Niskat jumissa, ei liikuntaa sektion takia, help!

Minulle tehtiin 16 päivää sitten sektio. olen toipunut leikkauksesta hyvin. Haava on parantunut hienosti ja kaikki arkihommat sujuvat jo kotona. Nostoja, ponnistuksia jne. tietenkin tässä vältellään vielä pitkään.

Olen ollut aikamoinen himoliikkuja, ja kroppani on sillä tavalla liikunnasta riippuvainen, että jo reilun viikon tauko tekee olon todella tukalaksi. Tulee kolotusta, mikään asento ei tunnu hyvältä, venyttely ei tahdo auttaa jne.

Alkaa tuntua siltä, että kroppa on ihan solmussa. Vauva haluaa olla tosi paljon rinnalla, joten päivät tuppaavat hujahtamaan ohi imettäessä eri asennoissa sohvalla ja yöllä sitten sängyssä. Niskani ja selkäni ovat ihan jumissa, eikä mikään venyttely tunnu auttavan. Ja mitään supervenytyksiä en tietenkään ala nyt tehdä, ettei tule takapakkia toipumiseen. Kävelyllä olen käynyt ulkona jo muutaman kerran, mutta keskivartalo on niin "vetku", etten jaksa kävellä kuin hiukan kerrallaan ja hitaasti.

Onko kellään mitään vinkkejä? Hierominenkin tuntuu inhottavalta, vain kuuma kaurapussi auttaa vähän. Miten kauan sektiosta toipumisessa kestää, kunnes on siinä kunnossa, että voisi lähteä edes jonkinmoiselle kävelylenkille tai tehdä vetristävää jumppaa pienillä painoilla? Tämä niska- ja selkäkipu ahdistaa tosi paljon. Kolotus ja jumitus yhdistettynä vauvan jatkuvaan imemiseen on jo viritellyt mulle jonkinasteista baby bluesia (tosin se oli aika odotettavaa, koska olen ollut monta vuotta masennuspotilas, joten yllättävämpää olisi ollut, jos raskaushormonit eivät jotenkin tekisi oloa oudoksi ja alakuloiseksi). Kun nyt tuntuu siltä, että elintilani on pirun pieni. Vain tämä koti ja lähinnä tuo hemmetin sohva, jossa jöpötän imettämässä kankut, lonkat, niska ja selkäranka kipeinä ja tuijotan tv:tä tai yritän selailla jotain lehteä tai kirjaa. Tämä fyysinen kipuilu tekee tästä paikalleen jämähtämisen ja eristyneisyyden tunteesta vielä pahempaa.

Liikunta on ollut mulle aina elintärkeä henkireikä, se on auttanut masennuksen ja stressin hoidossa upealla tavalla. uskon, että liikunnan vapauttamat endorfiinit tekevät ihmisen mielelle hyvää. Mutta nyt ei ole sitä apukeinoa. Ei ehkä olisi näin alakuloinen olo, jos imetyksien välissä pääsisi kunnon vaunulenkille ja saisi vauvankin nukahtamaan lussutuksensa välissä vaunuihin.

Ennen synnytystä haaveilin jo ihanista vaunulenkeistä läheisellä metsäradalla ja kaupunkirundailusta ihan omassa rauhassa kuulokkeet korvilla. Mutta nyt istun, kipuilen ja kiukuttelen vain täällä kotona. Thank god kämppä on sentään isohko, että voi rampata huoneesta toiseen....

-kipuilija