Ihminen joka purkaa pahan olonsa toiseen ihmiseen... miksi tekee sen?

Olen ollut elämässäni kynnysmatto niin monelle. Olemukseni on ärsyttänyt muitakin kuin äitiäni, ja olen saanut kuulla kunniani ja saanut hävetä itseäni niin paljon ettei sitä uskoisi kukaan jos tarkemmin kertoisin.

Ja kun olen ollut niin kiltti, liian kiltti aina. Mitään syytä niille sättimisille ja huutamisille ei yleensä olisi koskaan ollut. :( Potisin todella huonoa omaatuntoa jos omalle tyttärelleni samoin tekisin, kuin minulle on tehty.

Kerran äitini sanoi, että minussa on jotain yhtä ärsyttävää kuin isässäni. :( Olin tuolloin teini..

ap

Ymmärrän sinua. Olen itsekin ollut aina silmätikku, ja mikä pahinta, kun olen uskoutunut asiasta ja saamastani kohtelusta muille, useimmiten reaktiona on ollut minun syyllistämiseni asiasta. Olen hyväntahtoinen ihminen, mutta vei aikaa hyvin, hyvin monta vuotta, ennen kuin olen oppinut olemaan samalla luja ja pitämään puoleni. Opettelen sitä oikeastaan yhä.

Ikävä kuulla, 4, että sinullakin samankaltaista ollut :(

ap

Lisäisin tuohon, että kaiken arvostelun lisäksi meillä kotona arvosteltiin lähes kaikkia muita ihmisiä ja heidän tekemisiään, "ne nyt on sellaisia vuokrataloissa asuvia,  se ei osannut edes kunnon pullapitkoa tehdä, ne on niin laiskoja, ajatella niillä oli niin huonot vaatteet lakkiaisissa. Onneksi vanhemmat ovat jo kuolleet. 

Ihmisten on helpompi purkaa kiukkunsa muihin, silloin ei tarvitse katsoa sitä omaa pärstää peilistä eikä ottaa vastuuta omista tekemisistään - henkisesti helppoa on ajatella että aina joku muu on syypää.

Jos äitiä ärsyttää, syyhän ei ole hänessä itsessään --- vaan lapsessa, joka "ärsyttää" häntä pelkällä olemassaolollaan. (Äiti unohtaa kivasti, että hänhän nyytin on alulle pannut.)

Olitkohan ei-toivottu juhannusvauva? Vahinko? Syy miksi äitisi oli muka pakko naida isäsi? Siitä sitten syytti sinua koko elämäsi, kun ei osannut itsessään syytä nähdä. Eikä häpeää käsitellä.

Semmosia ovat ihmiset, aika monetkin.

Sanon tämän tosiasiana -- en tietenkään hyväksy moista käytöstä.

En ole ollut vahinkovauva, vaan toivottu. Synnytykseni on ollut todella vaikea. Ja kyllä äiti on osoittanut rakkauttakin omalla tavallaan. Mutta liian paljon oli kaikkea negatiivista perheemme ilmapiirissä, ja moni ikävä juttu kohdistui minuun :(

ap

Äitisi vihasi omaa elämäänsä, siinä syy.

Vanha ketju, mutta aloittaja voisi olla myös minä. Ihan samat kokemukset. 

Ja pahinta, että ei voi millään todistaa sitä että joku purkaa pahaa oloaan koska sen voi aina kääntää väärinkäsitykseksi. 

Hyvin tutulta kuulostaa. En nyt jaksa omaa tarinaani kertoa, mutta minulla on vähän samankaltaisia kokemuksia lapsuudesta ja nuoruudesta. 

Olin pitkään ujo ja arka, vieläkin kai olen. Nykyään tosin minussa on paljon myös uhmakkuutta ja ripaus ylimielisyyttäkin. Olen aina piikit tanassa ja valmiina puolustautumaan sanallisesti. Yhdenlaista arkuutta kai sekin on, että on koko ajan varuillaan? 

Kun nyt pääsisi edes jonkinlaiseen tasapainoon itsensä kanssa. Muihin ihmisiin, maailmaan tai yhteiskuntaan en enää luota. Olen ihan yksin, aina ollut. 

Palstalla moni käsittää väärin mitä sanoo ja tulee joku raju vastaus. Ei ihan ymmärrä sitä. Malttia.

Oletko yrittänyt asettua vanhempiesi asemaan? Millainen oli heidän lapsuus, jne.

(Hyväksyminen ja ymmärtäminen on kaksi eri asiaa.)

Vierailija kirjoitti:

Vanha ketju, mutta aloittaja voisi olla myös minä. Ihan samat kokemukset. 

Tai minä: vahinko, joka oli kaiken huipuksi vielä väärää sukupuoltakin.

Vierailija kirjoitti:

Oletko yrittänyt asettua vanhempiesi asemaan? Millainen oli heidän lapsuus, jne.

(Hyväksyminen ja ymmärtäminen on kaksi eri asiaa.)

Ihminen pyrkii löytämään itsensä ulkopuolelta syitä negatiivisiin asioihin ja mikä onkaan helpompaa, kuin vanhempien syyttäminen. Vanhemmuutta ei voi takautuvasti korjata, mutta sille omalle elämälleen voi tehdä jotakin. 

Kyllä se oli julmaa muutama vuosi sitten itsekin tajuta, että omaa vikaa ne omat teot ovat. Ei siinä mikään muu auttanut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko yrittänyt asettua vanhempiesi asemaan? Millainen oli heidän lapsuus, jne.

(Hyväksyminen ja ymmärtäminen on kaksi eri asiaa.)

Ihminen pyrkii löytämään itsensä ulkopuolelta syitä negatiivisiin asioihin ja mikä onkaan helpompaa, kuin vanhempien syyttäminen. Vanhemmuutta ei voi takautuvasti korjata, mutta sille omalle elämälleen voi tehdä jotakin. 

Kyllä se oli julmaa muutama vuosi sitten itsekin tajuta, että omaa vikaa ne omat teot ovat. Ei siinä mikään muu auttanut. 

Samaa mieltä. Itsepä olette sinne ristille kiivenneet ja naulat lyöneet ranteisiin. Alas sieltä ristiltä ulisemasta ja sitä omaa elämään muuttamaan. 

Käyttäytyvän puutteellisuuden piikkiin. 

Sääli että trolleille mikään ei ole pyhää, vaan kaikesta pitää päästä sättimään.

Luultavasti sellaisen ihmisen sisällä on syvää häpeää, jota ei ole koskaan pystynyt käsittelemään. Vuorovaikutus lapsuudessa on ollut vajavaista eikä joitain lapsen tarpeita ole täytetty. Ajatus siitä, että olisi omalle lapselleen lempeä, muistuttaa omasta häpeällisyydestä. Lapsi on tavallaan oman itsen jatke, joten lapsessakin täytyy olla jotain vikaa, kuten itsessä. Lapsen haavoittuvuus on aivan sietämätöntä, koska se muistuttaa omasta avuttomuuden tunteesta ja kärsimyksestä. Kritisointi ja kontrollointi ovat keinoja yrittää välttää häpeää, ehkä jopa tavallaan suojella lasta, mutta todellisuudessahan vanhempi vetää lapsen omaan häpeän suohonsa. 

Useinhan käyttäytyminen on suorastaan sadistista. Oma kärsimys/häpeä hiukan helpottuu, kun sitä siirtää muihin, jakaa, projisoi. Ego iloitsee, vaikka samaan aikaan oma käytös saattaa kauhistuttaa ja kaduttaa (esim. vanhempi-lapsi -suhteessa, jossa luultavasti oikeasti on syvää rakkautta ja suojelunhalua kuitenkin)... jos on sen verran kehittynyt tapaus, että pystyy näkemään oman käytöksensä eikä sokeasti (mutta pinnallisesti) usko, että viat ovat muissa ja itse on oikeassa.

Netissäkin aika usein huomaa jonkun kiusaajan ajatusten tai kai pikemminkin tunteiden kaavan. Toisella on jotain mitä minulla ei ole, esim. vapaus häpeästä ja mahdollisuus siksi tehdä asioita jotka itseä pelottaisivat ja hävettäisivät. Koettu "epäreiluus" raivostuttaa ja toista täytyy muistuttaa kaikesta mahdollisesta, joka itseä hävettäisi tai satuttaisi. Mikä ihana vallantunne ihmiselle, joka sisimmässään tuntee itsensä mitättömäksi, arvottomaksi ja vialliseksi. 

Ei kannata ottaa vastaan. Voi katkaista välit ja sanoa,että en ole sinun roskis.