Nyt tähän äitien tunnustusketju. Oletko koskaan satuttanut lastasi?

En koskaan ei ole tullut edes mieleen. En edes huutanut..päätin sen kun sain ensimmäisen lapsen että sitä en tee ja on pitänyt. Toki olen joskus korottanut ääntäni ja varmaan kirkuisin jos olis ollut vaikkapa auton alle menossa. Asioista on aina selvitty keskustelemalla. No, olen huutanut..ja itkenyt mutta lapsi oli silloin jo teini ja se oli vaikeaa aikaa. Malli on saatu omasta lapsuudesta, meille ei koskaan huudettu, saati annettu tukkapöllyä!

Monesti olen tukistanut. En nyt mitään sen kummallisempaa morkkista tunne asiasta.

Olen kaatanut ruuanjämät lautaselta lapsen päähän, kun ruoka ei maistunut. Tämä on ehdottomasti pahin tekoni, kaduttaa aivan vimmatusti. Minusta teko oli pahempi kuin vaikka tukkapölly. Säikähdin erällä tapaa itseäni, mihin sitä väsyneenä pystyy, ja olen ollut skarpimpi siitä lähtien ongelmatilanteissa, ettei tule tehdyksi ylilyöntejä. Muuten sitten olen vain sanoilla satuttanut, enkä ole kyllä siitäkään ylpeä.

Itse mietin vain että kuinkahan moni näistä vastaajista kaunistelee tekojaan itselleen ja muille ja on todellisuudessa piiloSirpa.

Jos lapseni työntää sormeaan suuhuni kielloista huolimatta, niin puren siihen sormeen.

En ole. Ei mulla ole tullut koskaan sellaista tarvetta lastani kohtaan, enkä muutenkaan suuttuessani tai totaalisesti hermojen palaessa kenenkään kanssa reagoi tuon tyyppisesti.

Mutta silti: Ymmärrän kyllä, että joskus vanhemmalla voi pinna palaa totaalisesti ja jos se jää ihan yksittäisiksi kerroiksi eikä ole vakavampaa satuttamista. Silloin kyllä pitäisin hyvänä, että vanhempi miettisi keinoja, millä pystyy hallitsemaan kiukkuaan vastaisuudessa paremmin. Hyvä vanhempi myös oppii virheistään.

En ole.

Mä olen vetäissyt lapsen kyynärnivelen sijoiltaan, kun tyttö meinas juosta auton alle. Lääkäriin lapsen vei isä, koska mua hävetti niin kovasti.

En tahallani. Joskus nappaissut lapsen pois pahanteosta sen verran reippaasti, että lapsi on kaatunut ja on sattunut.

Olen. Lapsella oli ihan hirveä kausi 3-vuotiaana. Järkyttävät kilarit monta kertaa päivässä ja suoraa huutoa, joka ei vain loppunut millään. (meillä oli myös huonosti nukkuva vauva ja oma jaksaminen sen takia koetuksella) Kerran otin hiuksista kiinni ja kerran neppasin otsalle. Ihan kamalat fiilikset omasta käytöksestä. Kyllä puitiin läpi lapsen kanssa ja mulla oli tarve tunnustaa synnit avoimesti muillekin, että sisäistäisin paremmin, että niin ei vain voi toimia. Pelottavan selkäytimestä se toiminta silloin tuli, kun keinot loppui.

Henkisesti kyllä. Paha juttu sekin.

Höh, oleppa armollinen itseäsi kohtaan. kaikki tekee virheitä. Ei ole vakavaa tuo, ihan hyvä lapsenkin joskus nähdä et hermot ne menee äitilläkin. Tältä palstalta en kyllä tulisi synninpäästöä hakemaan, tällä kun lynkataan vaikka sanoisit vaan terve.

On ollut pakko joskus, vaikka ei sellaisia ole tietenkään mukava tunnustaa. Olen tukistanut, antanut korville, nipistänyt ja antanut luunappeja. Myöhemmin olen joutunut mukaan mennessäni väliin ja saanut tytöiltäni nyrkistä ja potkuja. 

[quote author="Vierailija" time="23.08.2013 klo 20:27"]

On ollut pakko joskus, vaikka ei sellaisia ole tietenkään mukava tunnustaa. Olen tukistanut, antanut korville, nipistänyt ja antanut luunappeja. Myöhemmin olen joutunut mukaan mennessäni väliin ja saanut tytöiltäni nyrkistä ja potkuja. 

[/quote]

Siis tappeluun väliin piti kirjoittaa.

Olen. Viimeksi pari tuntia sitten. Itkettää ja on ihan valtavan huono omatunto. Kolme-vuotias tyttömme veti todella pitkän ja väsyttävän päivän päätteeksi järkyttävät itkuraivokilarit, ja lopulta paiskasin tytön uninallen päin näköä. Ja samantien kun tilanne iski tajuntaan, pyysin anteeksi ja kerroin kuinka äiti teki väärin jne. Syliteltiin ja siliteltiin ja juteltiin asiasta. Ihan järkyttävän huono mieli, paskamutsifiilarit on valtavat. Pari kertaa aiemmin olen myös hermostunut totaalisti. Silloin olen antanut luunapin ja kerran napannut pukemistilanteessa kädestä niin kovin kiinni, että tyttö kaatui lattialle. Silloin pelästyin aivan valtavasti, ja olen tuon tapauksen jälkeen tehnyt valtavasti töitä hermojeni hillitsemiseksi. Mutta hävettää, niin paljon että itku meinaa nytkin tulla kun kirjoitan. Yhtälönä kovaluontoinen uhmaikäinen, allerginen ja valvottava kuopus ja miehen reissuluonteinen työ. 

Olen. Joskus lapset saa sellaisia järkyttäviä raivareita, etten kestä kuunnella, ja siinä on riskinä että sivullisiin (pienempiin sisaruksiin) sattuu. Näissä kohtauksissa ei myöskään auta, että käsken mennä huoneeseensa raivoamaan, joten olen voimakeinoin kantanut, kerran kädestä raahannut, lapsen huoneeseensa. Kerran yhtä lapsista näppäsin luunapilla, kun huoneessaan uhkasi heittää kiven ikkunasta läpi, ja se kai yllätti hänet niin, että koko kohtaus haipui itkuun. Joka kerta olen pyytänyt anteeksi ja selittänyt, että mielestäni mulla ei ollut vaihtoehtoa sen ja sen syyn vuoksi. Yhden kerran menetin hermoni, kun olin ostanut lapselle tietyn vaatteen, jota oli toivonut, ja ajattelin ilahduttaa lasta sillä vaattella. Mutta lapsipa alkoi valittaa, että on vääränvärinen, ja hermostuin ja heitin lasta sillä vaatteella. Tätäkin pyysin myöhemmin anteeksi, ja juteltiin siitä, miksi mulla meni hermo ja miltä tuntui, kun halusin ilahduttaa mutta sainkin vain valitusta.

Itten tietysti nuo, että on napattu pahanteosta, autotieltä tai vastaavasta melko reippaalla otteella, ja kerran heitin lasta vahingossa puisella rakennuspalikalla otsaan. Keräsin niitä lattialta ja heittelin koriinsa, kun lapsi ilmestyi jostain paikalle, ja palikka oli jo irronnut kädestäni kun näin lapsen. Ja tänään heitin lasta vahingossa avaimilla - tulin kotiin kahden muun lapsen kanssa, hyvin turhautuneena ja väsyneenä, ja ovesta astuessani heitin avaimet eteisen lipastolle. Lapsi vain sattui seisomaan siinä lipaston vieressä, kuten yleensä, kun tulee meitä ovelle vastaan, eikä avaimet osuneet lipastolle vaan lapseen.