Paljonko ja miten selvitätte (pienten) sisarusten riitoja?

Meillä pojat 3 ja 4. En koskaan selvitä riitoja. Huudosta ja tappelusta ajattelen, että siellä ne nyt vain leikkivät. Jos kuulen todellista hätä tai kipuitkua niin käyn tarkastamassa tilanteen, eli onko johonkuhun sattunut. Toista ei saa meillä satuttaa, jos näen tai minulle tullaan itkemään lyömisestä tai puremisesta niin sitten pyydetään anteeksi ja räikeissä tapauksissa käydään jäähyllä ja keskustellaan. Aika paljon tikuista on kuitenkin sellaista leikkimielistä nujakointia, jossa jompikumpi haluaa päästä toisesta eroon ja etäisyyden saatuaan lapset jatkavat sujuvasti leikkiä. Kädestä ottamiseen puutun jos satun sen näkemään, eli osuu kohdalle, niin opetan, että näin ei saa tehdä. En kuitenkaan esim.mene lasten luo selvittelemään asiaa jos jompikumpi huutaa, että "se on mun" tms. Tulisin hulluksi jos olisin jatkuvasti lasten iholla ja eiköhän hekin jos äiti jatkuvasti häiritsisi leikkiä nalkuttamalla.

No periaatteessahan niiden täytys ite oppia selvittämään riitansa, mutta jos niillä ei oo mitään keinoja neuvotteluun niin ei ne oikein voi oppiakaan. Ja niitä keinoja saadkseen ne tarvii vanhemman esimerkkiä. Sen sijaan että takerrut siihen leluun (kukaottimitäkenenkädestäkenellätämäoliensin) koitat keksiä keinoja jolla leikki vois jatkua siitä yhdestä lelusta huolimatta, keksi kompromissejä. Isommalta voit kysyäkkin mikä hänen lilestään olisi tähän riitaan hyvä ratkaisu ja miten hän voisi isompana näyttää esimerkkiä että leikki vois jatkua. Jos ne sitten pikkhiljaa oppis ite ratkomaan niitä tilanteita.. 

Väkivaltaisuuteen toki pitää puuttua. 

Hyvä aloitus, mietin tänään että kirjoitan tänne samasta asiasta! Meillä vajaa 3v ja 5v tappelevat aivan järjettömästi taas. Ja on paljon myös tätä ärsyttävää tyttöjen välistä arvostelua ja lällättelyä, jota on todella inhottava kuunnella. Ja tuntuu että jos en puutu, se lällättelymeno siirtyy kotoa myös muihin kavereihin. Meillä siis joko fyysistä tappelemista että pienempi muksauttaa jollain, isompi heittää lelulla tms. ja sekin raastaa hermoja kun pitää varoa ja pelätä mitä sattuu. Sitten tätä verbaalista, josta vähän väliä toinen itkee ja ulkopuolisena rankka kuunnella. En tiedä keinoja. Ei jaksaisi. Neuvoja?

Minä olen perhepäivähoitaja ja painiskelen tämän ongelman kanssa. Jos minulla olisi omat 2-4v lapset (neljä hoitolasta), antaisin paljon enemmän huutaa ja itkeä ja selvitellä taistelutilanteita keskenään, mutta näiden kanssa ei voi. Antaisin todella hirveän kuvan sekä itsestäni että hoitopaikasta, jos täällä rivitalohuoneistossa ja taloyhtiön pihalla huudettaisiin ja itkettäisiin aamusta iltapäivään. 

Riitaa lapioista ja duploukoista on jatkuvasti.

Ettekö te muut pelkää noita fyysisiä onnettomuuksia jotka annatte riidellä ja riehua puuttumatta? Mä en tiedä miten olen niin arka, mutta jännitän aina mitä sattuu. Kun hyppivät sängyllä tai tekevät kuperkeikkoja, päät kolisee tai tulevat päälleen lattialle. Kun tappelevat, toinen saattaa viskata kovan lelun toisen päähän, potkaista jalalla nenään tms. ja veri lentää. Mä koen tuollaisen todella ahdistavana ja jännitän, sattuuko vakavasti.

Meillä on 2- ja 3- vuotiaat ja selvitellään monia riitoja päivittäin. Molemmat osaa kiusaamisen jalon taidon yhtä hyvin.
Olen sitä mieltä, että on pakko puuttua. Nuo on vielä sen ikäisiä, ettei omia keinoja selvittämään riitoja oikein vielä ole. Kaikki on harjoittelua ja oppiminen tulee sitä kautta.
Toisen fyysinen satuttaminen on aika harvinaista, epäilen sen johtuvan juuri siitä, että meillä pyritään nollatoleranssiin kiusaamisen ja tappelun suhteen. Mutta jos maltti menee ja toista satuttaa pahasti, silloin yleensä tekijä on jo tajunnut tehneensä pahasti ja pyytää anteeksi ja halaa jo ennen kuin ehdin sanoa mitään. Luulen myös empatian kasvavanmyös riitoihin puuttumalla, koska silloin voidaan samalla käydä läpi, miltä toisesta tuntuu.
Kädestä viemiset yms. leikin pilaamiset harvoin selviää ilman aikuisen puuttumista. Mutta pientä edistystä on siitäkin ilmassa, sillä kompromissia yritetään hakea tyyliin "jos minä otan tämän, ota sinä tämä minun, vaihdetaan!"
Sitkeästi ollaan yritetty jaksaa ja uskon sen jossakin vaiheessa palkitsevan. Itselläni on nimittäin 3 sisarusta. Koskaan ei puututtu tappeluihin, ei opetettu missä menee raja ja miten toista saa kohdella. Luulen sen olevan suurin syy siihen, etten ole sisarusteni kanssa läheinen. Yritänkin samalla opettaa lapsille, että ketään, eikä varsinkaan omaa sisarusta saa kohdella huonosti. Puhumalla selviää isot ja pienet riidat ja kompromisseilla. Parempi se on opettaa pienestä pitäen, vaikka itsellä on välillä työn ja tuskan takana pysyä tyynenä kun riitoja saa välillä vähän väliä olla selvittämässä.

7: minä olen samoilla linjoilla kuin sinä tuossa, että meilläkään ei lapsuudessa puututtu minun ja veljeni tappeluihin, ja ne inhottaviksi menneet, täysen epäreiluista asetelmista käydyt riidat (isoveljeni kun oli väistämättä riidoissa usein täysin ylivoimainen) jättivät jälkensä siihen, että minä ja veljeni emme ole oikein väleissä. Minä myös tajusin vasta aikuisena, kuinka paljon minuun vaikutti perheen kireä tunnelma, jossa koko ajan sai pelätä, milloin saan aggressiiviselta veljeltä kirjaimellisesti selkään, ja kaikki mitä tein lytättiin. 

Yritän siis muuttaa tätä perinnettä niin, että meillä ei kenenkään tarvitse olla vuosikausia rääkättävänä aikuisten teeskennellessä kuuromykkää. Haluan että lapset oppivat pyytämään anteeksi ja sopimaan, että heillä on siihen aikuisinakin välineet. Ihmeen rankkaa tämä vaan on. :-/

ap

No mä olen kyllä sitä mieltä, että ne lapset erottuvat vähän isompina edukseen, joille on opetettu ristiriitojen selvittämiskeinoja. Joku 4 v on jo sillä rajalla, että jos vuoden vielä jaksaa opettaa, niin 5 v on jo hyvä vuoronjakaja ja neuvottelija. 

Kylässä näkee kyllä lapsista aika nopeaan keille on opetettu näitä taitoja. 

Minä puutun välittömästi ja yhdessä opetellaan ratkomaan riitoja. Meillä ei oteta kädestä, purra, tönitä, painita, kiusata tai ylipäätään käyttäydytä huonosti ja "selvitetä välejä" vaan opetellaan, miten pitää olla, miten tilanteet voi välttää ja miten ne hoidetaan. Puhuminen on näppärä tapa, pyytäminen toinen. Taistella ei tarvitse.

Meillä 6v on varsin taitava neuvottelija ja ymmärtää jo, koska kannattaa tehdä kompromissi ja koska ei. Enkä ymmärrä niitä aikuisia, jotka laittavat silmät kiinni ja antavat lasten pahoinpidellä toisiaan.

up

Pitää puuttua riitoihin. Mikäli siellä suorastaan lyödään ja purraan niin ehdottomasti. Kertoa myös miksi ei voi tehdä niin. Jäähylle "tappelija"

Lapseni kaverin perhe tekee tavallasi eikä lapseni koskaan pääse sinne leikkimään, koska en halua hänestä mitään nyrkkeilysäkkiä. Ei 4v:ssa ole sisällerakennettuna ohjeita tässä yhteiskunnassa toimimisesta, joten lapsia pitää opastaa uudestaan ja uudestaan siihen, miten käyttäydytään muiden kanssa, vaikka itseä harmittaa.

Leikkimielinen nujakointi on sama asia kuin perheväkivalta, koska miettikää itseänne tilanteessa, jossa selvitätte asiat läpsimällä miestänne - sekö on normaalia ja opettaa elämään muiden kanssa? Ja että asioihin kannattaa puuttua vasta sitten, kun tulee verta? Päteekö sama kavereihinkin, myös aikuisilla?

Meillä opetellaan selvittämään asiat puhumalla. Jos haluaa toisen leikeissä olevan esineen, sitä pyydetään eikä noin vain oteta. Jos sitä ei saa, tyytyy kohtaloonsa ja keksii jonkun toisen leikin. Tällainen opettaa paljon paremmin pärjäämistä elämässä kuin se, että lyö toista "leikkisästi".