Eläminen epävarmassa parisuhteessa. Kokemuksia?

En jaksa tilannettamme sen yksityiskohtaisemmin ruotia, mutta tilanne on se ettei mieheni tiedä mitään tulevaisuudestaan. Hän ei kuulemma osaa suunnitella eikä ajatella elämäänsä esimerkiksi ensi kesään saakka. Ja hän on myös sanonut minulle ettei tiedä mitä haluaa minun suhteeni tulevaisuudessa.

Nämä puheet (ja monet muut) ovat jättäneet muhun jälkensä. Olen elänyt nyt tässä epävarmuudessa muutaman vuoden. Mulla on olo, että mies saattaa lähteä hetkenä minä hyvänsä kunhan vaan löytää jonkun paremman. (Omien sanojensa mukaan ei etsi ketään).

Olen alkanut jo tottua tähän epävarmuuteen ja olen alkanut suunnitella elämääni yksin. Ikään kuin asennoidun siihen, että jään yksin. (Ei kai siihen oikeasti voi asennoitua?). Ihan kuin odotan sitä hetkeä että mies lähtee.

En siis pysty elämään täysillä tässä meidän liitossa, enkä antamaan itsestäni enää oikein mitään. Tuo epävarmuus on tarttunut myös muhun ja oon kasvattanut suojamuurin ympärilleni.

Elämä ja arki tuon miehen kanssa on ihan hyvää. Lastenhoito, kotityöt ym sujuu, eikä niistä tule riitaa. Ja se saakin mulle riittää tässä kohtaa. En lastenkaan takia voisi perhettä jättää.

Mutta totta kai tämä tilanne syö mua koko ajan! En enää uskalla päästää miestä henkisesti lähelleni, enkä puhua omista ajatuksistani hänelle oikein mitään. Huomaan kuinka ajaudumme kauemmaksi ja kauemmaksi. Tiedän että jos mä jaksaisin olla koko ajan se tämän liiton ylläpitävä "voima", meillä menisi paremmin. Mutta kuka jaksaa?

Tai jaksaako teistä joku? Kuinka oikeasti elää tälläisessä epävarmuudessa vuodesta toiseen? Emme koskaan puhu sanallakaan tulevaisuudesta. Emme ensi kesästä emmekä eläkevuosista (edes vitsaillaksemme).

Mieheni vakuuttaa ettei ole ketään toista. Mutta varmahan en voi olla. Tiedän, että tälläinen epävarmuus toisen kanssa voi johtua juuri toisesta naisesta.

Jos olisin vahva ja kunnioittaisin itseäni, lähtisin. Mutta mistä saada se voima lähteä? Kun kuitenkin välimme ovat ok, emme riitele, jne. Mutta se epärmuus kalvaa mua kaiken aikaa, eikä mun ylpeys anna periksi että lähestyisin miestä kuten ennen.

Onko kukaan samassa tilanteessa? :(