Lue keskustelun säännöt.
Eläminen epävarmassa parisuhteessa. Kokemuksia?
27.08.2013 |
En jaksa tilannettamme sen yksityiskohtaisemmin ruotia, mutta tilanne on se ettei mieheni tiedä mitään tulevaisuudestaan. Hän ei kuulemma osaa suunnitella eikä ajatella elämäänsä esimerkiksi ensi kesään saakka. Ja hän on myös sanonut minulle ettei tiedä mitä haluaa minun suhteeni tulevaisuudessa.
Nämä puheet (ja monet muut) ovat jättäneet muhun jälkensä. Olen elänyt nyt tässä epävarmuudessa muutaman vuoden. Mulla on olo, että mies saattaa lähteä hetkenä minä hyvänsä kunhan vaan löytää jonkun paremman. (Omien sanojensa mukaan ei etsi ketään).
Olen alkanut jo tottua tähän epävarmuuteen ja olen alkanut suunnitella elämääni yksin. Ikään kuin asennoidun siihen, että jään yksin. (Ei kai siihen oikeasti voi asennoitua?). Ihan kuin odotan sitä hetkeä että mies lähtee.
En siis pysty elämään täysillä tässä meidän liitossa, enkä antamaan itsestäni enää oikein mitään. Tuo epävarmuus on tarttunut myös muhun ja oon kasvattanut suojamuurin ympärilleni.
Elämä ja arki tuon miehen kanssa on ihan hyvää. Lastenhoito, kotityöt ym sujuu, eikä niistä tule riitaa. Ja se saakin mulle riittää tässä kohtaa. En lastenkaan takia voisi perhettä jättää.
Mutta totta kai tämä tilanne syö mua koko ajan! En enää uskalla päästää miestä henkisesti lähelleni, enkä puhua omista ajatuksistani hänelle oikein mitään. Huomaan kuinka ajaudumme kauemmaksi ja kauemmaksi. Tiedän että jos mä jaksaisin olla koko ajan se tämän liiton ylläpitävä "voima", meillä menisi paremmin. Mutta kuka jaksaa?
Tai jaksaako teistä joku? Kuinka oikeasti elää tälläisessä epävarmuudessa vuodesta toiseen? Emme koskaan puhu sanallakaan tulevaisuudesta. Emme ensi kesästä emmekä eläkevuosista (edes vitsaillaksemme).
Mieheni vakuuttaa ettei ole ketään toista. Mutta varmahan en voi olla. Tiedän, että tälläinen epävarmuus toisen kanssa voi johtua juuri toisesta naisesta.
Jos olisin vahva ja kunnioittaisin itseäni, lähtisin. Mutta mistä saada se voima lähteä? Kun kuitenkin välimme ovat ok, emme riitele, jne. Mutta se epärmuus kalvaa mua kaiken aikaa, eikä mun ylpeys anna periksi että lähestyisin miestä kuten ennen.
Onko kukaan samassa tilanteessa? :(
Kommentit (21)
Mulla on parikin miestä olleet tuollaisia.
Se on varmaan joku miehinen ominaisuus, ei voi muka suunnitella. Kyllä ne sitten kuitenkin oikeasti välittää ja jopa suunnitteleekin, niillä on vaan sisäänrakennettuna jokin poikamainen tarve säilyttää "vapautensa", edes näennäinen sellainen.
Ensimmäisen kanssa ei päästy tosta ongelmasta koskaan pois, hän käytti sitten kaikkia suunnitelmia aina lyömäaseena yms, perui viime hetkellä näyttääkseen valtaansa. Toki oli muutenkin pahasti luonnevikainen.
Nykyisen kanssa väännettiin tosta pari ekaa vuotta, mutta nykyään menee jo ihan hyvin. Vieläkin hänen on vaikea puhua jostain pitkälle ulottuvasta elämästä, edes hypoteettisesti siitä, että miten vanhoina istuskellaan kiikkustuoleissa, mutta on kuitenkin kehittynyt siinä ja tärkeintä on se, että sai pullautettua suustaan, että mun kanssa hän haluaa olla, muhun hän on sitoutunut, mutta jotenkin vaan tulevaisuuden ajattelu rassaa häntä ihan suunnattomasti.
Mä näkisin ton kuitenkin parempana vaihtoehtona kuin valehtelun, sitä olen nähnyt mm. läheisten suhteissa eli miehet muka suostuu suunnittelemaan, mutta suunnittelevatkin vain naisen mieliksi ja niinpä he saattavat helposti myös perua ne suunnitelmat, koska eihän niitä nyt vakavissaan tehty... Niin, sen miehen mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse elän suhteessa, jossa en tällä hetkellä pysty tekemään pitkän aikavälin suunnitelmia. En rakasta enää miestäni enkä pysty näkemään ensi kesää tai edes ensi joulua. Ensi viikonloppuun saakka näen, pitemmälle en edes halua nähdä. Tämä on minulle uusi tunne, sillä aina aiemmin olen sitoutunut täysillä ihmisiin. Minulle suunnittelemattomuus kertoo rakkauden puutteesta ja väliaikaisuudesta. Sitä vaan odottaa, josko eteen tulisi joku parempi tapaus.
[quote author="Vierailija" time="28.08.2013 klo 07:27"]
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 14:12"]
Siis mulla menee nyt vähän ohi, että oletteko siis naimisissa, vai seurustelette, vai avoliitossa - vai mitä?
Jos siis kyse on jostain sellaisesta, että mies ei ole nyt suunnitellut kosivansa sua ja häitä ja sen semmoista, niin ymmärrän jollain tasolla, mutta jos olette naimisissa, niin ei tuo tarkoita, että se mies olisi jonnekin lähdössä tai ei rakastaisi sua. Sehän on mennyt sun kanssa naimisiin ja ilmoittaa sitten, jos lakkaa rakastamasta.
Itse ainakaan en oikein ymmärrä tuota naisten tarvetta suunnitella elämää helkkarin pitkälle ja sitten suuttua, jos miestä ei kiinnosta.
Miehenä ainakin yritän pitää jonkun realismin yllä ja suunnitella sen verran kuin on pakko ja toisekseen toppuutella niitä kaikkia "ens keväänä taas ulkomaanmatkalle" -juttuja, kun ei kaikkeen kuitenkaan ole rahaa enkä oikein ymmärrä, että miksi se elämänsä pitäisi suunnitella etukäteen.
Yhtään vähempää en vaimoani rakasta sen takia, etten tee suunnitelmia.
Elämän vaan pitää mun mielestä olla edes jossain määrin spontaania, tai se rupeaa masentamaan. Suunnitellaan jotain --> menee persiilleen --> masentaa.
Tai vaikka se menisi kivastikin, nin silti se tuntuu vaan tavalliselta, kun sitä on niin kauan suunniteltu, odotettu ja vatvottu. Odotukset kasaantuvat ja sitten mikään tuollainen suunniteltu ei tunnu enää miltään.
[/quote]
Hyvä kirjoitus!
Mutta sinä et varmaan ole vaimollesi kertonut, ettet tiedä mitään elämästäsi mitä haluat ja ettet tiedä mitä liitoltasi haluat?
Jos luit aloitukseni, siitä kävi ilmi ettei kyse ole pelkästään matkojen ym suunnittelusta. Vaan siitä, että koen olevani koko ajan "varalla" ja löyhässä hirressä roikkumassa.
ap
[/quote]
Joo, no se on toki eri asia, jos susta siis koko suhde tuntuu siltä, että olet varalla ja jotenkin sen suhteen epävarma, että onko se mies nyt sitoutunut täysillä tähän parisuhteeseen eläkepäiviin asti.
Mutta. En tiedä, ajatteleeko esim. oma vaimoni noin. Koska toisaalta vaikka sen sanoisin, että mä en ole lähdössä yhtään minnekään, en huonompinakaan päivinä ja olen sitoutunut tähän parisuhteeseen ja eläkkeellä istutaan kiikkustuoleissa yhdessä, niin vaimolle se ei silti riittäisi.
Koko ajan pitäisi olla jotain vakuuttelemassa ja suunnittelemassa ja olla kiinnostunut siitä ja tästä ja tuosta.
Koittakaa nyt hyvät naiset uskoa, että aika moni asia, jotka teidän mielestä on hirmu tärkeitä ja niitä pitäisi suunnitella ja vatvoa ja jauhaa moneen kertaan - ovat vaan yksinkertaisesti miesten mielestä ihan samantekeviä.
Siksi miehillä ei niihin ole mitään yksiselitteistä tai selvää mielipidettä tai eivät niitä nyt niin kummemmin viitsi suunnitella.
Harvat miehet oikein innokkaasti haluavat lähteä perheen kanssa ulkomaanmatkalle, koska se maksaa ihan hemmetisti, senkin rahan voisi pistää asuntolainaan tai johonkin konkreettiseen - siksi keskimääräiset miehet eivät niitä nyt niin innoissaan suunnittele.
Se, että ostetaanko Irma-Petterille nyt sitten ensi jouluksi nukkekoti vai rattikelkka, on myös miehen mielestä ihan joutavaa suunnittelua kesäkuussa. Sen voi päättää sitten Prisman leluhyllyllä joulukuussa, kun veronpalautukset ovat tulleet ja näkee, kumpi maksaa enemmän tai kumpia löytyy hyllystä.
Monesti miehet ovat myös ihan tyytyväisiä nykyiseen asumisjärjestelyyn, eivätkä käsitä naisen tarvetta vatvoa päiväkausia, että tuolla olis nyt tuommoinen ihana talo myynnissä tai pitäiskö meidän mennä tuonne asuntonäyttöön.
Jos ja kun ei miehellä itsellään ole mitään suurta paloa asunnonvaihtoon, vaan hänen näkemyksensä mukaan nykyisessäkin asunnossa pärjätään, hän ei ole kovin kiinnostunut suunnittelemaan muuttoa tai uuden talon rakentamista tms.
Mies on kiinnostunut asiasta tai muutoksesta ja sen suunnittelusta useinkin vasta sitten, kun nykyisessä käytännössä havaitaan jokin perustavan laatuinen vika tai virhe. Toimivaa käytäntöä kun on ihan turha muuttaa.
Ja sitten naiset vetävät johtopäätöksen, että miestä ei kiinnosta parisuhteen ja perheen yhteinen tulevaisuus, kun eivät innostu suunnittelemaan ihan joka ikistä keittiönverhon sävyä tai lasten ensi vuoden harrastuksia jo aikoja etukäteen.
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 09:09"]
Itse elän suhteessa, jossa en tällä hetkellä pysty tekemään pitkän aikavälin suunnitelmia. En rakasta enää miestäni enkä pysty näkemään ensi kesää tai edes ensi joulua. Ensi viikonloppuun saakka näen, pitemmälle en edes halua nähdä. Tämä on minulle uusi tunne, sillä aina aiemmin olen sitoutunut täysillä ihmisiin. Minulle suunnittelemattomuus kertoo rakkauden puutteesta ja väliaikaisuudesta. Sitä vaan odottaa, josko eteen tulisi joku parempi tapaus.
[/quote]
Tämä mä pelkäänkin :(
Mistä vaan saisi sen rohkeuden ja itsekunnioituksen lähteä, koska onneton olen?
ap
Hei, itse olen tällaisessa seurustelusuhteessa ja sitä on kestänyt nyt 4-vuotta, eli mies ei tiedä mitä tulevaltamme haluaa. Hetket ovat hyviä, kun elämme siis hetkessä. Emme asu vielä yhdessä ja kuvioissa on lapsia aikaisemmista liitoista. Otan nyt aikalisän ja annan miehen olla yksin ja miettiä mitä minusta haluaa. Jos ei se hänelle selkene, jatkan matkaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
http://www.vauva.fi/keskustelu/1509493/ketju/miten_kestaa_epavarmuus_parisuhteessa
Ei päättynyt hyvin tuo suhde.
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 10:01"]
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 09:09"]
Itse elän suhteessa, jossa en tällä hetkellä pysty tekemään pitkän aikavälin suunnitelmia. En rakasta enää miestäni enkä pysty näkemään ensi kesää tai edes ensi joulua. Ensi viikonloppuun saakka näen, pitemmälle en edes halua nähdä. Tämä on minulle uusi tunne, sillä aina aiemmin olen sitoutunut täysillä ihmisiin. Minulle suunnittelemattomuus kertoo rakkauden puutteesta ja väliaikaisuudesta. Sitä vaan odottaa, josko eteen tulisi joku parempi tapaus.
[/quote]
Tämä mä pelkäänkin :(
Mistä vaan saisi sen rohkeuden ja itsekunnioituksen lähteä, koska onneton olen?
ap
[/quote]
Mitäs jos pyytäisit miestä muuttamaan pois vähäksi aikaa? Sille todentuisi millaista on elää ilman teitä? Pitkä ja raskas tie mutta ehkä tarpeellinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä nro 19 on oikeassa, mutta meillä ainakaan kyse ei ole pelkästään tuollaisesta. Meillä asumiskuvioissa oli aiemmin mm. tilanne, jossa muutto oli pakollinen mahdollisimman pian. Mies ei pistänyt tikkua ristiin asian eteen, ja joka kerta kun joku asunto oli tarjolla, hän kohautteli olkiaan. Kun uusi asunto löytyi ja tavarat piti pakata, mies lupasi tuoda töistä tullessaan pahvilaatikoita. Toi kerran neljä, ei sen enempää, ja suoraan sanottuna silloinen nelihenkisen perheemme tavaramäärä oli huomattavasti suurempi. Tiedossa myös oli, että muuttoviikonloppuna minä ja lapset ollaan toisella paikkakunnalla, eli miehen pitäisi etsiä muuttoapua itselleen. Kun minä edellisenä iltana pakkasin lapset autoon ja lähdin, mies alkoi soitella kavereita avuksi, jännä juttu kun niistä ei monikaan päässyt. Niin, ja sen tavaroiden pakkaamisen hoiti lauantaiaamupäivällä minun ystäväni, joka mätti tavarat jätesäkkeihin, koska niitä pahvilaatikoita ei tosiaan ollut. Minusta ei ole kyse aikoja etukäteen vatvomisesta, jos muuttoa varten alkaa valmistautua kaksi viikkoa ennen muuttoa. Ja tämä on vain yksi esimerkki, niitä olisi monta muutakin. Eikä meillä päde edes se, että toimivaa käytäntöä ei koeta tarpeelliseksi muuttaa, mutta jos huomataan joku vika, sitten korjataan asia. Millekään ei tapahd1u mitään, ellen minä hoida asiaa tai huolehdi siitä, että mies hoitaa sen - tästä esimerkkinä perheemme sohva. Tai siis sohva, jota meillä ei ole. Ystäväni osti noin vuosi sitten uuden sohvan, mutta sai useamman vuoden mittaisen työkomennuksen ulkomaille noin puoli vuotta sitten (helmikuussa). Hän laittoi huonekalut myyntiin, koska niiden varastoiminen maksaisi melkoisia summia, ja minä ilmoitin, että haluan ostaa hänen sohvansa. Kysyin miehen mielipidettä, ja hän totesi, että juu, sopii, onhan toi vanha sohva jo aika räähkä. Kerroin, että olimme ystäväni kanssa puhuneet myös siitä, että palkataan joku firma kuljettamaan sohva meille, mutta tähän mies sanoi, että kyllä hän sen hoitaa. No, kun mies ei sitten alkanut hoitaa asiaa mihinkään suuntaan, minä kyselin yhdeltä paikalliselta järjestöltä, joka ylläpitää työllistämistoimintaa ja muuta vastaavaa sekä kirpputoria, että haluaisivatko meidän vanhan sohvan, joka pitäisi kyllä verhoilla uusiksi. Kävivät iloissaan hakemassa sen pois, kuulemma oli just joku verhooja-opiskelija harjoittelussa, jolle sohvan uudelleen verhoilu on loistava harjoitustyö. Sinne meni sohva, ja tästä on tosiaan se noin puoli vuotta (maaliskuussa). Nyt eletään elokuun loppua, eikä perheellämme ole ollut sohvaa siitä alkaen, kun se haettiin pois. Tänä viikonloppuna miehen pitäisi lopulta hakea se uusi sohva, joka on jo pari kuukautta odottanut ystäväni kaverin kesämökillä noutoa, ja tämäkin tapahtuu vain siksi, että minä järjestin asian. Anoppi kertoi viime viikolla muutostaan, ja pohdiskeli, miten saisi toisella paikkakunnalla sijaitsevassa varastossa olevat tavarat kuljetettua samalla kun on itse muuttamassa, ja minä ehdotin, että vuokraisi meille peräkärryn, niin mies lähtee varaston tyhjentämään ja kuljettaa ne. Suostui, kun pyysin, että mies voisi samalla vaivalla kuljettaa sohvamme lopulta kotiin...
Niin, ja , ies selittää näitä tekemättömiä hommiaan aina sillä, ettei kerkeä niitä hoitamaan. Ei kai kerkeä, kun ei tippaakaan suunnittele koskaan, että milloin ne tekisi.
Jossain vaiheessa tummoisten pikkupoikien pitää kasvaa aikuiseksi. Komppaan kutosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei.
Itse olen taipuvainen korostamaan luottamuksen merkitystä. Uskon, että jokaisella ihmisellä on syvä tarve luottaa kumppanin pysyvän rinnalla, tuli mitä tuli. Jos koko ajan on epävarmuus, jatkuuko suhde, siinä helposti alkaa lisäksi 'esittää' toiselle lunastaakseen paikkansa (vielä) toisen elämässä.
Suosittelen teille kyllä ihan perusteellista keskustelua suhteenne tilasta. Jos miehen oikea ja rehellinen vastaus on, ettei voi sitoutua, sitten sinun täytyy miettiä mitä haluat elämältä ihan tosissasi. Sitoutuminen on kahden ihmisen vapaaehtoinen halu jakaa elämänsä toistensa kanssa. Yksin et voi sitoutua, ainakaan haavoittumatta.
On siis syytä siivota suhteesta pois oletukset ja ajelehtimnen ja jollain lailla ottaa vastuu siitä missä mennään. Jos kumppani ei voi ottaa vastuuta, ajattelisin, että sinä olet kuitenkin vastuussa omasta elämästäsi ja sen onnellisuudesta. Jos et voi jakaa kumppanillesi syvimpiä tuntojasi, on etäisyys välillänne luultavasti pidempi kuin mitä läheisyys voi sitä tasata? Mutta: läheisyyttä voi kasvatta, jos kumpikin haluaa.
Mitä ajattelet tästä mitä kirjoitin?
Eihän tommonen ole mistään kotoisin?! Puhu sille miehelles tosta ja kerro tuntemuksistas ja sano että lähdet jos tilanne ei muutu. Mä en ikinä voisi olla mieheh kanssa parisuhteessa, joka ei tiedä mitä elämältään haluaa, saatika tiedä mitä minusta haluaa ja kuinka kauan minut haluaa O.o
Toihan on ihan järjetöntä. Ja kyllä varmasti tietää mitä haluaa, joko ei vaan halua sitä sulle kertoa tai sitten ei pidä tärkeänä puhua, mut ota toi asia puheeksi, ei noin voi elää :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on lähipiirissä samanlainen tilanne. En näe sinne kyllä muuta ratkaisua kuin eron. Niin huono suhde kyseessä, joka alunperinkin on alkanut vääristä lähtökohdista.
En oikein osaa tulkita AP:n kirjoituksesta että onko tuo mies luonteeltaan sellainen ettei halua suunnitella tulevaisuutta eteenpäin tai ei pysty sitoutumaan. Onko hän aina ollut sellainen?
Ei kai vaan miehellä vaan ole masennusta ja tämän vuoksi hän ei jaksa eikä osaa suunnitella tulevaisuutta eteenäpin tai sitoutua? Jos tällainen mahdollisuus on, niin osa tässä ketjussa annetuista ohjeista on omiaan vaan pahentamaan tilannetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksista!
On hän luonteeltaankin sellainen ettei osaa suunnitella elämäänsä eteenpäin. Mutta kai vaan koen itseni loukatuksi, kun olen saanut kuulla niitä ikäviä puheita koskien meidän parisuhdetta.
Jollain tasolla olen tottunut elämään näin enkä usko että miestä muuttamaan pystyn. Enkä edes halua lähteä toista muuttamaan. Hän saattaa olla näin tyytyväisenä(?) seuraaavat 20 vuotta.
Eniten harmittaa enää se, että musta on tullut samanlainen. Nytkin suunnittelen ensi kesän mökkireissuja lasten kanssa (ilman miestä). Tuntuu oudolta elää näin. Mitään odotuksia mulla ei ENÄÄ ole tämän liiton suhteen niin ei kai sitä sitten petykään??
Kai sitä sitten jossain vaiheessa tulee mitta täyteen ja suljen oven takanani ja muutan toisella paikkakunnalle (tätäkin olen jo mielessäni suunnitellut).
ap
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 11:42"]
tyytyväisenä(?) seuraaavat 20 vuotta.
Eniten harmittaa enää se, että musta on tullut samanlainen. Nytkin suunnittelen ensi kesän mökkireissuja lasten kanssa (ilman miestä). Tuntuu oudolta elää näin. Mitään odotuksia mulla ei ENÄÄ ole tämän liiton suhteen niin ei kai sitä sitten petykään??
[/quote]
Tuo on kyllä tosi huono tie. Eikö sitä miestä saa edes ns. ahdistettua nurkkaan noista mökkireissuista? Ihan vaan kylmästi "me MENEMME silloin mökille" ellei sitten miehellä ole selkeästi jotain muuta suunnitelmaa juuri tuolle ajankohdalle.
Noin mä olen ton nykyisenkin kanssa pärjännyt ja nykyään se ei enää edes ahdistu siitä, koska on oppinut jo, että asiat sujuukin ihan hyvin ja yleensä aina, kun olen suunnitellut meille jotain, on oikeasti hänelläkin ollut kivaa.
Työtä se kyllä vaati, monta mielenpahoitusta ja muutamat kunnon huutotappelut.
Mutta se, jos molemmat vaan elää pelkästään omaa elämäänsä, ei johda kuin katkeruuteen.
Voit toki myös kokeilla sitä, että kerrot suunnitelman, jos ei mies osaa vastata, kerrot hänelle, että on vaikka kolme päivää aikaa miettiä, kysyt sitten uudelleen ja jos ei vastausta vieläkään kuulu, mies ei ole enää tervetullut. SAATTAA herättää tai sitten ei.
-2-
[quote author="Vierailija" time="28.08.2013 klo 13:30"]
Joo, no se on toki eri asia, jos susta siis koko suhde tuntuu siltä, että olet varalla ja jotenkin sen suhteen epävarma, että onko se mies nyt sitoutunut täysillä tähän parisuhteeseen eläkepäiviin asti.
Mutta. En tiedä, ajatteleeko esim. oma vaimoni noin. Koska toisaalta vaikka sen sanoisin, että mä en ole lähdössä yhtään minnekään, en huonompinakaan päivinä ja olen sitoutunut tähän parisuhteeseen ja eläkkeellä istutaan kiikkustuoleissa yhdessä, niin vaimolle se ei silti riittäisi.
Koko ajan pitäisi olla jotain vakuuttelemassa ja suunnittelemassa ja olla kiinnostunut siitä ja tästä ja tuosta.
Koittakaa nyt hyvät naiset uskoa, että aika moni asia, jotka teidän mielestä on hirmu tärkeitä ja niitä pitäisi suunnitella ja vatvoa ja jauhaa moneen kertaan - ovat vaan yksinkertaisesti miesten mielestä ihan samantekeviä.
Siksi miehillä ei niihin ole mitään yksiselitteistä tai selvää mielipidettä tai eivät niitä nyt niin kummemmin viitsi suunnitella.
Harvat miehet oikein innokkaasti haluavat lähteä perheen kanssa ulkomaanmatkalle, koska se maksaa ihan hemmetisti, senkin rahan voisi pistää asuntolainaan tai johonkin konkreettiseen - siksi keskimääräiset miehet eivät niitä nyt niin innoissaan suunnittele.
Se, että ostetaanko Irma-Petterille nyt sitten ensi jouluksi nukkekoti vai rattikelkka, on myös miehen mielestä ihan joutavaa suunnittelua kesäkuussa. Sen voi päättää sitten Prisman leluhyllyllä joulukuussa, kun veronpalautukset ovat tulleet ja näkee, kumpi maksaa enemmän tai kumpia löytyy hyllystä.
Monesti miehet ovat myös ihan tyytyväisiä nykyiseen asumisjärjestelyyn, eivätkä käsitä naisen tarvetta vatvoa päiväkausia, että tuolla olis nyt tuommoinen ihana talo myynnissä tai pitäiskö meidän mennä tuonne asuntonäyttöön.
Jos ja kun ei miehellä itsellään ole mitään suurta paloa asunnonvaihtoon, vaan hänen näkemyksensä mukaan nykyisessäkin asunnossa pärjätään, hän ei ole kovin kiinnostunut suunnittelemaan muuttoa tai uuden talon rakentamista tms.
Mies on kiinnostunut asiasta tai muutoksesta ja sen suunnittelusta useinkin vasta sitten, kun nykyisessä käytännössä havaitaan jokin perustavan laatuinen vika tai virhe. Toimivaa käytäntöä kun on ihan turha muuttaa.
Ja sitten naiset vetävät johtopäätöksen, että miestä ei kiinnosta parisuhteen ja perheen yhteinen tulevaisuus, kun eivät innostu suunnittelemaan ihan joka ikistä keittiönverhon sävyä tai lasten ensi vuoden harrastuksia jo aikoja etukäteen.
[/quote]
Meillä muuten sama juttu, mutta alkoi mietityttämään tuo mitä joku mainitsi miehensä Asperger-diagnosista. Vaimolla on kyllä piirteitä testin mukaan mahdolliseen lievään Aspergeriin asti (muita sairauksia on sitten aivan selvinä ja lääkittyinä), yhdellä pojista on joskus joku ammattikasvattaja epäillyt Aspergeria. Kaikki mainitsemasi surrealistiset suunnitteluhalut on, lomamatkaa pitäisi koko ajan olla suunnittelemassa. Asuntoa koko ajan vaihtamassa, mutta ei järjestelmällisesti vaan silleen jatkuvasti narisemalla ja sohasemalla vähän siihen suuntaan. Mutta uraa tai mitään missä oltaisiin 5v tai 10v päästä (kuten muutto työn perässä) ei voi suunnitella, siinä vaihessa katoaa nopeasti huoneesta eikä halua osallistua minkään miettimiseen. Mulle se olisi aika keskeistä, mutta ei. Minun näkökulmastani siis kaikkea epäolennaista pitää miettiä, olennaista ei saa.
Toisaalta minä ostan kesällä sen -80% nukkekodin alesta ja säilön jouluun asti. Häntä se rasittaa, ostaisi mielummin kaupasta loka-marraskuussa kun hinnat ovat korkeimmillaan niin ei laatikko veisi tilaa neljää kuukautta ennen kuin hän sen ostaisi. Häntä ahdistaisi, jos sen ostaminen jäisi joulukuun alun alennusmyynteihin, syksyllä olisi vielä liian aikaista eli se sesonkiaika jolloin kalleinta on se mikä hänelle parhaiten sopisi. "Silloin kun ihmiset yleensä ostaa joululahjat." Rahankäytön pitää hänelle tuntua hetkessä mukavalta, minulle sen taas pitää olla hyvin tehokasta. Selvitetään mikä on paras jottei sitä tarvitse laadun takia vaihtaa myöhemmin parempaan ja sitten paljonko se saa maksaa. Etsitään halvin ostospaikka ja ostetaan, ettei asiaa tarvitse vatvoa.
Paljon on kuitenkin kiinni persoonasta, ei kaikki suinkaan sukupuolesta.
Siis mulla menee nyt vähän ohi, että oletteko siis naimisissa, vai seurustelette, vai avoliitossa - vai mitä?
Jos siis kyse on jostain sellaisesta, että mies ei ole nyt suunnitellut kosivansa sua ja häitä ja sen semmoista, niin ymmärrän jollain tasolla, mutta jos olette naimisissa, niin ei tuo tarkoita, että se mies olisi jonnekin lähdössä tai ei rakastaisi sua. Sehän on mennyt sun kanssa naimisiin ja ilmoittaa sitten, jos lakkaa rakastamasta.
Itse ainakaan en oikein ymmärrä tuota naisten tarvetta suunnitella elämää helkkarin pitkälle ja sitten suuttua, jos miestä ei kiinnosta.
Miehenä ainakin yritän pitää jonkun realismin yllä ja suunnitella sen verran kuin on pakko ja toisekseen toppuutella niitä kaikkia "ens keväänä taas ulkomaanmatkalle" -juttuja, kun ei kaikkeen kuitenkaan ole rahaa enkä oikein ymmärrä, että miksi se elämänsä pitäisi suunnitella etukäteen.
Yhtään vähempää en vaimoani rakasta sen takia, etten tee suunnitelmia.
Elämän vaan pitää mun mielestä olla edes jossain määrin spontaania, tai se rupeaa masentamaan. Suunnitellaan jotain --> menee persiilleen --> masentaa.
Tai vaikka se menisi kivastikin, nin silti se tuntuu vaan tavalliselta, kun sitä on niin kauan suunniteltu, odotettu ja vatvottu. Odotukset kasaantuvat ja sitten mikään tuollainen suunniteltu ei tunnu enää miltään.
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 14:12"]
Siis mulla menee nyt vähän ohi, että oletteko siis naimisissa, vai seurustelette, vai avoliitossa - vai mitä?
Jos siis kyse on jostain sellaisesta, että mies ei ole nyt suunnitellut kosivansa sua ja häitä ja sen semmoista, niin ymmärrän jollain tasolla, mutta jos olette naimisissa, niin ei tuo tarkoita, että se mies olisi jonnekin lähdössä tai ei rakastaisi sua. Sehän on mennyt sun kanssa naimisiin ja ilmoittaa sitten, jos lakkaa rakastamasta.
Itse ainakaan en oikein ymmärrä tuota naisten tarvetta suunnitella elämää helkkarin pitkälle ja sitten suuttua, jos miestä ei kiinnosta.
Miehenä ainakin yritän pitää jonkun realismin yllä ja suunnitella sen verran kuin on pakko ja toisekseen toppuutella niitä kaikkia "ens keväänä taas ulkomaanmatkalle" -juttuja, kun ei kaikkeen kuitenkaan ole rahaa enkä oikein ymmärrä, että miksi se elämänsä pitäisi suunnitella etukäteen.
Yhtään vähempää en vaimoani rakasta sen takia, etten tee suunnitelmia.
Elämän vaan pitää mun mielestä olla edes jossain määrin spontaania, tai se rupeaa masentamaan. Suunnitellaan jotain --> menee persiilleen --> masentaa.
Tai vaikka se menisi kivastikin, nin silti se tuntuu vaan tavalliselta, kun sitä on niin kauan suunniteltu, odotettu ja vatvottu. Odotukset kasaantuvat ja sitten mikään tuollainen suunniteltu ei tunnu enää miltään.
[/quote]
Hyvä kirjoitus!
Mutta sinä et varmaan ole vaimollesi kertonut, ettet tiedä mitään elämästäsi mitä haluat ja ettet tiedä mitä liitoltasi haluat?
Jos luit aloitukseni, siitä kävi ilmi ettei kyse ole pelkästään matkojen ym suunnittelusta. Vaan siitä, että koen olevani koko ajan "varalla" ja löyhässä hirressä roikkumassa.
ap
Mun liittoni on samanlainen - suunnittelemattomuus ei liity pelkästään yhteiseen tekemiseen, vaan elämään ylipäänsä. Miehelläni ei ole vielä nytkään, jo aikuisena, esim. haaveammattia, eikä hänellä ole koskaan ollut koulutus- tai uratavoitteita. Hän ei myöskään suunnittele asumistamme mitenkään (versus se, että minä mietin sopivaa asuinaluetta suhteessa lasten kouluihin, harrastusmatkoihin, julkiseen liikenteeseen, hintatasoon, asumismuotoon, asunnon kokoon...), me emme säästä säännöllisesti mihinkään, koska ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia, joihin tarvitsisi säästää (ja ilman ei kannata, koska eihän sitä edes tiedä, paljonko pitäisi säästää) ja niin edelleen. Matkoista tai mistään on turha edes haaveilla, koska niihin ei ole yleensä rahaa, koska sitä ei ole säästössä, ja koska niitä ei suunnitella, ei myöskään varailla lippuja, hotelleja tai muuta sellaista kuukausia etukäteen. Äkkilähtöinä harvemmin saa viisihenkiselle perheelle mitään, ja vaikka saisikin, matka vaatisi vähintään sen verran suunnittelua, että hankkisi edes passit lapsille.
Mutta kuten sanoin, ei tämä suunnittelun puute ole vain tekemiseen kohdistuvaa, vaan elämään ylipäänsä. Ei meilläkään puhuta eläkepäivistä kiikkustuolissa tai siitä, mitä sitten, kun lapset lähtevät kotoa, eikä edes siitä, mitä pinnasängylle tehdään nyt, kun pienin on siitä siirtynyt pois. Eiköhän se seiso tuossa huoneen nurkassa siihen asti, että minä kannan sen varastoon.
Se on raskasta, ollut koko ajan, ja meillä on takana 9 vuoden suhde, avioliitossa niistä 8, yhteisiä lapsia kolme. Varsinkin alkuvuosina tuntui siltä, ettei mies oikeasti ollut sitoutunut minuun, perheeseen tai avioliittoon, ja jos olen rehellinen, jossain taustalla se epäilys ja tuntemus on edelleen. Toisaalta mies on kyllä lähtenyt pariterapiaan, kun olen sitä vaatinut, ja arjessa hän kuitenkin näyttäisi olevan mukana perheessä - tekee kotitöitä, hoitaa lapsia, leikkii heidän kanssaan, joustaa omissa menoissaan minun ja perheen vuoksi. Ja sanoissaan mies kyllä sanoo olevansa sitoutunut, mutta ei vain osaa suunnitella tulevaisuutta. Muutama vuosi sitten miehellä diagnosoitiin lievä asperger, ja se selittää tän tulevaisuuden suunnittelemattomuuden - monesti as-ihmiset eivät osaa suunnitella tulevaa, koska heille tulevaisuusn jokin täysin abstrakti käsite, hallitsematon ja muuttuva. He eivät suunnittele urakehitystään, koska mistäs sitä tietää, vaikka saisikin potkut, eivätkä he osaa suunnitella matkustamista, koska entä jos matkakohteessa onkin yllättäen hirmumyrsky tai sisällissota juuri matkan aikaan. Kun aivot toimivat niin monimutkaisesti, on yksinkertaisesti helpompaa olla suunnittelematta. Raha on samanlainen vaikeasti hahmotettava käsite - monesti as-ihmisillä on hankaluuksia käsittää, että tilille pitäisi jäädä rahaa myös laskujen maksun jälkeen, jotta voi ostaa ruokaakin, vaan he saattavat maksaa kaikki laskut kerralla eräpäivästä piittaamatta. Mun miehellä ei tätä piirrettä ole, hän on tosi taitava raha-asioiden hallinnassa, mutta säästöasiassa näkyy kuitenkin se, että asia on hankala. Hänen mielestään meidän pitäisi etukäteen tietää, milloin ja minkä verran tarvitsemme rahaa, jotta voisimme säästää, kun minä taas ajattelen, että hyvin voidimme säästää summan x joka kuukausi, ja kun rahaa on tarpeeksi, voisimme aloittaa matkajärjestelyt. Ja sitten se mutta, eli mistäs me voimme edes tietää, onnistuuko matka, entäs jos tulee jotain sairastamisia, pesukone hajoaa tai sellaista, ja rahat menevätkin siihen. Olen yrittänyt selittää, että näissäkin tapauksissa olisi kiva olla sitä rahaa säästössä, ettei tarvitsisi sitten stressata, mistä revitään rahat.
Mulle itselleni tuo diagnoosi oli helpottava tieto, koska nyt mun on helpompi vakuuttaa itsekin itselleni, että suunnittelemattomuus ei liity siihen, etteikö mies olisi sitoutunut minuun tai perheeseemme. Raastavaa ja rasittavaa se on edelleen, se ei häviä mihinkään, ja joskus (yllättäen näin syyskauden alkaessa ja myös kesälomien lähestyessä) todella ärsyttää olla se, joka tekee kaikki suunnitelmat aina ja joka kerta, ja mies joko vaan osallistuu tai sitten ei, joskus jopa niin, että mietin, olisiko helpompaa kuitenkin yksin lasten kanssa. Tiedän, että mies olisi silti tiiviisti mukana lasten elämässä, mutta oikeasti mulle jäisi vielä enemmän vastuuta kodin hoidosta ja lasten asioista. Nyt voin sentään toisinaan tehdä niin, että ilmoitan miehelle, milloin olen sopinut sitä ja tätä, ja sillä aikaa mies saa keksiä tekemistä lasten kanssa. Aina se on jotain keksinyt. Tietynlainen kumppanuus tässä jää kokematta, mutta olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että kaikkea vaan ei voi saada, jokaisella meistä on omat haasteemme.
Kylläpä munkin silmät aukes teidän tarinoista... Avaudun kun saan ajatuksia vähän selvemmiksi...