Onko muita, jotka eivät päässeet erosta yli?

Miksi erositte

En oikein ap ymmärrä sinua. Ensin kerrot tehneesi valintoja lasten ehdoilla ja "parempi niin" mutta seuraavassa kappaleessa valitat joutuvasi elämään ilman miehen rakkautta. Todellisuudessa sinun ei tarvitse valita lastesi ja oman onnesi välillä -- voit saada molemmat.

Ero on iso henkilökohtainen suru ja varmasti vakava paikka, muttei kuitenkaan häpeällinen asia tai syy heittää loppuelämää hukkaan. Et saanut sitä ydinperheen elämää, josta haaveilit. Menneen murehtiminen ei kuitenkaan auta vaan sinun pitää katsoa eteenpäin ja ottaa vastuuta omasta onnellisuudestasi.

Sinun pitää pystyä pääsemään menneestä irti ja elää omaa elämääsi harrastusten ja seurustelunkin kautta. Kaipaat rinnallesi kumppania, joten jotain kautta olisi syytä palata miesmarkkinoille. Kyllä hyviä eronneitakin miehiä on ja varmasti sellaisia, jotka ymmärtävät sinua.

Jos ero on liian iso trauma sinulle edelleen, tarvittaessa vaikka terapiasta voi hakea apua, kunhan vaan alat ottaa askeleita onnellisempaan suuntaan.

Onko jossakin niitä iloisia perheitä, jossa isä grillaa takapihalla, lapset heittelevät palloa ja koira kirmaa lasten keskellä, kaunis vaimo saapuu myös tuoden virvokkeita ja yhtä onnelliselle naapurin perheelle morjestetaan, kun he kävelevät auringon paisteessa katua pitkin... Elokuvissa?

Minusta elämä on juuri niin onnellista, kuin sen itse kuvittelee ja rakentaa. Sinulta puuttui se (onnellinen-?) ydinperhe, mutta kuvailemasi mukaan sinulla on kaikkea muuta. Jos jonkin asian nostaisin tärkeäksi, niin se on se läsnäolo, jota sinulla on lapsillesi riittänyt :)

Niin, elämämme on ollut onnellista. Parasta, mihin olen kyennyt. Aikani ja henkinen kapasitettiini ei ole riittänyt seurusteluun. Olen halunnut taata lapsilleni kodin, jossa ei ole ylimääräisiä. Mun juttu ei vaan ole ollut seurustelu saati uusperhe. Silti on kaihoisa olo, surullinenkin. En minä ole päivittäin murhetinut eroa. Joskus vain näin vuosien jälkeenkin on surullinen olo, ettei lapseni ja minä eläneet ydinperhe-elämää. Olen minä harrastanutkin ja tosiaan töitä tehnyt ja elänyt sillä tavalla normaalia elämää. En vaan osaa edes ajatella, että seurustelisin jonkun kanssa. Enkä usko, että on miehiä, joka lisäisi tässä tilanteessa onnellisuutta. Elämä nyt vain meni näin. Tässä oli paljon hyvää.

anyone else?

nobody?

Ymmärrän sinua ap. Paitsi etten ole kyennyt eron jälkeen olemaan sellainen äiti aina, kuin olisin halunnut. Juuri haukuin heidän isänsä ja tämän uuden naisystävän sekä heidän perheensä. Mies teki minulle todella törkeästi eron yhteydessä. Tiedän, miten pahalta tuntuu ja miltä lapsista tuntuu kaikki tämä. Pyysin anteeksi ja kerroin, etten tarkoittanut mitä sanoin...silti itken. Kukapa suunnittelisi lähemmäs 40v jäävänsä yksinhuoltajaksi? Olen käynyt treffeillä, mutta en ole vielä tavannut ketään, jota rakastaisin. Olen käynyt ero-ryhmissä, terapiassa...

Mä olen vasta eroamassa, mutta jotain tuttua tuossa tekstissäsi oli. Mä uskon myös, että pystytään miehen kanssa eronkin jälkeen tarjoamaan lapsille hyvä elämä, mutta en usko, että musta koskaan on mihinkään uusperhekuvioon, eikä varmaan seurustelemaankaan. Jotenkin vaikka suren jo nyt parisuhteen puuttumista ja kaikkea tuota, mitä sinäkin, en usko, että tulen seurustelemaan vuosiin. Kuten sanoit, se ei vain mahdu tähän kuvioon, millään. Tietysti moni ajattelee, että kohta voin olla eri mieltä. Onhan se mahdollista, mutta silti veikkaan ennemmin, että elämä menee kuten ap:n. Selviän kyllä ja varmasti hyvä elämä on edessä, mutta....

Ja miehen toiveesta erotaan. Hän ei enää rakasta minua. Lapsia kolme 

Olet pitänyt hyvää huolta lapsistasi. Hatun nostot. Olet huolehtinut itsestäsikin. Olisi hienoa jos voisitte palata yhteen .Hienoa että lapset ovst olleet hellä teitä molempia koko ajan.

8 jatkaa...

Nautin omasta ajastani, minulla on ystäviä, matkustelen...mutta mielestäni en vain saa pois sitä, että tulin petetyksi, jätetyksi nuoremman naisen vuoksi, kenties mies ei koskaan rakastanutkaan minua? Toisaalta mieluummin näin, kuin että olisi vaikkapa jäänyt lapsettomaksi kokonaan. Periaatteessa eksän kanssa hyvät välit - silti suren aina välillä. En onneksi enää jatkuvasti.

Oi että, tuntuu hyvältä, että joku ajattelee samoin tai edes vähän tajuaa oloani. Kiitos.

Anteeksi nyt vaan, ap, mutta miksi ihmeessä puhut elämästäsi imperfektissä? Ihan koko ajan? Oletko ajatellut lopettaa elämisen? Vai oletko niitä, joiden mielestä nelikymppiset on vanhuksia (halveksin sellaisia ihmisiä)?

Mulla ei ole lapsia, mutta joltain osin sama tarina. Ero oli erittäin traumaattinen, ja vaikka siitä on jo kahdeksan vuotta, se on jättänyt jonkinlaisen pysyvän varjon omanarvontuntoon, luottamukseen ja elämäniloon. Mietin eksää huomattavasti useammin kuin mikä olisi mielestäni tervettä ajan kulumisen huomioon ottaen. 

Kuulostat masentuneelta. Mennyttä ei voi muuttaa. Uusia suunnitelmia voi tehdä. Sinuna en jättäytyisi deittimarkkinoiden ulkopuolelle. Ex miehelläsi on varmasti uusi puoliso ja hän on jatkanut elämäänsä, miksi sinä et voisi tehdä samoin? Meitä eronneita äitejä on paljon ja moni meistä on uudessa parisuhteessa. Itse en halunnut jäädä yksin ja minut jätettiin  kun lapset oli ala-asteella kymmenkunta vuotta sitten. Olin sinkku eron jälkeen vain kolme vuotta.

Itse en sure eroa vaan sitä ydinperhe haavetta. Valitsin sellaisen miehen jonka unelma oli oma lapsi ja sitten se lapsi ja perhe ei kiinnostanutkaan jo raskausaikana. Ymmärrän tuskan myös siitä ettei saa rakkautta mitä toivoisi. Traumoihin saa apua ja onnellista elämää voi elää ilman miestäkin.

Ei kannata maalata itseään nurkkaan. Nyt vaan rohkeasti tapailemaan!

Tiedän lukemattomia ihmisiä, jotka ovat tavanneet elämänsä rakkauden neli- viiskymppisenä. Mukaanlukien itseni!

Tapailu on helpompaa, kun lapset kasvavat. Moni eroaa keski-ikäisenä ja löytää uuden. Mukaan vaan rohkeasti!