Ahdistaa pelkkä "pinnallinen" keskustelu

Tuntuu tyhmältä olla se, joka tuntee. Kaikki muut tuntuvat elävän elämäänsä "selviytymisen" kannalta. Ja sitten kai pelätään ilmaista tunteita? Tai pelätään sitä jos joku muu ilmaisee.. Tuntuu, että niin moni "tyytyy" niin vähään.. materiaan, työpaikkaan, "pinnallisiin" suhteisiin ihmisten kanssa... 

Minä en puhu mitään henkilökohtaista koska en luota keneenkään niin paljon... Luotin joskus ja luottamukseni on useaan kertaan petetty, en siis puhu asioistani kenellekään vaikka halu olisi kova.

:( miksi niin moni uskottelee sitten (itselleen ja muille) olevansa onnellinen.. Miten sinä jaksat pitää yllä kulissia?

Olen samanlainen kuin sinä, ap. Minulle auttoi kun löysin suuresta kaupungista kaltaisiani ystäviä. Meitä on, pidä silmäsi auki!

Tuntuu välillä, että ihmiset ovat typeriä.. elävät onnettomina, välillä ehkä myöntävät sen, mutta selittelevät itselleen, miksi he elävät sillä tavalla - ja jatkavat eloaan samaan malliin..

En uskalla puhua enää tunteista edes ystäville. Selkään puukotettu niin paljon ja asioita kerrottu eteenpäin. Parempi pitää salassa ne tunteet. Esimerkiksi kerroin joskus miettineeni jos mies pettää tms.

Ystävä ottaa aiheen esille muuten vaan ihan niinkun aihe ei olisi mulle arka. Puhuu myös niiden seurassa joille en ole asiasta puhunut. Juorut kulkee ja lopulta olen se tyhmä ämmä joka sietää pettäjäpuolisoa. Oikeasti mitään pettämistä ei ole todennäköisesti edes tapahtunut.

Itken herkästi ja moni ei oikein osaa käsitellä sitä. Jos ouhun tunteista, silmöt kostuu herkästi. Ilon tunteitakaan vaikea sanoa koska koen että hehkutan liikaa elämääni. Toisen rakkauttakaan toiset jaksa kuunnella. Tai ainakaan moni jaksa.

Miehelleni avaudun tunteista. Hänen tiedän pitävän tiedon omanaan. Jos tunnen väsymystä joskus lasten kanssa, ei mies tuomitse. Jos kerron väsymyksestä muille, juorutaan miten olen valinnut väärän tien ja vihaan elämääni ja hehkutetaan miten itse on niin onnellinen. Moni myös ylitulkitsee ja ymmärtää väärin.

Toivoisin löytäväni joskus ystävän jolle voin puhua kuin miehelleni, myös tunteista.

Mitä ihmettä nyt taas. Miksi puhua tunteista, miksi ei voi puhua niistä ajatuksista jotka johtavat niihin tunteisiin tai peräti pohdiskella motiiveja, käyttäytymismalleja tai opittuja tilanteita, jotka johtavat ajatuksiin ja motiiveihin esimerkiksi suuttua. Mitään tunnetta ei synny ilman ajatusta ja on mielekkäämpää pohtia niitä ajatuksia ilman että ne johtavat suureen draamaan, esimerkiksi. Ja kyllä, minä olen onnellinen.

Siis mitäh? Voi ihminen olla onnellinen vaikka ei levittrlisi sirlunsa syövereitä jokaiselle vastaantulijalle. On olemassa sellainenkin asia kuin small talk, muodollinen kohtelias sosiaalinen pintapuhe, pinnallinen puhe. Omia asioitani en enää puhu edes ystävilleni, ihan tosi! Kuuntelen kyllä erittäin mielelläni ja keskustelen, mutta omia en puhu.

Inhoan kans pinnallisuutta. "Ihanat verhot"! "Kiva kun aurinko paistaa. ." Blääh.

Miksei eletä itselleen ja omalle onnellisuudelleen -  näin myös annettaisiin jälkipolville oikeaa mallia. Esim äitini on suhteessa, missä hän ei ole onnellinen (hetkellisesti ehkä...harvoin kuitenkin), mutta hän silti pysyy suhteessa. Ymmärrän kaiken sen pelon ja epävarmuuden lähteä "sairaasta" suhteestä irti, mutta kuitenkin.. miksi tyytyä johonkin, joka tuottaa pahaa mieltä?
Sitten hän tekee paljon, itsestäni tuntuu, että kokoajan jotakin. Siivoaa, laittaa ruokaa, hoitaa kasvimaata, katsoo tv. Harvoin, en edes muista milloin, kukaan vain istuisi tai olisi itsensä kanssa. Tai jos keskustellaan, tuntuu, että kaikilla on keskustelulle joku tavoite ja motiivi.. on omat estonsa kaikilla ja keskustelu aina jumittuu johonkin asiaan, mistä "ei voida" puhua...

Minusta tunteista puhuminen on pinnallista ja tylsää. Tunteiita nyt tulee ja menee. Sama kuin yrittäisi puhua syvällisiä pilvikuvioista. 

Niin. ymmärrän, että meitä on monenlaisia..monille kai tunteet ovat yhtä kysymysmerkkiä? Mutta, että puhuttaisiin, millaista tämä ihmiskokemus ylipäätään on.. miten kokee asiat, miltä tuntuu, millainen on.. se on minulle sitä oikeaa itsensä ilmaisua.. ei se, että "tiskasimpa astiat, mennäänkö uimaan"... 

Minä puhun tunteista vain harvoille ja valituille, niille oikeille ystäville. Muiden kanssa ollaan kevyellä keskustelulinjalla. Se ei todellakaan tarkoita etten ajattelisi ja tuntisi, päin vastoin. Miksi ihmeessä haluaisin jakaa oman sisimpäni jonkun puolitutun kanssa? Tutustun ihmisiin todella hitaasti, ja useimpiin ihmisiin en edes välitä tutustua sen syvällisemmin, koska aika harvoin tapaan sellaisia ihmisiä joiden kanssa olen oikeasti samalla aaltopituudella. Itsestäni tuntuu vähän oudolta, jos joku alkaa kauheasti vuodattaa omaa elämäänsä heti ensitapaamisella, mutta kuuntelen toki kohteliaasti ja yritän olla mahdollisimman myötätuntoinen.

Niin.. on se vaan, että niin paljon on pelkoa täällä. Pelätään ilmaista itseään, siitä kai tässä kaikessa on kyse. Yhteiskunta painottaa "selvitymistä", materialismia ja ulkonäkökeskeisyyttä.. Tyhmältähän sitä tuntuu "aivopestyjen" seurassa itseään ilmaista

Ketjun aloittaja lähtee yöpuulla.. toivottavasti huomenna vois jatkaa tätä keskustelua.. :) öitä!

Miksi kaikkien kanssa pitäisi puhua syvällisiä? Ei minua kiinnosta kertoa oikeita juttujani kaikille, ne kuuluvat ainoastaan perheenjäsenille. Enkä niidenkään kanssa jaksa 247 jauhaa syvällisiä.

Niin, no tottakai, ei kaikille tarvitsekkaan sen syvällisemmin tuoda itseään ilmi, mutta edes omien vanhempiensa kesken, niin tuntuu että sitä "syvällisyyttä" ei vaan ole. Mieheni kanssa on, mutta sitä kaipaisi välillä toista "femiiniä", jonka kanssa jutella. Äitini tuntuu olevan sellainen, jolta sitä ei vaan löydy? Välillä puhumme "syvemmin" mutta se on sitten lähinnä vaan ihmettelyä siitä, millainen minä olen. Hän kokee, että kun saa vaan touhuta ja tehdä asioita, mistä tykkää, se riittää hänen onnellisuuteensa. Tunteista puhuminen johtaa yleensä aiheeseen, miksi hän on isäni kanssa, ja se on asia, mistä ei pääse yli ja kaikki tunteet jäävät sille tasolle.

Mulla on ja on ollut vuosien varrella hyviä ystäviä, joiden kanssa asioista voi puhua. Siksi minusta tuo pinnallinen taso onkin keskusteluissa ok. "Ihanat verhot" ei kerro mitään kyvystä keskustella syvällisempiäkin, kaikkien kanssa ei vain mennä niin syvälle asioissa.

Olen taas itse kärsinyt yksipuolisesta ystävyyssuhteesta, jossa paremmin tutustuminen on johtanut siihen, että toinen haluaa vyöryttää kaikenlaisia ongelmia mun kuultavaksi. Joten tuollaisen kokemuksen jälkeen - on ihanaa keskustella niistä ikkunaverhoista eikä mennä sen syvemmälle asioissa.

Toisen ihmisen syvällisyyden puuttumisen saa kyllä sitten selville, kun joku ystävyys syvenee. Minulla on nyt uusi ystävä, joka ei ole tottunut puhumaan syvällisemmistä aiheista, vaan on vaivaantunut, kun keskustelu viedään yksityisempiin asioihin. On tietysti tavallaan surullista, että joiltakin ihmisiltä puuttuvat sellaiset ihmissuhteet, että ei ole tottunut puhumaan syvemmistä asioista. Me esimerkiksi aloimme puhua uskosta ja uskonasioista (olen ateisti) ja näitä asioita ystävä ei ollut tarkemmin pohtinut aiemmin.

Mutta ei kannata aina tehdä sitä johtopäätöstä, etteikö syvälliseen keskusteluun kykene, jos henkilö ei juuri sinun kanssasi puhu syvällisiä.

Välillä kun oikein alkaa naisten tunne-elämää kuuntelemaan, sitä vähemmän teitä ymmärtää.

Meissä ihmisissä on niin monenlaisia. On paljon niitä, jotka eivät osaa yksinkertaisesti puhua syvällisiä. Siten on niitä, joitten luottamus on petetty ja siksi eivät enää puhu syvällisiä kuin harvojen ja valitujen kansa. Kuulun itse jälkimmäiseen ryhmään. Luottamusta ei voi pettää kuin kerran, se on sitten siinä.

Monelle malli siitä, mitä puhutaan, on peräisin kotoa. Meillä on ollut ja on edellen aika monta sellaista läheistä, jotka eivät pysty syvällisempään ja usein henklökohtaisempaan keskusteluun. Useimmat heistä eivät kykene reagoimaan tunteisiin millään tavalla tai sitten kuin edesmennyt äitini: suuttumalla. Sitä oppi hyvin pienestä puhumaan vain mitäänsanomattomia mukavia asioita, jotka eivät herättäneet minkäänlaisia intohimoja. Todelliset ajatukset ja tuntet piti pitää poissa näkyviltä. Tottahan sellainen esimerkki vaikutti. Minuakin on usein pidetty kylmänä ja kovana, kun en jokaiselle paljasta todellista minääni. Se joka ansaitsee luottamukseni ja osaa vähän rapsuttaa pintaa, löytää kyllä varsin herkän ja syvällisen ihmisen.

Toisaalta, mitä pahaa on pinnallisessa small talkissakaan. Ei kaikkien kanssa tarvitse heti ruveta pohtimaan maailmoja syleileviä syntyjä syviä. Riittää, kun vaihtaa edes muutaman sanan vaikka pihalla tai rappukäytävässä.