Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden lapset ei juttele ajatuksistaan tai tunteistaan paljon mitään?
13.08.2013 |
Tämä on oikeasti todella ahdistavaa! Lapseni aloitti päiväkodin, ja tuttuun tapaan kun kysyn miten meni niin vastaus on "hyvin" mutta se kuulostaa/tuntuu vain sellaiselta, että vastataan etten kysele lisää.
Lapsi ei muutenkaan juuri juttele niin kuin moni muu lapsi tekee. Ei tarinoita, ei juttuja leikkikavereista, ei mitään. Jos kysyn mikä on, kun joku selvästi vaivaa, niin "ei mikään". Jos en kysele mitään ja yritän vain olla läsnä, ei lapsi siltikään kerro mitään.
Huoh, en tiedä mitä tehdä vai pitääkö tehdä mitään? Ikää hänellä 4.5v.
Kommentit (24)
Minä en itse jutellut lapsena, ja meidän poika on samanlainen. Ymmärrän häntä hyvin koska itse olin samanlainen.
Ja minusta asialle ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Tuollainen lapsi on vaan introvertti ja haluaa käsitellä omat tunteensa ja ajatuksensa itsekseen. Hän kyllä nauttii vanhemman läsnäolosta, mutta ei tarvitse erityisemmin puhetta varsinkaan tunneasioista, jotka hän haluaa pitää yksityisinä. Hänellä voi olla hyvinkin vilkas sisäinen elämä ja yleensä onkin, mutta se on ehdottoman yksityinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on poika ihan samanlainen. Koulupäivä menee aina ihan hyvin, ruoka oli ihan hyvää ja kaverien kanssa oli ihan kivaa. Tätä tarkempia vastauksia en ole koskaan saanut. Siksi ihan hämmästyin eilen, kun poika tuli koulusta ja ihan ilman eri kysymistä kertoi koulupäivästään. Vuosia siihen meni, poika alkoi yläasteen perjantaina.
Meillä vanhempi tyttö samanalainen eli ei ole koskaan kertonut oikeastaan mitään, ei kysymällä eikä oma-aloitteisesti. On jo 13v, mutta ihan samanlainen on edelleen, kertoo vain sen mikä oman etunsa vuoksi on pakollista:) ja ärsyyntyy suunnattomasti jos kysellään. Olen todennut, että en pysty asiaa muuttamaan.
Nuorempi 10v kertoo kaiken, vähän liikaakin. joskus tuntuu että olisi parempikin kun en ihan kaikkea tietäisi:)
Ovat todella erilaisia luonteeltaan.
Meillä 13v tyttö ollut aina samanlainen. Toinen kertoo vähän liiankin vuolaasti ja yksityiskohtaisesti tapahtuneet ja tuolta isosiskolta ei oo koskaan edes nyhtämällä saanut irti mitään. Nyt olen jo alkanut ajattelemaan, että kaipa tuo kertoo jos jotain todella poikkeavaa sattuu.
Meilläkään esikoinen ei liikoja kertoile, pitää asiat enimmäkseen sisällään tai juttelee kaverinsa kanssa.Joskus avautuu ja silloin täytyykin olla tarkkana, ettei vaan keskeytyä sitä mitenkään, ja se on minulle vaikeaa hänen kanssaan. Pari ylempää vastaaja sanovat, että eiköhän lapsi kerro, jos on aiheellista. Toivotaan näin, meillä ei aina ole käynyt näin. Valitettavasti on sitten muuten tullut tietooni muuta erittäin ikävä asia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osaako lapsesi kertoa? Siis noin niin kuin ylipäätään muodostaa kertomusta?
On vaan oppinut läksynsä. Ilmeisesti aina sulle jotain kertoessaan on vaan saanut paskaa niskaansa lopulta ison lastin ja päätellyt, että on vaan fiksumpaa olla kertomatta sulle yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän introvertit välillä kertovat (yleensä, jos haen, niin koulumatkalla), silloin vähemmän, jos kyselen illalla työpäivän jälkeen.
hupaisaa on, että eräs lasten kaveri on ainoa introvertti muuten ekstroverttien perheessa ja meillä käydessään hän kertoo enemmän kouluasioitaan kuin kotonaan. Meidän introverttiperheen näkökulmasta katsottuna hän vaikuttaa hyvin ekstrovertiltä, vaikka äitinsä valittaakin (siis minulle), ettei lapsi kerro mitään.
[quote author="Vierailija" time="13.08.2013 klo 10:49"]
Itse kuulun niihin hiljaisiin. Olin hiljainen lapsena ja hiljainen olen edelleen.
Äitini ei siitä ole koskaan pitänyt, vaan on kysellyt ja tentannut ja vaatinut vastauksia. Se johti siihen, että jo 7-vuotiaana pyrin aktiivisesti salaamaan asiani äidiltä. Pelkäsin, että jos jotakin hänelle sanon, niin siitä seuraa ihan mahdoton kyselyryöppy. Jo pelkkä ajatus semmoisesta oli niin ahdistava että aloin välttelemään äidilleni puhumista.
Mummoni kanssa pystyin puhumaan, sillä hän antoi minulle oman tilan. Hän ei vaatinut vastauksia eikä tivannut asioita, vaan antoi minun kertoa omaan tahtiin omia ajatuksiani. Onnekseni sain viettää paljon aikaa mummoni kanssa. Hän asui kanssamme samassa taloudessa ja käytännössä vastasi lastenhoidosta täysin.
[/quote]
Sama täällä. Että inhosin niitä kuulustelutilanteita. Tuntui kuin olisin ollut joku ötökkä mikroskoopin alla. Inhottavaa oli sekin, että kaikkea mitä sanoin voitiin käyttää minua vastaan muka omaksi parhaakseni. Opin pitämään suuni kiinni ja nyt sukulaiset valittavat kun ei se ikinä puhu mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.08.2013 klo 13:08"]
On vaan oppinut läksynsä. Ilmeisesti aina sulle jotain kertoessaan on vaan saanut paskaa niskaansa lopulta ison lastin ja päätellyt, että on vaan fiksumpaa olla kertomatta sulle yhtään mitään.
[/quote]
Ja tälle vielä kaksi peukkua ylöspäin? Kun minä olen huolissani, äitinä, enkä osaa toimia oikein nähtävästi.
Muille kiitos vastauksista, antoi ajattelun aihetta.
ap
Kannattaa myös miettiä tapaa millä kysyy. Esim. Oliko kivaa -kysymykseen ei oikeastaan voi vastata kuin oli. Itse yritän kysellä esim . Mikä oli kivaa/oliko joku kurjaa/ miltä tuntui jne. tarkentavilla kysymyksillä saan myös lastani kertomaan enemmän. Mutta samaa mieltä muiden kanssa, että omaa tilaa on annettava lapselle, aina i huvita kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.08.2013 klo 13:30"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2013 klo 10:49"]
Itse kuulun niihin hiljaisiin. Olin hiljainen lapsena ja hiljainen olen edelleen.
Äitini ei siitä ole koskaan pitänyt, vaan on kysellyt ja tentannut ja vaatinut vastauksia. Se johti siihen, että jo 7-vuotiaana pyrin aktiivisesti salaamaan asiani äidiltä. Pelkäsin, että jos jotakin hänelle sanon, niin siitä seuraa ihan mahdoton kyselyryöppy. Jo pelkkä ajatus semmoisesta oli niin ahdistava että aloin välttelemään äidilleni puhumista.
Mummoni kanssa pystyin puhumaan, sillä hän antoi minulle oman tilan. Hän ei vaatinut vastauksia eikä tivannut asioita, vaan antoi minun kertoa omaan tahtiin omia ajatuksiani. Onnekseni sain viettää paljon aikaa mummoni kanssa. Hän asui kanssamme samassa taloudessa ja käytännössä vastasi lastenhoidosta täysin.
[/quote]
Sama täällä. Että inhosin niitä kuulustelutilanteita. Tuntui kuin olisin ollut joku ötökkä mikroskoopin alla. Inhottavaa oli sekin, että kaikkea mitä sanoin voitiin käyttää minua vastaan muka omaksi parhaakseni. Opin pitämään suuni kiinni ja nyt sukulaiset valittavat kun ei se ikinä puhu mitään.
[/quote]
Itselläni täysin samanlaisia kokemuksia. Meillä vanhempi lapsi kertoi hyvin yksityiskohtaisesti aina kaiken, nuorempi ei kertonut koskaan tuota "hyvin" tasoa syvempiä juttuja. Kummastakin tullut tasapainoinen nuori aikuinen. Joten en huolestuisi.
Ei kannata liikaa udella, lapsi kertoo sitten kun tuntuu siltä. Jos muuten osaa kuvailla juttuja ja kertoa asioista, niin ei mitään huolta. Ihmisen, lapsetkin, ovat erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Miten meni päivä tms". on tuon ikäiselle aika laaja kysymys. Monikaan nelivuotias ei osaa jäsentää päivää niin että pystyisi kertomaan kovin tarkasti. Ylipäänsä ajan määreet ja aikakäsite ovat aika hukassa. Vähän sama kuin aikuiselta kysytään että miten meni viime vuosi. On ihan hyvä tehdä tarkentavia kysymyksia tyyliin "mitä söitte" , "mitä leikit ulkona" jne. Nämä myös auttavat lasta hahmottamaan että miten tuollaiseen laajaan kysymykseen vastataan. Kertovan puheen kehittyminen on ihan yksi kielenkehityksen vaihe ja vasta n. 5-6 -vuotias pystyy kunnolla kertomaan kronologisen tarinan (eli esim. tarhapäivästään). Eli ei sinänsä syytä huoleen, aikuisena sinun tehtäväsi on juurikin noilla apukysymyksillä opettaa lapselle että mitä hänen odotetaan vastaavan.
Toisaalta kertovan puheen puuttuminen kokonaan voi joskus kertoa siitä, että esim. sananlöytäminen tai lauseenmuodostaminen on lapselle hankalaa eli siis puhuminen on työlästä. Tällöin on helpompi kuitata asia tuollaisella "ihan hyvin" kommentilla, kun pääsee tilanteesta eroon. Mieti miten lapsi juttelee jostain mieluisasta aiheesta, esim. jostain leikistään tai tv-ohjelmasta?
t. puheterapeutti
Usein jutut alkavat tulla, kun istuu rauhassa lasten sänkyjen vieressä illalla. Kokeile!
Minun 8v tyttö ei myöskään "puhu" ja se tuntuu kauhealta. Vaikka itse olen ollut samanlainen ja olen vieläkin. Tai ehkä juuri siksi, etten haluaisi lapselleni tätä samaa taakkaa. Lapsella on myös hirmuinen pelko tehdä tai sanoa väärin. Miten ihmeessä voisin lasta auttaa?
Olisi kiva kuulla, mitä nykyisin ap: n lapselle kuuluu
Teineillä jutut tulee illalla aika myöhään. Vaikka jo nukuttaisi niin yritän kuunnella, koska päivällä kaikki on vaan " semi ok". Sitä ei voi ennustaa mikä se ilta on kun juttu luistaa tytöllä. Pojalla ei kauheasti illallakaan.
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="13.08.2013 klo 13:08"]
On vaan oppinut läksynsä. Ilmeisesti aina sulle jotain kertoessaan on vaan saanut paskaa niskaansa lopulta ison lastin ja päätellyt, että on vaan fiksumpaa olla kertomatta sulle yhtään mitään.
[/quote]
Ja tälle vielä kaksi peukkua ylöspäin? Kun minä olen huolissani, äitinä, enkä osaa toimia oikein nähtävästi.
Muille kiitos vastauksista, antoi ajattelun aihetta.
ap
Kyllä kannattaisi ajatella myös tätä vastausta! Itse koin lapsena ja nuorena juuri näin. En vieläkään, viisikymppisenä, osaa puhua asioistani vanhemmilleni.
Liika kyseleminen saattaa pahentaa tilannetta.
Lapset kertovat asioista mieluiten spontaanisti, omaan tahtiin. Silloin kun heille itselleen sopii. Kyselyihin ja uteluihin saa yleensä vain automaattivastauksia.
Jotkut lapset puhua pälpättävät kaikenlaista ihan koko ajan, mutta ne lapset jotka eivät puhu jatkuvalla syötöllä, tarvitsevat sen oman ajan ja oman rauhallisen tilan missä haluavat puhua.
Itse kuulun niihin hiljaisiin. Olin hiljainen lapsena ja hiljainen olen edelleen.
Äitini ei siitä ole koskaan pitänyt, vaan on kysellyt ja tentannut ja vaatinut vastauksia. Se johti siihen, että jo 7-vuotiaana pyrin aktiivisesti salaamaan asiani äidiltä. Pelkäsin, että jos jotakin hänelle sanon, niin siitä seuraa ihan mahdoton kyselyryöppy. Jo pelkkä ajatus semmoisesta oli niin ahdistava että aloin välttelemään äidilleni puhumista.
Mummoni kanssa pystyin puhumaan, sillä hän antoi minulle oman tilan. Hän ei vaatinut vastauksia eikä tivannut asioita, vaan antoi minun kertoa omaan tahtiin omia ajatuksiani. Onnekseni sain viettää paljon aikaa mummoni kanssa. Hän asui kanssamme samassa taloudessa ja käytännössä vastasi lastenhoidosta täysin.