Työmatka...

Lomani oli alkanut jo edellisenä perjantaina. Silti vielä tänään, torstaina, olin matkalla töihin. En tiennyt varmasti miksi – ehkä siksi, että en halunnut katsoa kotona kuollutta ensirakkauttani. Rakkautta, joka oli siirtynyt minusta tietokonepeleihin ja kaljaan.  Tai ehkä syy oli pikemminkin se, että tuossa aamun ruuhkabussissa kolmannelta pysäkiltä meidän pysäkkimme jälkeen kyytiin nousi aina tuo Mies. Tuo Mies, jonka takia olin puolivuotta jaksanut lähteä töihin ja kestänyt kotonani odottavan kulissin sekä paluun sinne työpäivän jälkeen.

Järjetöntä! Tämä oli jo neljäs lomapäiväni. Kaksi ensimmäistä olin käyttänyt shoppaillen. Ostaen itselleni jotain sellaista, mitä en kotona aviomiehelleni olisi uskaltanut edes näyttää ja vaikka olisin näyttänyt, todennäköisesti sen aiheuttama reaktio olisi kiihottanut miestäni vähemmän kuin se hänen pelissään autiossa zombikylässä vaeltelu yksin! Olin antanut itselleni luvan, olin luovuttanut – ei mieheni tiennyt edes lomastani. Tai tiesi, mutta ei se häntä kiinnostanut. Jo nyt toisen kerran olin tuossa bussissa matkalla ”töihin”. Eilen olin nähnyt Hänet, mutta en uskaltanut tehdä mitään. Hymyilin ja mietin, miksi hän istui vastakkaiselle puolelle vaikka heinäkuussa tilaa olisi ollut lähes koko bussin verran valita. Mutta Hän istui siinä. Lähellä. Ehkä juuri siksi?

Emme me olleet puhuneet. Tai olimme – hän oli kerran kysynyt minulta, olinko huomannut edellisenä päivänä hänen jättävän sateenvarjonsa bussiin. Hän tunsi minut! Tiesi minun menevät ainakin yhden pysäkin pidemmälle kuin Hänen työmatkansa. Jouduin vastaamaan, että en ollut huomannut sitä. Samana iltana lähes itkin itseni uneen ja mietin – miksi minä en ole sanavalmis – miksi aina liian myöhään keksin sopivat lauseet ? Olisin voinut sanoa löytäneeni sen ja että se on kotonani! Tiesin tarkasti millainen Hänen sateenvarjonsa oli – olisin voinut käydä ostamassa täysin samanlaisen ja päästä eteenpäin. Mutta ei – ei minusta löytynyt sellaista piirrettä. Olin kuihtunut avioliitossani. Menettänyt itsevarmuuteni, tunteeni olla Nainen ja kadottanut oman seksuaalisuuteni. Olin vain… en edes enää tiennyt itse mikä!

Nyt Hän istui taas vieressäni. Melkein toivoin, että tänään olisi perjantai. Ei siksi, että olisin halunnut siirtää väistämätöntä eteenpäin (tai ehkä juuri siksi) – mutta ennen kaikkea siksi, että Hän pukeutui rennommin perjantaina. Näin kesällä vieläkin rennommin, tavalla joka sai minut iltaisin haaveilemaan. Fantasioimaan Hänestä! Tiesin liikaa Hänestä, liikaa ollakseni vain se nainen aamubussista. En ollut stalkannut häntä – tai olin sen verran, että tiesin hänen olevan eronnut ja ei parisuhteessa ainakaan Facebookin mukaan – mutta käsitykseni oli muodostunut noiden yhteisten 22 minuuttia kestävien aamun työmatkojen aikana. Joka aamu kuitenkin sain tuon kihelmöivän 22 minuutin aikana enemmän huomiota, kuin kotona koko viikonlopun aikana yhteensä. Hymyjä. Katseita. Olipa Hän kerran näyttänyt minulle myös lukemansa kirjan kannen kuin hieman vahingossa: ”Ei kiitos.” Ensin maailmani romahti, kunnes työpäivän jälkeen syöksyin Kirjatorille ja ostin kyseisen pokkarin. Sen luettuani olin varma – Hän tiesi minusta enemmän kuin olisin voinut ikinä kuvitella. Hän luki myös minua, tiesi mitä tarvitsen!

Katsoin Miestä ja hän hymyili. Tänään oli taas näköjään vain pelkkä konttoripäivä. Kravattia ei ollut ja ylänapit paidassa olivat auki. Tumma puku, kuten jokaisena päivänä perjantaita lukuun ottamatta. Perjantaita rakastin, niitä farkkuja joiden läpi pystyin lähes näkemään mielikuvituksessani. Tiukat, hyvin istuvat ja niin… korostivat juuri oikein kahta osaa Hänessä. Tänään olin pukeutunut itse maanantaina ja tiistaina ostamiini vaatteisiin. Tunsin olevani matkalla juhliin, sillä liian harvoin enää nykyisin tarvitsin tällaisia vaatteita – saati alusvaatteita… kylmät väreen menivät lävitseni ja sanoin: ”Kaunis ilma tänään!”. Mitä vittua mä just sanoin? Tuoko oli nyt hyvä avaus?! Puolen vuoden jälkeen?

Mies katsoi minua, hymyili ja vastasi ”Kyllä. Liian kaunis työpäiväksi!”. Ajatukseni löivät tyhjää, oliko tuo vihje vai sarkastinen toteamus? Ja juuri sillä hetkellä hän siirtyi viereeni istumaan ”Tuolla puolella ei edes pysty istumaan. Tuo aurinko vaan paistaa mut”.

Olin myyty… ja juuri silloin Hän, kun vähiten uskalsin odottaa…

[ kirjoita oma jatkosi... ;) ]