Katsoin juuri nauhalta Cherbourgin sateenvarjot ja itkin melkein koko leffan ajan. Kiva valilla katsoa jotain tuollaista yksin ja itkea itseksensa.

aikana naimisiin, mies saa kuulla siitä palatessaan. Mies menee myöhemmin itsekin naimisiin, loppuu siihen kun tapaavan sattumalta huoltoasemalla ja jatkavat sitten matkaa omaan elämäänsä.

10 vuotta vanhempi isosiskoni rakasti elokuvaa ja näki sen teini-ikäisenä varmaan 20 kertaa. Minusta se on lähinnä huvittava yltiöromanttisuudessaan :)

Se on kuin minun elämästäni.. Tosin hieman erilaisuuksia löytyy.



Rakastuin mieheen, joka lähti melkein heti YK joukkoihin.

Huomasin odottavani vauvaa. Lähetin miehelle kirjeen, jossa kerroin kaipaavani häntä ja kerroin raskaudestani. Vastausta ei koskaan kuulunut. Luulin, ettei hän välitä.

Päätin kasvattaa vauvan yksin.

Lapsi oli kolme vuotias kun sattumalta tapasimme baarissa. Olin tuolloin jo tavannut nykyisen mieheni, joka on ollut isän roolissa siitä lähtien, kun vauva oli 1,5v.

Tapasin siis tämän miehen, joka on lapseni oikea isä.

Hän kertoi, että oli kovasti rakastunut minuun ja toivoi että ottaisin yhteyttä. Hän ei muistanut sukunimeäni, joten ei saanut minuun yhteyttä. Lisäksi olin muuttanut takaisin kotikaupunkiini, josta hän ei tuntenut ketään jolta olisi kysellyt. Kännykän numeronikin olin vaihtanut. Mutta kun minun yhteydenottoani ei kuulunut, hän pakotti itsensä unohtamaan minut.

En kertonut hänelle lapsesta.

Nykyinen mieheni on edelleen kuin isä esikoiselleni, samalla lailla kuin on oikea isä yhteisille lapsillemme.

Mun sydäntäni kaihertaa kuitenkin totuus. Tämä elämäni rakkaus ei tiedä, että meillä on yhteinen lapsi. Tekstaileme muutaman kerran vuodessa kuulumisiamme toisillemme. Hän on ollut kerran naimisissakin, mutta on eronnut.. ei kuulemma saa minua mielestään. Hän on edelleen sitä mieltä, että olen hänen elämänsä rakkaus.

Hän ei ollut siis koskaan saanut kirjettäni (jossa kerroin odottavani vauvaa)

Se oli hävinnyt minne lie maailmalle.

Mulla tuohon elokuvaan liittyy myös synkkä muisto monen vuoden takaa.



Työskentelin ja opiskelin ulkomailla, ja lyhyen suhteen jälkeen olinkin raskaana (mitä edelleen ihmettelen).



Palasin Suomeen, ja 4.kuulla raskaus meni kesken. Muistan Ap:n mainitseman elokuvan tunnusmusiikin soineen taksissa kun menin km:n vaivojen takia yöllä sairaalaan. Edelleenkin se on vähän paha kappale, alkaa itkettää vaikka lapsia nyt onkin ja kaikki suht' ok. Kai se kun se oli eka kerta. Ensimmäinen vauva, jota ei tullut.

pitäis varmaan hankkia dvd-versio kun tuo vanha nauha on jo niin kulunut.

Harmi, että sinulla on ikäviä muistoja tunnusmusiikista. Se musiikki on niin kaunis..

Itselläni se on kännykässä soittoäänenä. Tosin mies valittaa että se on kuin pahin itkuvirsi.



5

Muistaako kukaan että minä vuonna tämämusikaali on tehty?

Vierailija kirjoitti:

Muistaako kukaan että minä vuonna tämämusikaali on tehty?

1964, tuli just joulupäivänä.

Tää leffa kuuluu samaan sarjaan kuin West Side Story.   Se on katsottava aina kun mahdollista (tosi harvoin tulee telkusta) ja aina sitä on itkettävä yhtä lailla.  Eka kerran olen molemmat nähnyt jotain 13-vuotiaana ja valtava teinikaiho ja unelmointi tietenkin.  Monta päivää koulussakin ajattelin vaan sitä leffaa.

Eikä ole vuosien kuluessa miksikään muuttunut.

Ai niin, Sumujen silta kuuluu settiin myös.  Se ei ole nuorisoleffa samalla lailla, vaan ihan kunnon vanhan ajan rakkauselokuva.  Että ne on osanneetkin joskus tehdä itkettäviä elokuvia.