Tänään 4.hääpäivä ja viimeinen :( itku tuli vaikka varmasti oikea päätös..

niin...ei kaikki mene niinkuin toivoisi. Miksi tämä ratkaisu?

Sellaista se on, kun halutaan ne isot häät. On aivan sama, kenen kans mennään naimisiin, kun silmissä siintää THE hääpäivä ja prinsessapuku ja väriteemat. Unohdetaan kokonaan se, että sen tyypin kans pitäisi elää koko elämä.

Toivottavasti häälainan olette saaneet maksettua. Vai maksoiko isi ja äiti tyttärekn unelmien päivän ja oikein saatteli kirkon käytävää pitkin "miehelään"

idiootti vierailija

kukas sun muroihisi on kussut kun noin ilkeästi vastaat?

Niin...vieraita oli 8. Ihan vain pointtina. Maksoivat 150 euroa...

Mies muuttunut lasten myötä, ei keskusteluyhteyttä, ei auttanut terapia. Kai sitten minä ja lapset ei oltukaan se mitä hän halusi. 

Voimia sinulle ap. Niin se elämä vie, meitä itsekutakin. Ei aina mee niinkuin kuvittelis..

kaikki eivät tiedä mitä tekevät ja miten elämä muuttuu kun perustetaan perhe. No, jos yhteistä säveltä ei löydy, on viisasta erota. Omat vanhempani pysyivät yhdessä "lasten edun vuoksi" ja meillä oli tosi onneton perhe.

olitteko tunteneet kauan ennen häitä?

Miten sitten keskustelitte näistä ennen naimisiinmenoa? Onko lapset vielä pieniä? Rankka elämänvaihe tuo.

Onpa kurja kuulla. Voimia sinulle! Tässä näkee miten ei voi tietää miten toinen muuttuu. Tälläkin palstalla välillä syytetään, miksi olet tuollasen ukon ottanut. Ei voi tietää Mitä vuodet tuovat mukanaan. Mutta ei mukavaa. 

mä en tiedä minkä vuoksi ahdistun niin paljon, kun luen täältä näitä aloituksia. Ympärillä ystäviä eroaa, ja av:kin tursuaa näitä viestejä missä liitot kariutuu, rakkaus ei riitä ja elämä muuttuu kun perustetaan perhe. Pelkään NIIIIIIIN paljon että niin käy meillekin. Ollaan oltu yhdessä "aina", jo 15 vuotta. Meillä on kaksi lasta (5v ja 2v) ja omakotitalo. Elämän pitäisi olla ihan mallillaan, mutta minä pelkään, että tämä mun levottomuuteni ja epäilyni siitä voidaanko mekään onnistua, johtaa siihen että mekin vielä erotaan...

Sori ap että tulin sekoilemaan sun ketjuusi, jotenkin ahdistuin vaan taas lisää. Toivon sulle rohkeutta ja onnea tulevaisuuteen, toivottavasti elämä tuo sinulle paljon hyvää. Tosi kurjaa että olette ajautuneet eri teille, mutta kuten sanoit, varmasti oikea päätös. Voimia.

meille kävi samoin, mies muuttui laste myötä. Ei kyennyt joustamaan tai sopeutumaan lapsiperheen elämään :(

Me ainakin tunsimme toisemme hyvin (vuosia yhdessä, sitten 3 avoliitossa ja vielä 2 vuotta avioliitossakin) enkä olisi koskaan voinut edes kuvitella tuota miehestä :(

Mies oli innoissaan ensimmäiestä lapsesta ja perhe-elämästä ja tullessani raskaaksi toisen kerran, alkoi kaikki mennä alamäkeä. Yhtenä päivänä tajusin että teen ihan kaiken yksin, toista ei kiinnosta. Ei mitään puhuttavaa, ei yhdessäoloa. Pikkuhiljaa alkoivat riidat, liikaa sanottu ja loukattu.  Lapset pieniä, jään yksin..mies muuttaa omaan pieneen yksiöönsä omasta halustaan. 

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 23:43"]

mä en tiedä minkä vuoksi ahdistun niin paljon, kun luen täältä näitä aloituksia. Ympärillä ystäviä eroaa, ja av:kin tursuaa näitä viestejä missä liitot kariutuu, rakkaus ei riitä ja elämä muuttuu kun perustetaan perhe. Pelkään NIIIIIIIN paljon että niin käy meillekin. Ollaan oltu yhdessä "aina", jo 15 vuotta. Meillä on kaksi lasta (5v ja 2v) ja omakotitalo. Elämän pitäisi olla ihan mallillaan, mutta minä pelkään, että tämä mun levottomuuteni ja epäilyni siitä voidaanko mekään onnistua, johtaa siihen että mekin vielä erotaan...

Sori ap että tulin sekoilemaan sun ketjuusi, jotenkin ahdistuin vaan taas lisää. Toivon sulle rohkeutta ja onnea tulevaisuuteen, toivottavasti elämä tuo sinulle paljon hyvää. Tosi kurjaa että olette ajautuneet eri teille, mutta kuten sanoit, varmasti oikea päätös. Voimia.

[/quote]

Tämä kuulostaa ikäkriisiltä. Se menee ohi.

oikeasti? Voiko mulla olla se kuuluisa kolmenkympin kriisi? Tuntuu että olen aivan hukassa itseltäni, en enää muista millainen olin ennen lapsia. tai muistan, olin hauska ja iloinen ja kaunis. Nyt olen tylsä, väsynyt ja kulahtanut. Olen vain äiti ja vaimo, en enää MINÄ.

ehkä mulla todellakin on ikäkriisi. Jos se on vain sitä, niin sen todellakin voi olettaa menevän ohi. Kiitos ulkopuolisen huomiosta, olen hieman huojentuneemmalla mielellä :)

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 23:51"]

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 23:43"]

mä en tiedä minkä vuoksi ahdistun niin paljon, kun luen täältä näitä aloituksia. Ympärillä ystäviä eroaa, ja av:kin tursuaa näitä viestejä missä liitot kariutuu, rakkaus ei riitä ja elämä muuttuu kun perustetaan perhe. Pelkään NIIIIIIIN paljon että niin käy meillekin. Ollaan oltu yhdessä "aina", jo 15 vuotta. Meillä on kaksi lasta (5v ja 2v) ja omakotitalo. Elämän pitäisi olla ihan mallillaan, mutta minä pelkään, että tämä mun levottomuuteni ja epäilyni siitä voidaanko mekään onnistua, johtaa siihen että mekin vielä erotaan...

Sori ap että tulin sekoilemaan sun ketjuusi, jotenkin ahdistuin vaan taas lisää. Toivon sulle rohkeutta ja onnea tulevaisuuteen, toivottavasti elämä tuo sinulle paljon hyvää. Tosi kurjaa että olette ajautuneet eri teille, mutta kuten sanoit, varmasti oikea päätös. Voimia.

[/quote]

Tämä kuulostaa ikäkriisiltä. Se menee ohi.

[/quote]

Meillä oli samantapainen kriisi miehellä. Hän vetäytyi, ei osallistunut, ei puhunut. Hän muutti pois, mutta asumuseron aikana alkoi raksuttamaan, että ei se perhe niin huono juttu ollutkaan. Hoiti lapsia hyvin vuoroviikoin muutaman kuukauden ajan. Ajan kanssa hän laittoi asiansa kuntoon ja palasi takaisin kotiin. Itse ajattelin asumuseron alkaessa, että selvä, minun kanssani ei tarvitse olla jos ei tahdo. Sattuihan se aivan hirveästi, mutta nyt meillä on asiat hyvin.

Mikä sun ongelma siis on? Sait lapsen ja olisit ehkä halunnut lisääkin, niinkö? Miksi et hankkinut? Jäitkö sitteen roikkumaaan johonkin luuseriin? Oma vika, ei voi muuta sanoa.

Todella hirveetä, että nykyisin on niin paljon tätä. Siis, mitä? En oikein ymmärrä. Miksi ihmiset (en tarkoita ap:tä) eroavat niin paljon ja jopa aivan helposti? Miksi normaali arki ei riitä? Mitä ihmeen extremeä perhe-elämänkin pitäisi aina olla? Miksi (useimmiten) miehet haikailevat joka suuntaan eivätkä ole tyytyväisiä elämäänsä?

Onko nykyisin liikaa paineita? Media hehkuttaa jatkuvasti seksiä,ulkonäköä ja pinnallisia asioita. Mihin on kadonnut kaikki syvällinen ja pitkäaikainen, pysyvä? Miksi aina vain täytyisi olla intohimoista, superhauskaa ja kaiken niin helppoa?

plääh.

Minä olen sivusta myös katsonut muutaman tällaisen tarinan. Jotenkin tuntuu, että tavoitellaan nuorena liikaa jotain mielikuvaa jonka uskotaan tekevän onnelliseksi. Muutama vuosi menee hienosti, on rakkautta, talonrakennusta, sisustamista, illanviettoja jotka on päällepäin jotenkin liian täydellisisiä.... Pari vuotta eteenpäin ja tulee ero, kaikki on muka todella yllättyneitä, että miten juuri te, aina niin täydellinen pari... 

Jälkeenpäin kun katsoo niitä raunioita, näkee helposti ulkopuolelta kaiken sen, miten kovalla vimmalla on pidetty yllä kulissia, jotain mitä ei oikeasti ole olemassa. Enkä halua tässä olla kenellekään ilkeä, jokaisen läheisen ero on satuttanut kovasti ja itse en voi kuin toivoa ettei kävisi samoin.

Voimia tulevaan.