Onko lapsilla liikaa tavaraa ja viihdykettä nykyään?

Tämä on paljon pohdittu aihe. Muistaakseni on todettu, että mitä enemmän lapsella on leluja, jotka on "valmiita" (lapsi ei saa itse keksiä ja kuvitella, mikä se on ja miten sitä voi käyttää, esimerkkinä vaikkapa koirarobotti, joka puhuu), sitä vähemmän he käyttävät luonnollisesti mielikuvitusta. Tämä tekee lapsista tylsempiä ja tyhmempiä. Mielikuvituksen käyttäminen on leikkien ydin. Toisesta ääripäästä ovat esimerkiksi kivet, jotka eivät sinällään ole "mitään", vaan lapsi saa itse keksiä, mitä ne voisivat esittää ja miten niitä voisi käyttää. Tämä on hyväksi lapsille.

Itse aion omien (toivottavasti) tulevien lasteni kanssa pysyä mahdollisimman yksinkertaisissa ja harvoissa leluissa. Tämä on kuitenkin aika hankalaa nykypäivänä, kun kaupat pursuavat erilaisista uutuusleluista, joita kaikki lapset kinuavat. Ja mummot ja tädit ja naapurit ostelevat lahjaksi leluja koko ajan...

Arvostettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on ottanut tähän muuten kantaa Iltalehdessä tai Iltasanomissa. Löytyy varmaankin googlettamalla.

Myös tietyn vahvan brändin/teeman mukaiset lelut ovat huonoja, koska lapset saattavat ajatella, että niillä voi leikkiä vain tietyllä tavalla, rajoittaa siis luovuutta.

Mutta olen kyllä sitä mieltä, että liika on liikaa leluissa. Lapsi kyllä pärjää vähemmälläkin, eihän se osaa edes kaivata jotain, mitä sillä ei ole. Lapsille koko maailma on leikkikenttä, niitä ei pidä aliarvioida hukuttamalla ne materiaan. Se on karhunpalvelus.

Miten kaveriporukan paine vaikuttaa lapseen jos vaikka vanhemmat ovat ns. minimalisteja?

Omalla kokemuksella 3v leikki täysillä mukana padoma- muotileikkiä (joka lähinnä käsitti juoksemista ympyrässä huutaen Padoma! ). Kesti vähän aikaa tajuta että kyseessä on SpiderMan, piirretty aamuisin jota lapseni ei ollut koskaan nähnyt. 

Myöhemmällä iällä, tuleeko lapsesta poissuljettu tai jopa kiusattu jos ei katso telkkaria tai pelaa jotain peliä tai omista muotileluja? Aina, joskus? Miten paljon vanhempien pitää ottaa huomioon vallitseva lasten kulttuuri?

No varmaankaan kumpikaan ääripää ei ole hyvä. Ei siitä haittaa ole, jos katsoo lastenohjelmia ja omistaa leluja, mutta ainakin pienemmille pitäisi antaa mahdollisuus keksiä niitä leikkejä itsekin sen sijaan, että hankitaan kaikki mitä keksitään. Jos lapsella on koko ajan ympärillään enemmän leluja kuin ehtii leikkiä, se helposti vaikuttaa siihen kärsivällisyyteen, näin ainakin uskoisin. Tuollainen minimalistinen lähestymistapa kyllä saattaa johtaa kiusaamiseenkin, jos ei yhtään ole sitten kartalla mistä muut puhuu, lähinnä sitten kouluiässä. Leluja on kyllä nykyään niin paljon, ettei kaikesta voikaan eikä pidäkään olla kärryillä, mutta on se hyvä sentään jostain tietää.

Mielestäni meilläkin on liikaa leluja, vaikka itse ei olla juuri mitään ostettu. Lapsi on pian 3-vuotias ja aika vähässä on ne lelut joilla leikitään, muutama suosikkilelu. Isälläni on taipumus osoittaa rakkautensa ostamalla tavaraa ja krääsää. Lapsi rakastaa palapelejä ja kuluttaa niiden kanssa pitkäänkin aikaa. Myös nukkea jaksaa pikkuhiljaa hoitaa. Legot ja ruuanlaittovälineet, siinäpä ne parhaimmat lelut. Muista leikeistä suosikki on piilosilla olo.

Ja nyt, kun tätä kirjoitan niin tulen siihen ajatukseen että voisin vaikka ottaa ja käydä ne muut lelut läpi ja tuoda pois turhat.

Samaan aikaan kuuntelin hieman hämmästyneenä kaverini puheita siitä, että eka kauppareissu, että päästiin samanikäisen lapsen kanssa ilman lelunostoa sieltä kaupasta. Ja olin onnessani, että onneksi meidän lapsi ei osaa vaatia leluja kaupassa...vielä.

Muuan täti ihmetteli, kun minun lapsillani ei ollut mukana mitään leluja 1990-luvulla, kun kävimme vanhassa mummolassa. Ei siellä enää mummoa ole vuosikymmeniin ollut, mutta se yli sata vuotta vanha talo ja ne vanhat tavarat ... ei tullut mieleen, miksi olisi pitänyt kotoa tuoda tuttuja leluja.

Minäkin aikanani leikin siellä kivillä ja kepeillä, ja olihan minulla nuketkin.

Oletteko huomanneet, kuinka nopeasti kepistä tekee leikkiaseen sellainenkin lapsi, jota on jyrkästi kielletty leikkimästä aseilla. Onko muuten nykylapsien nukeilla ja pehmoleluilla nimiä niin kuin meillä aikoinaan.

Varmaan tähän vaikuttaa se, millaisia leikkejä leikki omassa lapsuudessaan. Minä en leikkinyt mitään ihmeellisempiä leikkejä, lähinnä leikin nukeilla ja nukkekodilla, samoin kaverini. Veljeni leikkivät lähinnä sotaleikkejä ja taisteluleikkejä. Ei me oltu mitään luovuuden kukkasia, tulevia innovaationtekijöitä ja erityisen kehittyneitä vaikka suurimman osan ajasta olikin melko tylsää ja lelut vaatimattomia.

Tässä ap:n ajatuksessa on se pieni ristiriita, että samalla kun kuulutetaan lapsen vapaan ja omaehtoisen leikin perään, tehdään se usein siitä näkökulmasta, että tällainen leikki on aivan erityisen kehittävää. Se ei ole arvokasta siksi, että siinä lapsen aika kuluu mukavalla tavalla, koska niinhän se kuluu ison lelumääränkin kanssa, vaan tavoite on mahdollisimman optimaalinen hermostollinen suorite. Minun kokemukseni mukaan kaikki vaihtoehtopäiväkodit eivät ole täynnä niitten vanhempian lapsia, jotka haluavat tarjota lapsille kiireetöntä leikkiä, vaan nämä vanhemmat nimenomaan ovat erittäin kunnianhimoisia lastensa suhteen, ja odottavat päiväkodin ohjaavan sitä lapsen lahjakkuutta niin että lapsesta tulee joku muu kuin barbeilla pilattu talliainen.