Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies raivoaa lapselle
20.07.2014 |
Alkaa jo vähitellen tympiä. Miehellä on pinna kireällä ja lapsella paha uhmaikä. Huutavat ja raivoavat koko ajan toisilleen. Lapsen ymmärrän, mutta mielestäni miehen pitäisi olla vähän aikuisempi eikä menettää hermojaan jokaisesta pikkujutusta. Lapsen käytös on aika usein todella ärsyttävää, itselläkin menee hermot ja joskus harvoin huudan itsekin. Mutta mies karjuu joka päivä vaikka kuinka monta kertaa, ja menettää hermonsa ihan totaalisesti. Toiselle lapselle ei ole koskaan huutanut, koska lapsikin on paljon rauhallisempi eikä ärsytä ja uhmaa samalla tavalla. Mies kyllä jälkikäteen katuu käytöstään ja pyytää lapselta anteeksi, mutta viimeistään tunnin päästä huudetaan taas naama punaisena.
Todellakin ottaa päähän. Olen moneen kertaan tehnyt miehelle selväksi, ettei tuo ole mielestäni asiallista käytöstä, ja mies suuttuu sitten mullekin (ei sentään huuda mulle). Onko muilla samanlaista? Oppiiko vielä tuossa iässä itsehillintää? Mies on muuten todella hyvä isä, mutta ei näköjään vaan todella lyhytpinnainen. En halua erota, mutta en jaksaisi kuunnella jatkuvaa riitelyäkään.
Kommentit (15)
Oma isä oli samanlainen, eikä rajoittunut vain mun uhmaikään. Karjui mulle aina kun meni hermo kunnes lähdin kotoa 17-vuotiaana. Nyttemmin rauhoittunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä oppii, jos vaan haluaa. Meilläkin mies huusi ennen, nykyään ei juurikaan. Sanoin, että en jaksa kuunnella, kun uhmaikäisen lisäksi huutaa vielä aikuinen, olisi edes toinen hiljaa. Ja toisekseen huutaminen harvoin auttaa yhtään mitään, lapsella ei vielä tunteiden säätely toimi ja tarvitsee siihen aikuiselta apua ja mallia, ei huutoa. Miettikää yhdessä, mikä olisi hyvä keino toimia huutamisen sijaan silloin kun lapsi ei tottele ja aikuistakin suututtaa. Meillä on miettimis/rauhoittumispenkki johon istutetaan lapsen kanssa kunnes tämä rauhoittuu, ja sen jälkeen puhutaan läpi, miksi siihen joutui istumaan.
No se huutaminen ei tosiaan auta. Meillä oli esikoisella aika haastava uhma ja voin sanoa kokemuksesta että huutaminen ainakin meillä vain pahensi tilannetta. Itse siis väsyneenä korotin ääntä turhan usein kunnes tajusin etten pääse sillä kuin korkeintaan siihen pisteeseen missä molemmilla - minulla ja lapsella - tulee paha mieli. Ymmärrän että se uhma kiristää hermoja mutta nimenomaan sen vanhemman pitäisi kyetä hillitsemään omat raivokohtauksensa, lapsihan vasta opettelee näitä taitoja ja mistäs muualta kuin esikuviltaan, vanhemmiltaan.
Vanhemmilla on toki oikeus välillä suuttua ja ääntäkin saa korottaa jos on syytä, ei lapsi ole lasiesine ja minusta myös negatiivisia tunteita on hyvä kokea ja harjoittaa kotona mutta minusta tuo miehesi käytös on jo ala-arvoista. Istukaa alas ja jutelkaa, tutustukaa uhmaan vaikka kirjoista ja netistä lukemalla ja tehkää yhdessä pelisääntöjä. Minä lupaan että se kannattaa vaikka sillä hetkellä tuntuisikin että se on vain vaihe joka menee ohi ja johon ei tarvitse sen kummemmin energiaansa hukata. Nopeasti se kyllä meneekin ohi, lapsi kasvaa ja se on ihanaa kun yhtäkkiä se kiukkuinen jalkaansa polkeva uhmaikäinen onkin aurinkoisempi ja vastaanottavaisempi pieni seuralainen. Silloin toden totta tuntuu että on sitä jotain tehty oikein :)
Raivoamalla ei lasta kasvateta. Miten siinä lapsi oppii käsittelemään tunteita ja pukemaan niitä sanoiksi, jos isä näyttää tuollaista esimerkkiä?
Täällä sama homma, menen väliin ja puollustan lasta. Kerron että teen sen aina ja tulen tekemään jatkossakin jos ei karjuminen ja alentava keskustelu lopu. Mies "keskustelee" asioista lapsen kanssa niin että itse paasaa menemään ja lapsen sanomisiin sanoi: nyt suu kiinni, ole hiljaa, älä viisastele. EIHÄN TUO OLE KESKUSTELUA!! Eri asia on asettaa rajat asiallisesti, koska rajat pitää olla, mutta lasta kunnioittavasti ja hänen kantansa huomioiden. Juuri tänäön väännettiin taas tästä aiheesta. Sain hänet miettimään asiaa, ja loppu päivä on mennyt todella hyvin. Sanoin myös miehelle etten halua lapsista ahdustuneita mielenterveyspotilaita, eli jos haluaa etten puutu hänen rajojen asettamiseen, tekee sen asiallisesti ja lempeästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen minäkin huutanut lapselle ja näin jälkikäteen olen ollut tosi dorka. Murroikä meni lähes huutamatta.
3, oletko isällesi katkera tms? Pelkään, että lapsi saa traumoja huutamisesta. Itselleni ei ole huudettu lapsena muistaakseni koskaan, siksi varmaan tuntuu niin kamalalta lapsen puolesta. Ja jotenkin tosi hankala puuttua toisen ihmisen käytökseen. Tuntuu että miestä vain ärsyttää kun yritän "komennella", vaikka periaatteessa ymmärtää miksi en tykkää asiasta. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
7, kuulostaa todella tutulta! Minäkin puolustan lasta, ja välillä tuntuu että lapsi luulee että huono käytös on sen takia ok. Mun miehellä on huono omatunto huutamisesta, mutta ei vain osaa muutta käytöstään. ap
Tänään juuri hän oli kiukkuinen kun puutuin, mutta minulle se on ihan sama. En pelkäö hänen raivoamistaan minulle. Lapsi joka on altavastaajan asemassa jo kokonsa ja luottamuksensa takia, ei ansaitse sitä vaikka mitö tekisi. Hän luuli etten halua että rajoja asetetaan, tai hölmöilystä sanotaan. Totta kai haluan, mutta tapa millä sen sanoo täytyy olla eri.
t.7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 21:53"]
Raivoamalla ei lasta kasvateta. Miten siinä lapsi oppii käsittelemään tunteita ja pukemaan niitä sanoiksi, jos isä näyttää tuollaista esimerkkiä?
[/quote]
No niinpä, tämän olen moneen kertaan sanonut miehelle. En vain tiedä millä tuon saisi muuttamaan käytöstä :/ ap
Voikohan lapselle kehittyä vääränlainen kommunikaatiotyyli vanhemman jatkuvan raivoamisen seurauksena ?
Mieheni lapset ovat vaikeimmat lapset ketä olen koskaan tavannut. Heille ei lähtökohtaisesti yleensä käy mikään, ensireaktio on aina ei. Sitten lapset vastustaa vanhempaa ja tilanne päättyy miehen raivokohtaukseen, jonka jälkeen sitten itkien lähdetään sinne minne piti tai perutaan tekeminen jos tilanne on ollut kovin paha. Tämä piirre miehellä on ollut jo useita vuosia. Luulen, että syy miksi lapset ”ovat vaikeita” on tosiasiassa mieheni raivoaminen. Lapset ovat tavallaan oppineet sellaisen tyylin elämään: ensin sanotaan ei kunnes isä raivoaa ja sitten tehdään.
Tämä toistuu 90% kaikessa mitä mies tekee lasten kanssa. Ja joka toinen kerta mies huutaa ja sitten ehkä joka kolmas kerta saa sellaisen raivokohtauksen että polkee maata, hakkaa seiniä ja hajottaa tavaroita. Esim. lapsi kieltäytyi lähtemästä kouluun. Miehen pinna menee muutamassa minuutissa raivoamiseen. Tai jos lapsi pukee kengät liian hitaasti - jälleen raivoa. Tai jos ei raivoa niin huutamista.
En tiedä mitä tehdä.. olen aika loppu. Tekisi mieli muuttaa pois. En ymmärrä miksi lapset saa miehessä aikaan tämän raivon. Koska minun kanssani kahdestaan mies ei raivoa . Mutta olen alkanut harkita eroa. Säälittää lapset , koska ehkä he pelkäävät raivoamista ja siitä syystä ovat hankalia ja kiukuttelee ja siitä seuraa lisää raivoa .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma isä oli samanlainen, eikä rajoittunut vain mun uhmaikään. Karjui mulle aina kun meni hermo kunnes lähdin kotoa 17-vuotiaana. Nyttemmin rauhoittunut.
KAverin nuori muutti 16v kotoaan, ei ole sen jälkeen edes soittanut isälleen, vaihtoi sukunimensäkin johonkin itse keksittyyn tms.
Eli alappa välkytellä ukolle valoa huutamisesta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma isä oli samanlainen, eikä rajoittunut vain mun uhmaikään. Karjui mulle aina kun meni hermo kunnes lähdin kotoa 17-vuotiaana. Nyttemmin rauhoittunut.
KAverin nuori muutti 16v kotoaan, ei ole sen jälkeen edes soittanut isälleen, vaihtoi sukunimensäkin johonkin itse keksittyyn tms.
Eli alappa välkytellä ukolle valoa huutamisesta!
Oman miehenikin puolesta tuntuu siltä että mitenkähän lapset ottaa asian aikuisena.
En suoraan sanottuna ehkä kestä lasten tulevaa murrosikää , koska lapset tosiaan nyt jo on kokoajan hankalia eli vastustavat ja äänestävät ns jaloillaan. Mutta entä teini-iässä sitten?
Tuntuu että olen ihan loppu. Mies lupailee lopettaa raivoamisen mutta nytkin lupaus kesti 3 päivää.
Lisäksi jotkut kohtaukset jää pyörimään päähän pidemmäksi aikaa. Esim kun mies raahaa lasta väkisin autoon talvella ja lapsella pelkät alusvaatteet, lapsi karkaa hankeen yms . Tuntuu että miehen kohtaukset menee vain pahemmiksi ja minä en pääse niistä yli. Tapahtumat pyörii niinkuin filminä päässä. Kyseessä miehen lapset ei minun. Minä yeitän lapsille sanoa ja suorastaan rukoilen , että totelkaa nyt , ettei tule huutoa ja raivoa.
Pelottaa jos teen lastensuojeluilmoituksen että saa selville sen olleen minä. On tehty ennenkin eri tahon puolesta useamman kerran. mies ja miehen ex-vaimo ja molemmat lapset kieltää kaiken väkivallan ja ongelmat ja haastatteluissa todetaan että lapsella uhmakkuusongelmia ym.
Pitääkö nyt itse todistaa asiasta vai mitä tehdä. Minua ei ole koskaan haastateltu vaikka tiedoaaa on sosiaalitoimessa että avopuoliso miehellä on.
T. Avopuoliso
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisiko ap:n tehdä miehen kanssa selkeä työnjako? Mies on tekemisissä vain muiden lasten kanssa ja ap itse uhmakkaan lapsen kanssa. Aluksi sovitte vaikka viikoksi tuosta työnjaosta ja jos se toimii, jatkatte sitä. Sillä tavalla saatte tilanteen rauhoitettua. Eli uhmakas lapsi ei puhu isälleen vaan ap:lle ja isä pysyy tekemisissä muiden lasten kanssa.
Voitte kokeilla normaalia tilannetta vaikka jonkun loman jälkeen, jos mies on silloin rauhallisempi.
Uhmakkaalle lapselle voi sanoa että koska tilanne isän kanssa menee huutamiseksi, vältätte viikon ajan niitä tilanteita ja asiat hoidetaan äidin kanssa. Se on sitten lapsen oma syy, jos äidinkin kanssa menee kaikki huutamiseksi. Eli ette anna lapselle periksi mutta jaatte kasvatustöitä väliaikaisesti.
Alue: Aihe vapaa
Eikö täällä ole kohtalotovereita? Lapsen uhmaikä on jo tarpeeksi rasittavaa, en jaksaisi tuota toistakin huutajaa tähän päälle. Ja välillä mietityttää onko tuollainen raivoaminen edes normaalia... ap