Mitä tekemättä jätettyä kadut tähän astisessa elämässä?

Että en jättänyt miestäni, kun siihen oli mahdollisuus. Nyt on talo, mökki ja puoli vuotias lapsi. Vittu kun olisin tajunnut sen jättää n. 10 v sitten. Nyt en halua enää lapsen takia. Elämä on täydellistä ja minulla on kaikki mitä haluan, mies vaan on väärä. Menin nuorena siitä mistä aita oli matalin, en siis uskaltanut erota ja aloittaa kaikkea alusta.

Olisin halunnut asua muuallakin kuin täällä synnyinkaupungissa ------- nyt on työtpaikat, asuntolainat ja lasten tärkeät kaverit, ei kehtaa noin vaan lähteä.

Olisi ollut kiva elää sinkkuna pitempään ja myös mihen kanssa kaksistaan, mutta lapsi tulikin nopeasti ------ ei pysty enää muuttamaan ja olen kyllä iloinen, että meillä nämä kaksi ihanaa lasta on ja että saimme ne suht.koht nuorina. En kyllä varsinaisesti kadu.

Olisin halunnut sittenkin opiskella jotain luovaa alaa esim. valokuvausta tai teatterialaa. Nykyisessä työssäkin saa käyttää paljon luovuttaa, mutta fiilistelen ajatuksella, että työni olisi projektiluonteista ja liittyis vaikkapa juuri siihen teatteriin ------ enää en taida alaa vaihtaa asuntolainan takia ja vielä enemmän siksi etten kehtaa, nolaisinko vain itseni ja ajattelen ettei minusta ole siihen. Tämä on suurin katumiseni... Voi kun olisin tajunnut silloin nuorena :(

Olen liikaa elänyt miettien mitä muut ajattelevat ------- pyrin muuttamaan tätä asiaa koko ajan.

Nyt kun luen näitä kirjoittemiani juttuja niin päädyn siihen tulokseen, että asuntolaina sitoo ihmistä liikaa.

Ei:n sanomista useissa tilanteissa.

Ehkä jos jotain kadun jolloinkin, niin sitä että nuorena arvostin miehessä aivan eri ominaisuuksia mitä nyt vanhempana. Ihastuin aina sellaisiin vähän toivottomiin tapauksiin ja pahiksiin. Kunnon miehet taas ihastuivat aina minuun, mutta en antanut mahdollisuutta kenellekään. Paljon olen saanut kolhuja ja sydänsuruja tämän takia.

Yksi satunnainen kohtaaminen jäi vain satunnaiseksi kohtaamiseksi vaikka siitä olisi voinut syntyä jotain suurta.

En sanonut "kyllä", kun olisi pitänyt. Nyt miehellä on toinen nainen ja kolme lastakin sen kanssa.

[quote author="Vierailija" time="06.03.2014 klo 22:45"]

Ehkä jos jotain kadun jolloinkin, niin sitä että nuorena arvostin miehessä aivan eri ominaisuuksia mitä nyt vanhempana. Ihastuin aina sellaisiin vähän toivottomiin tapauksiin ja pahiksiin. Kunnon miehet taas ihastuivat aina minuun, mutta en antanut mahdollisuutta kenellekään. Paljon olen saanut kolhuja ja sydänsuruja tämän takia.

[/quote]

Minäkin haluaisin tietää miten sitä voisi väkisin rakastua siihen tylsään, epäeroottiseen, mukavaan ja kunnolliseen mieheen. Olisi todella helppoa elämä sen jälkeen.

Kadun, etten lähtenyt seikkailemaan komean, itsevarman miehen kanssa kun itselläni meni liitossa huonosti.

Nykyään tuo mies on naimisissa ja minulla nössökkä ukko edelleen, jonka kanssa menee vähän väliä huonosti. :(

En alkanut seurustella minusta kiinnostuneen miehen kanssa. Pidin häntä pettäjänä, joten pysyimme ystävinä. Hän on naimisissa, joten tilanne on ohi. Emme enää tapaa.

Jos jotain asiaa kadun, niin sitä etten opiskellut nuorempana. Edes jokin amk-tutkinto, ettei tarvisi tehdä lopun ikäänsä kaikkein raskaimpia hommia. Voisihan sitä toki opiskella vieläkin, mutta nyt on lapset, asuntolaina...

Jos jotain asiaa kadun, niin sitä etten opiskellut nuorempana. Edes jokin amk-tutkinto, ettei tarvisi tehdä lopun ikäänsä kaikkein raskaimpia hommia. Voisihan sitä toki opiskella vieläkin, mutta nyt on lapset, asuntolaina...

Minua kaduttaa, etten ikinä ottanut selvää erään miehen oikeista tunteista minua kohtaan.

Ystäväni ihmettelivät usein minulle, että eihän tuollaisia miehiä ole kuin elokuvissa. Jostain syystä kuitenkin uskottelin itselleni muutamien kuukausien tapailumme ajan, että tämä on vain seksiä. Pelkkää seksiä, ei tunteita. Salaa kuitenkin ihastuin mieheen, ja pelkäsinkin myöntää sitä ystävilleni, miehelle ja jopa itselleni. Tämä ihastuminen ehkä hieman pelästytti nuoren, sisimmässään aran, ujon tytön, ja aloinkin ottaa etäisyyttä mieheen. Pelkäsin puhua tunteista - mitä jos minut torjutaan? Pelkäsin päästää toista lähelle minua. Pelkäsin, että kova ulkokuoreni rikotaan.

Nykyään, muutama vuosi tapailun jälkeen, minua harmittaa ihan todenteolla, etten koskaan ottanut selvää siitä, mitä mies oikeasti tunsi minua kohtaan - vai tunsiko mitään. Sillointällöin tämä asia kalvaa minua edelleen.

Perkele.

Yliopistoon menoa. 

Opiskelin yliopistossa ihan vääriä aineita. Täytän kohta 50, joten en jaksa enää aloittaa siellä uudestaan, kun näinkin pärjään.

En jättänyt exää vaan roikuin huonossa suhteessa kymmenen vuotta.

Olisi pitänyt pyrkiä opiskelemaan jotain oikeasti hyvää ja arvostettua alaa eikä mitään humanistihöttöä. Enää en voi, koska ei riittäisi rahat opiskeluun ja sisäänpääsyssäkin painotetaan ensikertalaisia ja uusia ylioppilaita. Joten pakko pysyä siinä omaa alaa vastaamattomassa työpaikassa joka on.

Kadun ylitsemuiden sitä, etten sanonut tarpeeksi usein omalle edesmenneelle äidilleni kuinka tärkeä ja rakas hän on.

Nyt hieman myöhäistä.

En ymmärtänyt hakea oikealle alalle, sille millä teen nyt töitä. Jos olisin korkeakoulutettu tähän, voisin tehdä enemmän. En voi hakea, kun ei tällä paikkakunnalla sen alan koulutusta ole, en voi oikein enää täysipäiväiseksi opiskelijaksi ryhtyä kun työkokemusta on liian vähän. Tosin jos tulee alan aikuiskoulutus, jota voisi käydä työn ohessa, kohtuullisen matkan päähän, aion hakea. Mutta ei näytä olevan alan aikuiskoulutusta oikein missään nyt. 

Suunnittelin lähteväni heti lukion jälkeen maailmalle joko töihin (vaikka au pair) tai opiskelemaan. Otin jo selvääkin asioista ja kouluista ja miten haetaan ja kehen ollaan yhteydessä jne. Sitten tapasin mieheni ja olin niin onnen huumassa, että asia jäi. Tosin mieskin oli vielä tuolloin sitä mieltä, että voisi ihan hyvin lähetä ulkomaille töihin.

Aikaa kului, molemmat valmistui kouluistaan ja sai työpaikat. Matkusteltiin paljon, mutta mies ei ollut enää innokas lähtemään ulkomaille vaikka firmansa kautta olisi mahdollisuus. Nyt on asunto- ja autolainat ja pari lasta. Suomessa asutaan ja pysytään. Ihan onnellisia ollaan ja ihanat lapset.

Toisinaan mietin, että mitä jos olisinkin lähtenyt. Olisinko tämän miehen kanssa yhdessä, olisiko esim. etäsuhde kestänyt tai mies tullut perässä, asuttaisiinko nyt jossain ulkomailla vai olisiko minulla lapset jonkun ulkomailla tapaamani miehen kanssa. En siis kadu miestä/perhettä, mutta joskus tekisi mieli kokea se ulkomailla asuminen (ilman talvea).

En tehnyt itsemurhaa ajoissa. Nyt on lapset jotka jäisivät ehkä kaipaamaan. 

Etten rohjennut kertoa tunteistani ihastukselleni, vaikka oli selvää, että tunne on molemminpuolinen.

Nyt molemmilla on perheet, joten meistä ei tule ikinä kavereita enempää.