Suhde isään lapsuudessa etäinen, mietityttää..

Omien lasten kasvettua olen elänyt (tahtomattani) läpi omaa lapsuuttani ja katkeroitunut vanhemmilleni entistä enemmän, erityisesti isälleni. Hän oli arvaamaton ja piittaamaton, ei koskaan ollut kiinnostunut asioistani tai kuulumisistani, valtasi olohuoneen, jossa muut eivät voineet/halunneet olla vaan sulkeuduimme pieneen makuuhuoneeseen. Pelkäsin häntä ja hänen läsnäolonsa ahdisti. Hän käytti siis myös ruumiillista kuritusta ja minun ollessa teini-ikäinen, ahdisteli muutamaa kaveriani seksuaalisesti mm. huomauttelemalla rintojen kasvusta ja kerran humalaspäissään puristelikin. Samoin äidin kavereille ehdotteli suoraan ja lirkutteli. Rahalla ja joskus ruoalla yritti hyvitellä ja hoitaa isän velvollisuuttaan. Aina kotiin tullessani toivoin ettei hän olisi kotona. Viihdyin kavereillani ja häpesin ja surin omaa tilannettani. Isäni alisti äitiäni myös aina, ja olen myös hieman katkera siitä, miksi äitini ei pitänyt puoliani ja suojellut minua ja kunnioittanut itseään ja lähtenyt. Lapsuuteni oli ikävää ja ahdistavaa, odotin vain koska saan muuttaa pois. Ja muutin heti kun se oli mahdollista.

Aluksi elin vain helpottuneena ja onnellisena vapaudesta. Omien lasten synnyttyä suhde vanhempiini muuttui hiukan positiivisempaan suuntaan. Lasteni kasvettua ikään, jossa itsenikin muistan, katkeruus alkoi kalvaa mieltäni. Kuinka vanhempani pystyivät tarjoamaan minulle sen lapsuuden mitä elin?

Olen tavannut vanhempiani säännöllisesti velvollisuudesta. Nyt alan ahdistua kantamaan tätä velvollisuutta. Onko minun todella pakko? Miksi olen yhä aikuisena lojaali? Olisiko joku samankaltaisessa tilanteessa ja ymmärtäisi edes hieman tilannettani?