Vanhempia ei lainkaan kiinnosta aikuisen tyttären asiat

[quote author="Vierailija" time="06.08.2013 klo 16:36"]

Onko yleistäkin, että vanhempia (n. 60-vuotiaita) ei pätkääkään kiinnosta oman aikuisen tyttären asiat ja kuulumiset? Saattavat koko vierailun ajan kertoilla vain omista asioistaan, esim. mitä ovat ostaneet ja ketä nähneet. Eivät monesti myöhemminkään muista, jos olen jotain omia asioitani onnistunut väliin kertomaan. Jos minulla on jokin asia huonosti (vaikkapa ikävä tilanne töissä), he eivät kommentoi tai lohduta mitenkään. Onko teillä muilla samanlaista? Mistä voisi johtua?

[/quote]

Minulla on tuollainen sisko, joka yksinkertaisesti puhuu niin paljon että kaikkea on mahdotonta muistaa. Hän puhuu aina itsestään ja omista menoistaan.

Jos joku muu kertoo omia kuulumisiaan väliin, tämä henkilö kääntää jollain aasinsillalla  pikapikaa keskustelun taas itseensä. 

Ymmärrän kyllä jotenkin paremmin, että sisko käyttäytyy noin, mutta eikö omilta vanhemmilta enemmän voisi odottaa, että olisivat oman jälkeläisensä asioista kiinnostuneita?

ap

[quote author="Vierailija" time="06.08.2013 klo 16:39"]

[quote author="Vierailija" time="06.08.2013 klo 16:36"]

Onko yleistäkin, että vanhempia (n. 60-vuotiaita) ei pätkääkään kiinnosta oman aikuisen tyttären asiat ja kuulumiset? Saattavat koko vierailun ajan kertoilla vain omista asioistaan, esim. mitä ovat ostaneet ja ketä nähneet. Eivät monesti myöhemminkään muista, jos olen jotain omia asioitani onnistunut väliin kertomaan. Jos minulla on jokin asia huonosti (vaikkapa ikävä tilanne töissä), he eivät kommentoi tai lohduta mitenkään. Onko teillä muilla samanlaista? Mistä voisi johtua?

[/quote]

Minulla on tuollainen sisko, joka yksinkertaisesti puhuu niin paljon että kaikkea on mahdotonta muistaa. Hän puhuu aina itsestään ja omista menoistaan.

Jos joku muu kertoo omia kuulumisiaan väliin, tämä henkilö kääntää jollain aasinsillalla  pikapikaa keskustelun taas itseensä. 

[/quote]

Ehkä vanhempasi pelkäävät, että syytät heitä urkinnasta ja nuskinnasta, jos he kovin kyselevät asioitasi.Itse en ole koskaan kertonut kovin laajasti omista asioistani. Eivät ne kuulu vanhemmille. Vastaan itse omasta elämästäni. Muuten: onko sinulla jotain kiinnostavaa kerrottavaa?

Eikö omasta aikuisestakin lapsesta luulisi vanhempien välittävän sen verran, että hänen asiansa kiinnostaisivat, olivat ne sitten yleisen mittapuun mukaan miten tylsiä? Eivät minun juttuni varmaankaan sitten ole kovin kiinnostavia, koska pidän erilaisista asioista kuin he.

ap

[quote author="Vierailija" time="06.08.2013 klo 16:55"]

Ehkä vanhempasi pelkäävät, että syytät heitä urkinnasta ja nuskinnasta, jos he kovin kyselevät asioitasi.Itse en ole koskaan kertonut kovin laajasti omista asioistani. Eivät ne kuulu vanhemmille. Vastaan itse omasta elämästäni. Muuten: onko sinulla jotain kiinnostavaa kerrottavaa?

[/quote]

Voidaanko vaihtaa vanhempia päittäin ap:n kanssa? Minun vanhempani ovat yliuteliaita, kyselevät asioistani turhaan vaikka eivät tarvitse tietoja mihinkään. Se on rasittavaa.

Minulla on kolme aikuista poikaa, enkä koskaan käy heillä kylässä. He käyvät meillä noin 1-2 kertaa kuukaudessa. Välimatkaa n. 20 km. Jutellaan toki heidän asioista, kun he käyvät, mutta heillä on oma elämänsä ja minulla oma. Miksi ihmeessä vanhempiesi pitäisi olla sinusta niin kiinnostuneita, vaikka olet aikuinen? Pitäisikö sinun katkaista napanuora?

Miehen vanhemmat ovat tuollaisia. Se johtuu kyllä yksinomaan siitä, että mies ei ole onnistunut olemaan sellainen poika, kuin he olisivat halunneet. Veli kyllä kelpaa enemmän kuin hyvin. Minä luulen, että peittelevät pettymystään, itseensä kasvattajina tai poikaansa, en tiedä ja yrittävät vain täyttää hetket jollakin höpinällä omista golf-tuloksistaan tai miehen veljen tekemisistä. Olemme jo tottuneet, eikä mieskään enää pahoita mieltään joka kerta. Onneksi appivanhemmat onnistuvat kohtelemaan molempien poikiensa lapsia tasapuolisesti. Muuten olisi paljon vaikeampi olla heidän kanssaan yhtään missään tekemisissä. 

Onko jotain vanhaa painolastia? Oletko ollut esim. murrosiässä niin raskas ja vaikea lapsi, että vanhemmille on tullut mitta täyteen asioistasi? Tai oletko tuottanut paljon pettymyksiä? Eivät yksinkertaisesti jaksa enempää.

Mun seitsemänkymppisistä vanhemmista on tullut tuollaisia. Eivät edes kuuntele, jos niille yrittää puhua. Olen lopettanut puhumisen, ynisen jotain heidän kertomustensa lomaan. Kaikki tarinat kertovat heistä ja heidän sairauksistaan. En ole kiinnostunut. 

Mun vanhemmat ovat sitten toista ääripäätä. Minun pitäisi hyväksyttää heillä kaikki omat, miehen ja täysi-ikäisten lasten asiat. On hirveän rasittavaa koko ajan miettiä, mistä kärsii puhua ja mitä aiemmin olen jostain asiasta sanonut. Meidän pitäisi elää samalla tavalla kuin he. Äiti on yrittänyt kieltää meiltä mm. keittiöremontin, lomamatkat, lahjan ostamisen naimisiin menevälle ystäväpariskunnalle, miehen harrastukset ja mitä vielä. Siivoaminenkin pitäisi tehdä aina aamusta, sitä ei saa jättää iltapäivään. Lisäksi hän suuttui, kun lapsi ottikin yläasteella valinnaisaineiksi kotitalouden ja liikunnan eikä matematiikkaa ja vierasta kieltä niin kuin hän ehdotti. 

Eivät kysele minunkaan vanhempani. Ikinä. Mutta kun he soittavat, on tärkeintä kehua ensin omat ja veljieni tekemiset, ja sitten haukkua minut. Eli meillä vanhemmat harrastavat henkistä väkivaltaa, enkä vieläkään ole saanut napanuoraa katkaistua ja esim. muutettua niin kauas, etteivät he voi moittia elämääni. Ja mikä parasta: minun elämäni on juuri sellaista "tasaista ja kunnioitettavaa", mikä heidän mielestään on sopivinta. On työpaikat, talot, autot, ihana lapsi, hyvä avioliitto, hyvä käytös, tullaan kaikkien kanssa toimeen jne. Mutta vaikka kuinka olisivat asiani hyvin, aina löydetään haukkumisen aihetta. Ja minä, surkea tytär, kaipaan edelleen, että edes joskus saisin tuntea rakkautta ja hyväksyntää. Haen sitä heiltä sitä koskaan saamatta. Vain veljilläni on merkitystä.

Lapsuuden rankka väkivaltakierre ei enää heidän puoleltaan jatku, mutta henkisesti koettavat minut nujertaa. Minua vaan kun ei poljeta. Elämäni on hyvää näin, enkä aio antaa heidän sitä pilata. Mutta joka päivä he kovasti yrittävät. Heitä eivät kiinnosta minun asiani, mutta ovat kiinnostuneita siitä, että saavat loukattua mahdollisimman paljon.

Siskoni valittaa samaa kuin ap. Sisko vain ei muista, että hän joskus murrosiän loppupuolella huusi äidille, että "Mene helvettiin kyselyinesi, utelias kyylä. Kun olen aikuinen, ei mikään tekemiseni kuulu sinulla eikä sinulla ole silloin mitään oikeutta kysellä tekemisiäni".

Äiti muistaa tuon eikä kysele. Ja sisko märisee, kun äitiä ei kiinnosta. Miksi kiinnostaisi, kun edelleenkin sisko tekee samaa kuin kakarana eli yksikin väärä kysymys saa hänet täysin tolaltaan ja ilmoittamaan, että "ei kuulu sulle". Helpompi puhua omia asioitaan kuin jatkuvasti tasapainoilla väärien kysymysten kanssa.

[quote author="Vierailija" time="06.08.2013 klo 16:39"]

[quote author="Vierailija" time="06.08.2013 klo 16:36"]

Onko yleistäkin, että vanhempia (n. 60-vuotiaita) ei pätkääkään kiinnosta oman aikuisen tyttären asiat ja kuulumiset? Saattavat koko vierailun ajan kertoilla vain omista asioistaan, esim. mitä ovat ostaneet ja ketä nähneet. Eivät monesti myöhemminkään muista, jos olen jotain omia asioitani onnistunut väliin kertomaan. Jos minulla on jokin asia huonosti (vaikkapa ikävä tilanne töissä), he eivät kommentoi tai lohduta mitenkään. Onko teillä muilla samanlaista? Mistä voisi johtua?

[/quote]

Minulla on tuollainen sisko, joka yksinkertaisesti puhuu niin paljon että kaikkea on mahdotonta muistaa. Hän puhuu aina itsestään ja omista menoistaan.

Jos joku muu kertoo omia kuulumisiaan väliin, tämä henkilö kääntää jollain aasinsillalla  pikapikaa keskustelun taas itseensä. 

[/quote]

Apua, onkohan siskosi työkaverini. Aivan järkyttävää, kun ei saa työasioita selvitettyä, ennen kuin päästään tämän ämmän laihdutuskuureihin ja vesijuoksuihin

lähes kuin oma tilanteeni  . tuttua siis on.  keskusteltukin on aiheesta.  saattavat kokea riittämättömyyden tunnetta  esim. jos kerrot jostain hyvinkin ikävästä asiasta,  niin vaikenevat,  koska ajattelevat,  että heidän pitäisi antaa ammattimaisia neuvoja.  normaalista empatiasta saattavat ajatella,  että se on hyödytöntä lässytystä  joten eivät sano mitään.  ja pettyvät itseensä,  kun eivät osaa auttaa.  pitävät itsestäänselvyytenä,  että minulle välittyy heidän välittämisensä ja tunne,  että asioistani ollaan kiinnostuneita,  vaikka ei puhuttaisi kuukausiiin . siinä sitä sitten ollaan,  toinen ilman kannustusta ja  empatiaa,  ja  toiset häpeävätkin riittämättömyyttään. eivätkä ymmärrä  että riitttää kun ollaan aidosti kiinnostuneita toisen asioista ja vähän tsempataan haasteellisissa elämäntilanteissa. siperihmisiä ei kenenkään tarvitse olla,  mutta ei myöskään pitäisi jättää niitä toisille elintärkeitä kannustavia sanoja sanomatta. nimittäin moni kannustusta tarvitseva ihminen saattaa lamaantua  . on olemassa ainakin kahdenlaisia ihmisiä: heitä,  jotka eivät koe tarvitsevansa muita ihmisiä ja  kannustusta,  ja päinvastoin. ongelma on,  että ensin mainitut eivät myöskään välttämättä ymmmärrä ja  tajua toisen tuen tarvetta,  ja jälimmäiset  taas,  että itsenäisemmät ihmiset puolestaan kokevat empaattisen kohtelun ahdistavana.  joka tapauksessa,  vastakkain ovat yhtä voimakkaat asiat - toisen elintärkeä tarve muiden ihmisten tuelle  ja  toisen tarve olla lähes huomaamaton. elinehtoja kummallekin.  omalla kohdallani on myös niin,  että ei tämä koske pelkästään aikuisikää  kyllä tuo suhtautuminen on ollut samanlaista jo lapsuudenkodissa: kun ei olla osattu asiantuntevasti,  niin itse,  niin piilotetaan asia maton alle. 

Juu. Ei soitella, ei kysellä, ei muisteta edes mitä opiskelen.. Riitoja tai muita ei ole, ei vaan jostain syystä oman lapsen asiat vois vähempää kiinnostaa. Omia juttuja joskus jauhaa ja jos yrittää väliin kertoa jotain niin vastaus on "jaa". 

Meillä vanhempani sanoivat miehen hakattua minua, etteivät halua kuulla mitään negatiivista. Heille siis kelpaavat vain hyvät uutiset, joita ei juuri ole - siksi ei olla kauheasti tekemisissä eikä läheisiä, vaikka asuvatkin samassa kaupungissa.

Valittavat aina, kuinka heillä on vaikeaa siellä 200 neliön talossaan kaksin asuessaan, kun tulee niin isoja laskuja jne.

Itse olen nyrkin ja hellan välissä vuokralla, puolustavat miestäni, lasteni isää, koska remontoi heillä aina tarpeen mukaan ja kerää pisteitä.

 Vanhempani ovat käytännössä hylänneet minut ja tunteeni, mutta niin on miehinikin....samaa kaliiberia taivavat olla.

Olen kuitenkin ihan aikuisena löytänyt pari ihmistä, jotka ovat kiinnostuneet toisten tunteista ja elämätsä noin yleensäkin kaikkine ongelmineenkin jopa - en vaan voisi omille vanhemmilleni niistä koskaan puhua, koska äitini on suoraan sanonut, ettei tarvitse soittaa, jos on jotain ongelmia, koska heillä itselläänkin ihan tarpeeksi.

Oliskohan aika katkaista napanuora? Suomi ei ole kovin perhekeskeinen yhteiskunta. Puhu asioista muille ihmisille.

Mä olisin onnellinen jos ei kiinostaisi, tunkevat liiankin uteliaasti elämääni ja kun en kerro asioita, niin sitten keksitään omituisia juttuja joita kerrotaan sukulaisille.

Turpa kii! Olen jo hommani hoitanut tai jotain sinne päin.

No kerrotko asioitasi oma-aloitteisesti vanhemmillesi ja kysytkö heidän kuulumisiasi? Ei minunkaan vanhemmat kysymällä kysy kuulumisiani tai soittele usein, mutta aina kun vieraillaan tai soitellaan niin kertovat omia kuulumisiaan ja sitten minä vasta vuoroisesti omiani. Saatan joskus soittaa vaikka jonkun hienon jutun tapahduttua kotiin ilman että odotan vanhempieni soittavan minulle ja kysyvän, miten joku juttu meni. Näin esim. silloin kuin valmistuin ja sain tosi hyvän arvosanan lopputyöstä.

Ehkä sinunkin olisi aika ottaa askel eteenpäin ja siirtyä tuollaiseen aikuismaisempaan viestintään ja olla oma-aloitteisempi.