Säälin naisia, jotka kamppailevat paino-ongelmien kanssa koko ikänsä

Sääli ei siis tarkoita vahingoniloa. Tiedän, että monille on vaikeaa pysyä normaalipainossa tai laihduttaa jopa kymmeniä kiloja, joita on kertynyt liikaa.

Tarkoitan sitä, että terveet ihmiset (tiedän, että tietyt sairaudet aiheuttavat lihomista, en puhu nyt siitä) elävät lähes koko elämänsä yrittäen olla jotain muuta kuin ovat. Syövät pahaa, huonolaatuista ruokaa, voivat huonosti, potevat huonoa omaatuntoa. Kyse on vain siitä, ettei osata kuunnella omaa kehoa.

Olen itse hyvä esimerkki sellaisesta, joka lihoo helposti. Mutta minä en liho. Koska en ajattele, että pitäisi yrittää vähentää ja keventää sitä ja tätä. Vaan syön juuri silloin ja juuri sitä mitä tekee eniten mieli. Keho kertoo, mitä ja milloin pitää syödä. Minulle ei tulisi mieleenkään syödä, ellen ole oikeasti nälkäinen. Tai tehdä jotain pahanmakuista kevytversiota jostain hyvästä ruuasta. Mutta juuri tämä oman kehon kuuntelu on jäänyt kaiken laihdutusbisneksen alle. Ihmiset eivät enää ajattele, että ovat hyvän ruuan arvoisia. Kannattaisi mieluummin syödä pieni pala ihanaa juustoa ihanan viinin kera, tai maailman parasta mustikkapiirakkaa vaniljajäätelöpallon ja laadukkaan kahvin kanssa kuin yrittää puputtaa jotain kiloklubipainonvartija-mehukeittoa. Oikein kylmät väreet menevät, kun kuulenkin sanan "kevennetty". Tarkoittaa siis "pahanmakuinen, josta ei tule hyvä mieli". Ja sitä hyvää mieltä haetaan syömällä lisää ja lisää ja lisää...

Ajatukseni ovat varmaan samoja kuin ranskalaisilla naisilla, jotka syövät croissanteja ja ihania juustoja (joilla herkuttelen joka päivä), en väitäkään, että olisin ainoa maailmassa, joka on tajunnut, että kannattaa mieluummin syödä vähemmän ja ihanaa kuin paljon ja pahaa. Suomalaisnaiset syövät esanssisia irtokarkkeja mieluummin kuin itsetehtyä raparperipiirakkaa ja vaniljakastiketta.