelkästään se että kävin yksin kaupassa oli kauhistus pojalle. Huusi sen koko ajan pää punaisena ovella ja isänsä yritti tehdä kaikki sirkustemput että saisi pojan rauhoittumaan... Nykyään saan mennä vessaan ilman poikaa, mutta usein hän on oven takana. Jää jo isänsä kanssa mielellään, ja vähän vieraammankin hoitajan kanssa (osa-aika työ on tuonut hoitotarvetta).
Meill ätämä nuorempi on kiljunut, etenkin kun omsitaa korvia vihlovan äänen aina kun joku ei ole mennyt herran mielestä just nappiin. Liikkeelle lähtö oli sellainen mikä vähän rauhoitti lasta, mutta sitten joutui kieltämään useammin kun tutki kotia ja kiellot oli myrkkyä...
Itsellä oli vähän vastaavia tunteita, kun vauva oli suurin piirtein saman ikäinen. Kun lopetin imetyksen vuoden iässä, koin sen tosi suurena vapauden tunteena. (vauva ei osannut syödä tuttipulloa)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
.. enhän minä ole lasta lemmikikseni tehnyt. Mutta kiitos vaan kannustuksesta sulle, mikä nro nyt olitkaan.
Virikkeitä lapsella kyllä on, niin rattaissa kuin kotonakin. Enkä edes tahtoisi kasvattaa lasta omaksi " kopiokseni" , mutta on paljon asioita, joita ei 10kk saa tehdä. Mm. koskea kukkiin, nuolla vessanpönttöä, tukistaa kissaa jne. Olemme kyllä tehneet kodistamme mahdollisimman lapsiystävällisemmän, niin ettei kiellettäviä asioita olisi paljonkaan. Mutta jokin raja siinäkin (mm. vessanpöntön ympärille en aio alkaa rakentamaan aitaa)... jotkut asiat on vaan kiellettävä.
Tempperamenttinen poika hän kyllä on, se ei jää kenellekään epäselväksi. Mutta voisiko joku tempperamenttisen lapsen äiti kertoa, että helpottuuko tämä koskaan?
ap
Nyt on 1v10kk, ja totesin nyt, että hänelle luontaisen uhmakkaan luonteen laadun lisäksi 2v uhma alkaa, ja lähdin aikaistetusti töihin, vaikka piti olla kotona kunnes hän on lähes 3v. Siskonsa on nyt 3,5v( ja helppo kuin ihmisen mieli muuten) ja siitä asti ollut kotona näiden kaa, viimeiset 6kk yksinhuoltajana..
Sanoisin että hermot ovat riekaleina tuon lapsen kanssa, joka ei tee mitään niin kuin muut lapset, ei niin kun pyydetään jne, eikä näy loppua tälle riemulle. Olen valmistautunut taistelemaan siihen asti, kunnes tämä typykkä muuttaa pois kotoa :) Hyvin epäsovinnainen nuori neiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
.. enhän minä ole lasta lemmikikseni tehnyt. Mutta kiitos vaan kannustuksesta sulle, mikä nro nyt olitkaan.Virikkeitä lapsella kyllä on, niin rattaissa kuin kotonakin. Enkä edes tahtoisi kasvattaa lasta omaksi " kopiokseni" , mutta on paljon asioita, joita ei 10kk saa tehdä. Mm. koskea kukkiin, nuolla vessanpönttöä, tukistaa kissaa jne. Olemme kyllä tehneet kodistamme mahdollisimman lapsiystävällisemmän, niin ettei kiellettäviä asioita olisi paljonkaan. Mutta jokin raja siinäkin (mm. vessanpöntön ympärille en aio alkaa rakentamaan aitaa)... jotkut asiat on vaan kiellettävä.
Tempperamenttinen poika hän kyllä on, se ei jää kenellekään epäselväksi. Mutta voisiko joku tempperamenttisen lapsen äiti kertoa, että helpottuuko tämä koskaan?
ap
Meillä on kaksi poikaa ja molemmat ovat olleet tuollaisia. Kaikki paikat on räpelletty tv:stä vessan pönttöön ja kieltäminen ei ole auttanut mitään, paikalta poisvieminen on saanut aikaan raivarin.
Toisella tämä vaihe rauhoittui noin 1,5-vuotiaana, toisella se on vielä parhaillaan päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pph:lla alkoi nyt toinen täys viikko. Joka aamu itkee ja usein melko kovastikin. Itku loppuu aika pian, kun hoitaja lohduttaa. Yleensä päivisin on kuitenkin viihtynyt oikein hyvin, vain yksi kiukkuinen aamupäivä kahden viikon sisällä. Syö ja nukkuu tosi hyvin. Hakiessani hän on iloinen ja alkaa juosta ympyrää tai muuten tohottaa. Surettaa vaan kovasti noi aamun erotuskaitkut :((((
Meillä on noita kaksin kappalein. 4- ja 2-vuotiaat. Esikoinen on nyt kohta 4,5 ja ihan fiksu, rauhallinen ja kuunteleva. 2-vuotias on vielä vähän uhmis, mutta kun se kieli alkoi hänelläkin kehittyä, niin tilanne koheni.
Paljon vain puuhaa!
Ja liiku ihmisten ilmoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en oikeastaan osannut äitiydeltä mitään odottaa koska ei ollut asiasta mitään mielikuvaa mutta täytyy sanoa, että shokki se oli! Se, että koko ajan on kiinni jossain, omaa vapautta ei enää ole. Edes sen vertaa, että voisi käydä rauhassa paskalla :) En minä osannut siihen varautua.
Tunteesi ovat aivan luonnollisia. Ei kannata kuunnella typeriä puheita - olen ihan varma että jokainen äiti joskus hermostumista ja tympääntymistä tuntee mutta jotkut eivät (jostain syystä) sitä voi myöntää.
Mä en ole kyllä ollenkaan samaa mieltä siitä, että sun pitäisi koko ajan keksiä lapsellesi verukkeita ja antaa kirjoja ja leluja passata ja paapoa. Mulla ainakin on se periaate että kun olen vaikka kaupungilla, lapsi saa olla vaunuissa oli siellä tylsää tai ei. Leluja jos antaa, ne häviää matkan varrelle.
Vessassakin olen käynyt ihan hyvällä omalla tunnolla vaikka lapsi ei siitä pitäisikään. Minusta maailma on kyllä aina nurinkurinen kun nykyään ajatellaan että vanhempien pitäisi elää täysin lastensa ehdoilla ja heidän pompoteltavissaan. Pääasia että lapsella on aina kivaa. Mä en oikein ymmärrä sellaista ajattelua.
Koeta olla ottamatta turhia paineita! Ja muista että saat sinä ollakin pettynyt, ei se ole mikään kielletty tunne. Elämä kun ei aina ole sitä mitä kuvittelisi...
Jaksamisia!
Jos hän ei viihdy rattaissa niin kanna häntä, jätä se vessan ovi auki, huijaa pakolliset kuviot leikkimällä ja laulamalla. Anna lapsen opetella tekemään paljon asioita itse.