Kun tullaan vauvan kanssa sairaalasta kotiin

Etiketti menee niin, että äiti kutsuu ihmiset katsomaan vauvaa, kun kokee että on niin hyvässä kunnossa ja levännyt, että jaksaa vieraita. Joten sukulaiset voivat hyvinkin odottaa, että pyydät käymään, eivät halua tuppautua.

Ensimmäisen lapsen jälkeen tästä ei enää olla niin nöpönuukia,( itse asiassa saa olla onnellinen jos jotakuta enää uusi vauva edes kiinnostaa). Mutta ensimmäisen kohdalla tosiaan en minäkään mene kenenkään luo tuppautumaan, en halua häiritä ehkä herkässäkin tilassa olevaa äitiä.

Kiitos vastauksesta, itse lähinnä mietin omia vanhempiani, joihin ei ole mitenkään hyvät välit, että pitääkö heidätkin erikseen kutsua kylään. Luultavasti odottavat siis kuitenkin kutsua. Kiitos!

Parempi on kutsua, jos haluat ihmisten tulevan käymään. Ihmiset voivat olla arkoja vierailemaan vauvaperheessä, ajattelevat ehkä että tarvitsette omaa rauhaa. Eikä kaikilla ole edes kokemusta vauvaperheistä, mikä lisää arkuutta.

En mene vauvaperheeseen ilman erillistä tarkkaa kutsua. Ei siis riitä, että "tulkaa joskus katsomaan vauvaa" vaan ihan tarkka päivä ja aika. Muuten saa tuntea olevansa ylimääräinen.

Mielestäni voi ihan hyvin soittaa tai lähettää viestin lähisuvulle (omat ja puolison sisarukset esim.) ja ystäville, keitä nyt arvelee kiinnostavan, että sopii tulla katsomaan, ja vaikka myös että milloin voi tulla.

Mä olen yleensä laittanut onnittelutekstarin kun äiti ja vauva ovat vielä sairaalassa, ja olen pyytänyt ilmoittamaan koska saa tulla katsomaan. Mielestäni kiva tapa viestiä että tulisin mielelläni mutta en tuppaudu väkisin.

Mun äiti oli pihalla odottamassa ennenkuin vauva edes ehti kotiin.... Hetken sylitteli ja silitteli ja meni sitten matkoihinsa eikä muutamaan päivään sitten tuppautunutkaan (asui reilun  km päässä, eli muuten kyllä piipahti usein).

Muille sitten laitettiin tekstarikutsu nimenjulkistuskahveille. Oliskohan 1 kaveri siinä välissä poikennut muuten vaan ja/tai vauvan varjolla, kysyi toki ensin sopiiko.

Muttei mun mielestä pitäisi ainakaan ekan kk aikana mennä vaan soittelemaan ovikelloa, vaan pitäisi odottaa kutsua tai soittaa ensin ja varmistaa.

Huh, meille ainakin tunki ihan pyytämättä väkeä ensimmäisinä viikkoina, vaikka en niin olisi jaksanutkaan. Jos seuraava kerta tulee, osaan olla itsekkäämpi ja siirtää tapaamiset hamaan tulevaisuuteen. Vanhan kansan periaate, että ristiäisten jälkeen vasta mennään, lienee monestakin syystä ihan viisas.

Heh-heh: muisto yli 40v takaa: Mulle syntyi pikkusisko ja siellä päin oli tapana, ettei missään tapauksessa saanut kutsua ketään kylään, se olisi ollut moukkamaista lahjojen kalastelua. Vieraiden piti tajuta tulla itse.

Aika vähän kävi porukkaa ONNEKSI,minusta se imetyskin oli erityisen hankalaa kun vieraat tuijotti :(

itselle ei tullut mieleenkään ruveta anelemaan, että tulkaa nyt katsomaan mun vauvaa, sairaan NOLOA!

No voi elämä, ketään ei ole tarkoitus anella kylään. Lähipiirissä vaan sattuu olemaan niin läheisiä ihmisiä, että tiedän heidän innolla odottavan lapsen näkemistä. Ketään ei rukoilla kylään. :D

Varsinkin isovanhemmat usein eivät malta antaa rauhaa tuoreelle äidille. Meidän poikamme syntyi täysin yllättäen 1,5 kk etuajassa, jolloin moni valmistelu oli jäänyt kesken ja olin itsekin ihan puusta pudonnut kun yllättäen olinkin jo äiti. Synnytys oli rankka, enkä saanut sen jälkeen levätä kunnolla, kun keskosen syöttämisen kanssa oli rankkaa. Omat vanhemmat tulivat sairaalaan, mikä oli kiva, mutta kotiuduttuamme olisin halunnut olla muutaman päivän rauhassa. No, anoppi ja mies eivät tätä tajunneet, vaan anoppi ponkaisi kylään ja vielä ilman omia tuliaispullia. Odotti täyttä kaffeserviisiä. Seuraavalla kerralla oli pakko tunkea kylään juuri silloin, kun olin rintatulehduksessa ja kovassa kuumeessa. Alku oli muutenkin ihan kauheaa, koska vauvaa syötettiin pullolla, samalla yritin käynnistää imetystä. Päivät menivät parin tunnin sykleissä, jossa ehdin ensin yrittää imetystä, sitten pumpata maidot ja lopuksi syöttää pullolla lapsen. Välissä keittelin pulloja, kunnes seuraava kiekka alkoi. Oli hemmetin nöyryyttävää tuossa tilanteessa, että oli ulkopuolisia kyttäämässä. Muistan yhdenkin kerran, kun en kerta kaikkiaan jaksanut ottaa anoppia vastaan, vaan ilmoitin miehelleni lähteväni ulos. Istuin sitten hormooniryöpyssä itkeskelemässä lähimetsikössä.

Eli opetuksena kaikille anopeille: lapsenlapsi on ihana, mutta hemmetti soikoon, kunnioittakaa tuota naista, joka hänet on maailmaan synnyttänyt. Minä ottaisin mieluiten lähimmät vastaan jo sairaalassa. Kotona olisin ihan rauhassa ja kutsuisin kun arki on jotenkin rauhoittunut.

Minusta olisi ollut kiva, jos olisin saanut levätä ja parantua rauhassa ja kotiutua ja opetella lapsen hoitamista omissa oloissani. Sukulaiset kuitenkin tunkivat pyytämättä ja etukäteen ilmoittamatta kylään heti parin päivän päästä jo, sekä miehen että minun puoleltani. Ahdisti, kun pelkkä hengittäminen sattui keisarinleikkauksen jälkeen ja olin niin vahvoissa lääkityksissä, että kuljin pitkin seiniä. Siinä sitten kahvia keittämään...