Vasta monta vuotta myöhemmin tajuan, että olin

Pienen lapsen äidin masennus saatetaan tulkita "yleisenä väsymyksenä", joka puolestaan "kuuluu" pikkulapsiaikaan. Kaikki olemme varmaan kuulleet lauseita: kuume sellaista se on..., niin minullakin..., kahteen vuoteen en nukkunut öitäni jne. Lisäksi kun muistetaan usein mainita, että "nauti nyt, kun lapset ovat pieniäkin /saat olla kotona", ei ilmapiiri ole kovin otollinen oman masennuksen tunnistamiseen.

SItäpaitsi masenuksen ja työuupumuksen yksi oire on, ettei sitä pysty kunnolla arvioimaan tai tajuamaan itse. Juuri siksi ehtii saamaan aikaan joskus isoakin vahinkoa ennen kuin joku puuttuu asiaan.

Kyllä minäkin masentuisin, jos joutuisin hoitamaan lasta 24/7.

En minäkään tajunnut. Nuorimman lapsen syntymän jälkeen muutuin eri ihmiseksi, ja kaikki ympärillä vain totesivat, että no nyt vasta tiedän sitten millaista äitiys on, ja olen päässyt vaan liian helpolla ennen, kun en ole tajunnut kuinka rankkaa lasten kanssa voi olla.

Ajattelin, että masentunut on niin voimaton ei halua nousta sängystä ylös aamuisin, minä taas olin niin ahdistunut että en halunnut nukkua ikinä enkä voinut istua paikoillani minuuttia kauempaa, koko ajan oli pakko tehdä jotain enkä kestänyt ollenkaan sellaista vaan olemista lasten kanssa. En pitänyt itseäni millään lailla masentuneena. Neuvolassa kerroin, että voin tosi huonosti, en saa nukuttua (itkuinen vauva, ja lopulta en sitten nukkunut niitäkään pätkiä joita olisin vauvan herättelyltä voinut) ja kerroin että nyt on hankalaa, koska meillä on meneillään myös suruaika läheisen menettämisen vuoksi ja se on aiheuttantu meille surun ja stressaavien perintöriitojen vuoksi myös taloudellisia vaikeuksia. Terkka (kesäsijainen) sanoi, että eihän tuo vauva nyt mitenkään itkuiselta vaikuta ja niinhän se on että raskausaikana ja pikkuvauva-aikana usein sattuu kaikenlaista ja kuolemakin se vaan on osa elämää. Tajusin siitä melko kirkkaasti ettei neuvola ainakaan kiinnosta miten meillä voidaan, ja sen jälkeen en sitten koskaan puhunut siellä yhtään mitään pakollisten lisäksi. 

Niin me sitten rämmittiin ne pikkulapsiajat läpi niin ettei mikään tuntunut miltään. Talo kiilsi puhtauttaan, lapset oli koko ajan puhtaita ja kammattuja ja meillä oli koko ajan jatkuvaa menemistä ja tulemista, koska en kestänyt olla kotona ollenkaan koska tuntui että tulen siellä kirjaimellisesti hulluksi. Olin koko ajan aggressiivinen ja vain se jatkuva meneminen ja tuntikausien ulkoilu piti pään jotenkin kasassa. Kun elämä helpottui lasten kasvaessa olokin helpottui.

Myöhemmin sitten kuulin, että masennus voi oireilla myös noinkin, että kokee lapsen vieraaksi ja vihamieliseksi, on itsekin vihamielinen, ahdistunut ja levoton eikä yksinkertaisesti kykene kokemaan tiettyjä myönteisiä tunteita.