Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy

Tuo oli lapsena eniten inhoamani sanonta. Äitini käytti sitä usein, koska hänellä tuli usein riitaa eri ihmisten kanssa. 

Nyt tekee mieli itse ajatella samoin äidistä. Hän on kesästä asti kiukutellut minulle ihan tyhjänpäiväisestä asiasta, josta selitin ensin monta kertaa, että en tarkoittanut, kuten hän ymmärsi, vaan toisin. (Olin kertonut lapsille, että olen köyhästä perheestä ja siksi minä en lapsena matkustellut ulkomailla ja käynyt laskettelemassa kuten lapseni isän (eli mieheni) varakas perhe. Lapseni siis kyseli meiltä, millainen meidän lapsuus oli, millaisia leluja, mitä tehtiin lomalla ym. Ja koska häntä ihmetytti, miksi me ei käyty Alpeilla ja Eurooppaa kiertämässä matkustusautolla, niin selitin.

Mitään pahaa en tarkoittanut, puhuin vaan siitä, miten eri perheillä on eri määrä rahaa ja he siksi voivat tehdä eri asioita. Äitini mielestä olen haukkunut sekä häntä että vääristellyt lapsuuttani, koska meiltä ei ole koskaan mitään puuttunut. Vanhempani ovat hyvin pienituloisissa ammateissa aina olleet, mutta ovat eläneet säästäväisesti ja järkevästi ja ovat nyt taloudellisesti turvattuja. Lapsena luulin, että me emme voi matkustella, koska ei ole rahaa, nyt äitini versio on, etä varaa olisi ollut vaikka mihin, mutta kun ei haluttu. Muistan kyllä hyvin, miten äiti itki työttömyyttä ja lainanlyhennyksiä. Pahimpia aikoina suunnitteli itsemurhaa kovaan ääneen. Siitä kai se kuva jäi, että rahaa ei ole.) No joka tapauksessa, mua ei huvita yhtään pyydellä anteeksi sitä, että olen sanonut lapsille lapsuudenperheeni olleen köyhä (hyvin pienituloinen), koska se nyt vaan on totta. Sitä olen monta kertaa selittänyt, että en missään nimessä ole tarkoittanut tavalla, jolla äitini sen ymmärsi. Pikemminkin olen lapsille kehunut, miten köyhistäkin oloista voi ponnistaa parempiin oloihin, jos on tarkka ja säästäväinen.

No, olisi kai pitänyt sanoa, että rahaahan olisi kyllä ollut, mutta piheyttään eivät ikinä käyttäneet rahaa ikinä mihinkään hauskaan, niin olisi vältytty tältäkin riidalta. ;p

Mutta pointtini on: en millään jaksaisi olla se järkevä, joka pyytää anteeksi kaikkia "pahoja sanojaan", jotta rauha palaa välillämme. On muutakin kitkaa, ja yleensä homma menee niin, että minä matelen ja olen nöyrä ja sitten rauha palaa väliimme. Olen tosi kyllästynyt koko kuvioon, ja mieleni tekee antaa asian vain olla (tietäen, että tästä hänen kiukkunsa vain kasvaa, ja tulee lisää ja lisää ja lisää pientä pahaa verta, joka kumuloituu suurrähinään.) Samalla tiedän, että itse pääsen helpommalla, jos annan äitini ymmärtää, että hän on olut koko ajan oikeassa ja minä väärässä. Onko kenelläkään samaa tilannetta, ja miten jaksatte sitä?